Polikliininen synnytys: synnytyssairaalasta nopeasti kotiin

Törmätessäni vuosien varrella silloin tällöin tähän polikliinisen synnytyksen konseptiin ihmettelin aina, kuka kumma sellaisen haluaa. Miksi joku ei haluaisi toipua ja levätä sairaalassa ja varsinkin nykypäivänä potilashotellissa pari päivää synnytyksen jälkeen vapaana kotitöistä ja muista arjen velvoitteista keskittyen vain vauvaan?

Niin siinä kuitenkin kövi, että kuopuksemme kohdalla tein spontaanin päätöksen lähteä kotiin jo yhdeksän tunnin kuluttua synnytyksestä. Kyseessä oli viides lapsemme ja neljäs synnytykseni Helsingin Naistenklinikalla. Aiemmat sairaalakokemukset olivat olleet myönteisiä, varsinkin neljännen kohdalla, jolloin Perhepesähotelli oli tullut käyttöön, ja ensipäivät siellä sujuivatkin mukavasti.

Tällä kertaa sairaalakokemus oli kuin painajaisesta tai absurdista kauhuelokuvasta. Avautumisvaihe iski kahden edellisen kerran tavoin heti ensimmäisistä supistuksista aivan täysillä päälle. Soitin sairaalaan välittömästi, supistukset tulivat kivuliaina jo noin minuutin välein. Puhelimeen vastannut henkilö kommunikoi niin verkkaiseen tahtiin, että mieheni luuli puhelun menneen väärään numeroon; itse taas epäilin muutamaan otteeseen linjan katkenneen. Yritin vakuuttaa, ettei kenelläkään perheessä ole tuoreita flunssaoireita emmekä ole tietoisia mistään korona-altistuksista tms., mutta henkilö käsitti silti juuri väärin päin, että meillä juuri nyt olisi ollut koronaa. Näitä sitten yritin selvittää ja oikoa siinä supistusten keskellä, kunnes saimme luvan lähteä sairaalaan.

Kuten edelliselläkin kerralla, kohdunsuu oli jo täysin auki ajettuamme kymmenen minuutin matkan sairaalaan. Aloitettiin ponnistaminen, joka ei tuottanut minkäänlaista tulosta – vauva ei liikkunut mihinkään. Kätilöt pitivät sitä minun vikanani, en anna tarpeeksi tilaa, vastustan ponnistamista psyykkisesti, en ole tarpeeksi rohkea, en löydä suuntaa, lopetan liian aikaisin jne. Mikään näistä ei pitänyt paikkaansa, ihan samoilla otteilla, asenteilla ja asennoilla tein töitä kuin ennenkin, apuna myös aiemman kokemuksen tuoma osaaminen.

Noin 40 minuutin jälkeen hakivat lääkärin, joka jatkoi samaa laulua: vähän kun vielä yritän kovemmin ja vaihdan asentoa, niin ihan juuri tulee. Tein kaiken, mitä käskettiin, mutta vauva ei liikkunut edelleenkään. Kun lääkäri lopulta suvaitsi tarttua imukuppiin, ääni kellossa muuttui nopeasti: vauva olikin jumissa otsatarjonnan takia eikä olisi milloinkaan päässyt ulos ilman apua. Henkilökunta oli siis pitänyt minua tunnin ponnistamassa täysin voimin täysin turhaan, siinä uskossa, että en vain osaa tai halua hoitaa hommaa. Imukupin avulla vauva lopulta saatiin nopeasti ja turvallisesti ulos – otsassa sininen mustelma”panta” todisteena symfyysin takana jumittamisesta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Siirryimme muutaman tunnin kuluttua osastolle odottamaan pääsyä Perhepesähotelliin. Olin jo salista lähtiessä pyytänyt kanyylin poistoa ködestä, mutta siellä sanottiin, että se poistetaan osastolla ennen hotelliin lähtöä. Osastolla yksikään hoitaja ei käynyt luonamme koko aikana. Kun viereisellä paikalla olevan perheen hoitaja oli katsomassa heitä jo kolmatta tai neljättä kertaa ja vauvan kuuden tunnin tarkistusaikakin oli mennyt jo ohi, kysyin, onkohan meidät unohdettu kokonaan, kun ketään ei ole näkynyt. Hoitaja lupasi sanoa asiasta omalle hoitajallemme, mutta edelleen hänellä kesti lähes tunnin verran saapua luoksemme.

Sen sijaan, että hoitaja olisi esimerkiksi kysellyt minun tai vauvan vointeja, hänen päällimmäinen asiansa oli ilmoittaa puolikuiskaten joogaohjaajamaiseen tyyliin, että nyt pitää ottaa syvähengitys käyttöön, raskauden aikana tutuksi tullut pintahengitys ei enää riitä! Tehosti sanomaansa tekemällä vielä muutamia absurdeja käsiliikkeitä rintakehällä. Tarkisti kuitenkin vauvan ja sen jälkeen käski opiskella imetysasentoja netistä. Totesin imettäneeni edellistä taaperoa vielä muutama viikko sitten, mutta hän teki selväksi, ettei sillä ole mitään arvoa vaan nyt on ehdottomasti opiskeltava ne imetysasennot netistä.

Pyysin häntä poistamaan kanyylin, sillä se särki kättä koko ajan ja pisti suoneen kättä käyttäessä niin, etten pystynyt edes nostamaan vauvaa olkapäälle. Sanoin pelkääväni, että pudotan vielä vauvan, kun en pysty käyttämään toista kättä kunnolla ja olen yksin ilman tukihenkilöä. Hän ei ollut halukas poistoon, mutta lupasi palata asiaan myöhemmin.

Jonkin ajan kuluttua hoitaja palasi ilmoittamaan, että ”kokonaisturvallisuuden kannalta on katsottu tärkeämmäksi, että jokaisella äidillä on valmiiksi kanyyli kädessä siltä varalta, että sille tulisi tarve, koska sen kiinnittäminen kestää aina jonkin minuutin [kuin että äiti ei pysty käsittelemään vauvaa normaalisti ja turvallisesti kanyylin takia]”. Myöskään hotelliin ei saa mennä ilman kanyyliä ja sitä on käytettävä myös yöllä ihan tarpeesta riippumatta. Vastauksen kuullessani tein silmänräpäyksessä päätöksen: pyysin mahdollisuutta polikliiniseen synnytykseen ja välittömään kotiinlähtöön.

Mitään estettä tälle ei löydetty ja vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen parikymmentä minuuttia pyyntöni jälkeen yhdeksän tunnin iässä. Hän sai puhtaat paperit ja – olimme vapaita! Ennen kuin tajusinkaan, olin vastasyntyneen kanssa oman kodin rauhassa, omassa vapaudessa kotisohvalla ja pääsin vihdoin hellimään ja suukottelemaan häntä ihan vapaasti ilman kämmenen suonta joka ködenliikkeellä repivän kanyylin sekä sairaalan maskipakon asettamia rajoitteita. Se hetki oli niin onnea ja helpotusta täynnä, että on yksi mieleeni kirkkaimmin jääneistä ja ihanimmista muistoista.

Lähtiessämme meille sanottiin moneen kertaan, että sairaalasta soitetaan seuraavana päivänä meille ja minun pitää tehdä silloin selvitys kaikista vauvan pissaamis-, kakkaamis- ja imetyskerroista. Olivat nyt yhtäkkiä muka niin huolissaan vauvasta. Kiltisti pidin niistä sitten kirjaa. Mutta: puhelua ei koskaan tullut. Ketään ei siis todellisuudessa kiinnostanut edes vauvan vointi tippaakaan, ei sairaalassa eikä sen jälkeen – äidin voinnista puhumattakaan.

Koko hommasta jäi niin vahva byrokratian ja simputuksen maku, että on edelleen vaikea uskoa, että olen oikeasti ollut tällaisessa tapahtumasarjassa mukana Suomessa vuonna 2022.