Synnytys 07.05.2016 Päivitetty 05.08.2020

Vauva syntyi äkillisesti kotivessassa – Tältä syöksysynnytys tuntui äidistä ja isästä

Annan ja Tuomaksen toinen lapsi syntyi kotivessassa, koska he eivät ehtineet lähellä sijaitsevaan sairaalaan. Tuomas joutui kätilöimään hätäkeskuksen puhelinohjeiden avulla. Nyt Anna ja Tuomas kertovat kumpikin omasta näkökulmastaan, miltä syöksysynnytys tuntui.

Teksti
Kaisa Pastila
Kuvat
123RF

Annan ja Tuomaksen toinen lapsi syntyi äkillisesti kotivessassa eräänä kevätaamuna, koska he eivät ehtineet lähellä sijaitsevaan sairaalaan. Lue pariskunnan kokemukset siitä, miten syöksysynnytys eteni.

Syöksysynnytys käynnistyi äkillisesti

Anna: Heräsin neljältä supistuksiin. Oli lasketun päivän jälkeinen yö. Olin odottanut supistuksia, koska esikoinenkin syntyi täsmällisesti laskettuun aikaan. Otin kännykällä aikaa: supistukset tulivat kahdeksan minuutin välein. Hyvä! Voisin soittaa sairaalaan ja ilmoittaa, että tulisimme parin tunnin päästä.

Tuomas: Anna tuli herättämään minut Oton huoneesta. Kaksivuotias nukkui vielä sikeästi. Kuulin, kun Anna soitti sairaalaan: ”Supistuksia tulee nyt säännöllisesti.” Menin keittiöön laittamaan aamupalaa. Lähetin äidilleni tekstarin: ”Supistukset alkaneet. Näyttäisi, että lähdetään sairaalaan muutaman tunnin sisällä. Soitatko, kun heräät.” Vanhempani asuvat vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä.

Anna: Kätilö sanoi, että voisimme tulla sitten, kun haluaisimme. Omien tuntemusten mukaan, hän sanoi. Keinuttelin olohuoneessa lantiotani. Olin rauhallinen. Pyysin Tuomasta ottamaan kuvan vatsasta. Nyt oli viimeinen tilaisuus. Yhtäkkiä tuli muutama kovempi supistus. Otin sohvasta tukea. Samassa muistin Oton synnytyksen. Nämä olivat niitä samoja kipuja.

Tuomas: Äiti soitti, että hän olikin päättänyt lähteä matkaan saman tien. Annoin koiralle aamupalaa ja laitoin itselleni voileivän. Anna huuteli olohuoneesta, että meidän kannattaisikin lähteä aika pian ajamaan. Sairaalaan on 30 minuutin matka.

Lue myös: Tältä tuntui suunnittelematon kotisynnytys

Hätäkeskus antoi kätilöintiohjeita isälle

Anna: Tuomas meni avaamaan äidilleen ovea. Tiesin nyt, että haluaisin jo nopeasti autoon. Nostin pakatun sairaalakassin olalle ja menin eteiseen. Samassa sattui niin paljon, että otin seinästä tukea. Anoppi alkoi pukea minulle lenkkareita.

Tuomas: Hain autonavaimet, kun yhtäkkiä Anna sanoi, että hänen on pakko ponnistaa. Äiti oli nopeasti tilanteen tasalla ja auttoi Annalta verkkarit pois. Anna halusi mennä pikkuvessaan ponnistamaan. Halusin soittaa sairaalaan, mutta en ollut tallentanut numeroa itselleni. Yritin etsiä Annan puhelinta tai neuvolakorttia, kun äiti huusi, että soita 112:een. Otto heräsi Annan huutoihin ja alkoi itkeä. Äiti meni Oton huoneeseen, otti pelästyneen pojan syliinsä ja laittoi oven kiinni perässään.

Anna: Vasta vessassa ymmärsin, että lapsi todella syntyy nyt. Pian olin jo synnytyskuplassa. En kuullut enkä nähnyt, mitä ympärilläni tapahtui. Keho toimi niin voimakkaasti, ettei sitä vastaan voinut taistella. Otin vain kropaltani käskyjä vastaan. Kun tuli kauhea ponnistamisen tarve, ponnistin ja luulin, että vauva putoaa – olin vielä seisaallani. Lapsivedet valuivat. Otin käsipyyhkeen koukusta ja pidin sillä kiinni vauvan päästä. Huusin Tuomakselle: ”Nyt tää syntyy oikeasti. Auttakaa.”

Tuomas: 112 vastasi heti. Helikopteri ja ambulanssi lähtivät matkaan. Anna huusi minua. Menin vessaan ja laitoin puhelimen lavuaarin reunalle kaiuttimelle. Kuvailin koko ajan mitä tapahtuu. Anna ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hätäkeskuksen nainen sanoi, että jos tekee mieli ponnistaa, saa ponnistaa. ”Päälaki näkyy”, sanoin. ”Auttakaa äiti maahan istumaan”, kaiutin neuvoi. Yhtäkkiä Anna ponnisti taas ja pää tuli puoliksi ulos. Ehdin hetken aikaa ajatella pahinta: Oton synnytyksessä lapsi jäi pitkäksi aikaa jumiin. Lopulta hän tuli ulos sinisenä ja hänet vietiin elvytykseen. Mitä tapahtuisi, jos nyt kävisi samalla tavalla? Meillä ei olisi antaa lisähappea.

Anna: Vauva tuli helposti ulos jo toisella ponnistuksella. Se syntyi Tuomaksen käsiin.

Lue myös: 5 asiaa, joihin isän kannattaa valmistautua synnytystä varten

Isoveli oli synnytyksen ajan toisessa huoneessa

Tuomas: En muistanut, että vastasyntyneet ovat niin pieniä. Vauva ei itkenyt mutta päästi vienon ää-äänen. Hänellä oli silmät auki.

Anna: Katsoin, kun Tuomaksella oli tyttö kädellään. Hän kuivasi sen varovasti pyyhkeellä ja antoi syliini. Vauva oli täydellinen. Ihan puhdas pikkuinen. Tummat hiukset. Aika pysähtyi.

Tuomas: Annoin vauvan Annan syliin ja jatkoin puhelua. Minun käskettiin varmistaa, että napanuora on löysällä. Kun hätäkeskus kuuli, että vauva on hyvävointinen, he pyysivät lupaa lopettaa puhelun. Nytkö jo? Olisiko vauva varmasti turvassa? Pitäisikö tarkistaa vielä jotain? Päivystäjä sanoi, että ambulanssi tulisi tuota pikaa. Odotimme yksin viitisen minuuttia.

Anna: Olin niin onnellinen ja helpottunut. Tiesin, että vauvalla oli kaikki hyvin. Se oli niin virkeä ja hyväntuulinen. Huusin Otolle ja Annelille vessan lattialta: ”Tulkaa katsomaan.” Otto istui Annelin sylissä ja sanoi kirkkaalla äänellä: ”Äiti, onko toi mun pikkusisko?”

Tuomas: Menin ambulanssia vastaan omakotitalomme eteen kadulle. Johdatin ensihoitajat, nuoren naisen ja vanhemman miehen, vessaan. Meiltä kysyttiin syntymäaikaa. Ei hajuakaan! Arvioimme ajaksi viisi minuuttia hätäpuhelun alun jälkeen. Äidilläni oli pelisilmää. Hän vei yöpukuisen Oton lämpimään kesäaamuun katsomaan ambulanssia. Oli pikkupojan toiveiden täyttymys, kun Medihelin helikopteri vielä laskeutui kotikadun viereiselle pellolle.

Anna: Ensihoitajat olivat vähän hämmentyneitä. Synnytyksiä ei kuulemma juuri näe. Kysyin, saisiko isä leikata napanuoran.

Tuomas: Sain fiskarsit käteen ja leikkasin napanuoran. Sitten vauva annettiin minulle syliin. Kävelin ympäri olohuonetta. Oli epätodellinen olo. Tyttö nukkui tyytyväisenä. Olin etukäteen jännittänyt, miten rakkautta riittäisi toiselle lapselle. Esikoinen oli räjäyttänyt koko potin. Nyt tajusin, että tunneside tytön kanssa oli jo syntynyt.

Anna: Sanoin, että minun pitäisi synnyttää vielä istukka. Ensihoitajat tutkivat kirjaansa ja laittoivat minulle oksitosiinitipan. Tuli tunne, että heille istukan synnyttäminen tuli uutena asiana. Mikä onni, että olin synnyttänyt ennenkin!

Tuomas: Helikopterilla saapunut lääkäri vei vauvan Oton sängylle tutkittavaksi. Tyttö ei vieläkään itkenyt, vaikka häneltä kuunneltiin sydäntä. Ainoa, mistä lääkäri huomautti, oli märkä pyyhe. Vauva oli vaarassa kylmettyä.

Anna: Istukan ponnistaminen sattui melkein enemmän kuin vauvan tulo. Tuomas haki S-marketin pussin, johon istukka pakattiin. Veisin sen mukanani sairaalaan tutkittavaksi. Kun nousin seisomaan, tunsin oloni ihmeen hyväksi, paljon paremmaksi kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Ulko-ovella odottivat paarit, ja ambulanssissa sain vauvan syliini. Ajoimme nukkuvan kaupungin läpi kauniissa kesäaamussa. Se oli ihmeellinen matka. Aurinko nousi, ja koko kaupunki oli vielä hiljainen.

Vasta nyt aloin ymmärtää, mitä oikein oli tapahtunut: syöksysynnytys oli ohi, raskaus oli ohi ja minulla oli terve vauva sylissä. Meinasin hihkaista. Ensihoitaja kysyi, haluaisinko, että meistä otetaan kuva. Ojensin kännykkäni.

Tuomas: Ambulanssi lähti ja tajusin vasta silloin, että olisin halunnut hyvästellä Annan paremmin. Katsoimme helikopterin nousun Oton kanssa, ja sitten hän ja äiti lähtivät mummilaan. Kaikki hiljeni. Minun teki mieli puhua jonkun kanssa. Soitin Annan siskolle, vaikka kello ei ollut kuuttakaan. Kerroin mitä oli tapahtunut. Sisko oli vähän sokissa. Itse olin vain helpottunut. En tiennyt, mitä uutisia saisin vain tunnin päästä.

Keskustele: Entä jos en ehdi sairaalaan synnyttämään?

Sitten tuli kutsu toiseen sairaalaan

Anna: Perillä sairaalassa kätilö nauroi: ”Harvoin kukaan tulee tänne vauva jo sylissä.” Meidät ohjattiin synnytyssaliin. Sain muutaman tikin ja pääsin suihkuun. Vauva tutkittiin ja puettiin sairaalan vaatteisiin. Jäisimme osastolle vuorokaudeksi tarkkailuun. Yhtäkkiä tuli kauhea ikävä Tuomasta. Istuin vauva paidan sisällä ja kaipasin jakamista. Oli tosi yksinäinen olo. Synnytyksemme oli ollut niin erilainen kuin osaston muiden äitien.

Tuomas: Olin kiirehtimässä Annan ja pikkuisen luo, kun sairaalan ovella kännykkäni soi. Se oli äiti. Mummi oli saanut aamuyöllä aivoinfarktin.

Anna: Kun Tuomas tuli, itkin ensimmäisen kerran koko päivänä. Syöksysynnytys oli ollut niin nopea, että olin toiminut vain vaiston varassa tajuamatta täysin, mitä tapahtui. Pian leijuin jo onnenpilvessä, mutta silloin Tuomas kertoi uutiset: hänen pitäisi kiirehtiä kaupunginsairaalaan, jos hän haluaisi hyvästellä Liisa-mumminsa.

Tuomas: Kun pääsin Liisan sängyn laidalle, kerroin hänelle, että pieni, terve tyttö oli syntynyt. Näytin kuvia ja videoita puhelimesta, vaikken voinut olla varma, ymmärsikö hän niistä. Kohtaus oli halvaannuttanut mummin. Yhtäkkiä kesken yksinpuheluni sairaanhoitaja tuli sanomaan, että Liisan hengitys hidastui. Pian mummi lakkasi hengittämästä.

Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kuoleman. Jäin huoneeseen. Istuin vain. Minulle tuli tunne, että mummi odotti vain meidän uutisia ja antoi sitten itselleen luvan irrottaa. En tiedä, kauanko istuin siinä. Lopuksi keräsin mummin tavarat.

Anna: Tuomas tuli sairaalaan ja kertoi Liisan kuolemasta. Itkimme ja pidimme toisiamme sylissä. Tunsin, minkälainen menetys Liisan poismeno oli Tuomakselle. Silti olimme niin täynnä kiitollisuutta uudesta vauvastamme.

Tuomas: Illalla olimme Oton kanssa kotona kaksin. Kun olin nukuttanut Oton, ei tehnyt mieli olla yksin. Kutsuin kolme kaveria saunomaan. Se teki hyvää. Varpajaiset. Sain liikanimen Kätilö. Kundit vitsailivat, että voisin tulla mukaan heidän vaimojensa synnytyksiin.

Lue myös: Hurjat tarinat syöksysynnytyksistä

Syöksysynnytys jätti jälkensä – Henkinen romahdus parin viikon päästä

Synnytyksestä oli kulunut reilu viikko. Vauva oli ihana. Myös Otto oli sitä mieltä. Hän halaili siskoaan tuon tuostakin. Silti Annasta oli alkanut tuntua siltä, että hän ei osaa olla läsnä. Hän oli alkanut myös kantaa huolta Otosta ja Tuomaksesta.

Anna: Monena hetkenä tunsin niin suurta onnea, että sydämeni oli pakahtua. Samaan aikaan oloni oli jotenkin outo. Kun syötin vauvaa, en osannut rauhoittua siihen hetkeen. Olin kierroksilla. Otto oli muuttunut takertuvaksi. Hän halusi olla koko ajan äidin tai isän sylissä. Kun meille tuli vieraita, jotka kysyivät synnytyksestä, Otto itki herkästi. Yleensä hän on iloinen myös vieraiden seurassa. Tuomas oli alkanut nukkua huonosti.

Tuomas: Hoidin esikoista, hoidin vauvaa, hoidin koiraa. Vaikka kaipasin Liisaa, en juuri ehtinyt miettiä asiaa. Olen ennenkin reagoinut unella muutoksiin, mutta nyt heräsin useasti kolmelta ja verkkokalvoillani pyöri kuvia synnytysaamusta. En voinut käsittää, että pidin käsissäni syntymää ja kuolemaa saman vuorokauden sisällä. Usein en nukahtanut enää, vaikka talo oli hiljainen.

Anna: Tunsin saman levottomuuden Tuomaksessa kuin itsessäni. Minulle oli alkanut nousta kaipuu asian selvittelyyn. Arki pyöri, hoidimme lapset ja kodin, mutta koskaan ei tullut sellaista hetkeä, että olisimme voineet puhua rauhassa synnytyksestä. Oton itkuisuus alkoi olla jo hämmentävää. Tuomas ehdotti, että lakkaisimme puhumasta synnytyksestä Oton kuullen. Se oli hyvä idea. Eräänä iltana, kun olin nukuttamassa Ottoa, hän kysyi: ”Äiti, olenko minä turvassa?”

Kyyneleet alkoivat virrata poskillani. Kaikki se huoli, joka oli läsnä synnytyksestä, tuli vasta nyt päälle. Vaikka kaikki meni hyvin, myönsin itselleni vasta nyt, että kokemus oli ollut raju. Niin raju, etten haluaisi tehdä samaa uudelleen.

Tuomas: Eräänä aamuna Anna sanoi, että hän oli huolissaan meistä. Hänestä meillä oli jälkisokki ja tarvitsimme apua. Soitimme sairaalaan ja kerroimme tilanteestamme, mutta heillä ei ollut tarjota meille mitään. Onneksi neuvolatädillämme oli ratkaisu: pääsisimme puhumaan kaupungin kriiseihin erikoistuneelle psykologille.

Lue myös:
Synnytyksen jälkeinen masennus: Näin tunnistat, hoidat ja ehkäiset sen
Isän synnytyksen jälkeinen masennus on luultua yleisempää

Hätäkeskus auttoi uudestaan

Anna: Vastaanotolla meidän piti kertoa mahdollisimman tarkasti, mitä oli tapahtunut. Huomasimme, että kertomuksemme olivat ristiriidassa keskenään. Muistin monia asioita eri tavalla kuin Tuomas. Olin ihan varma, että Tuomas oli riisunut kenkäni, mutta se olikin ollut anoppi. Psykologi selitti, että jotta pääsisimme tilanteesta yli, meillä pitäisi olla yhteinen tarina Tuomaksen kanssa. Tuomas keksi, että menisimme kuuntelemaan hätäpuhelun pelastuskeskukseen. Psykologi piti ideaa hyvänä.

Tuomas: Tapaaminen hätäkeskuksessa järjestyi. Kuuntelimme nauhan. Se kesti yhdeksän minuuttia. Vauva istui turvakaukalossaan ja katseli meitä. Myös puhelimeen vastannut työntekijä oli mukana kuuntelussa.

Anna: Tunsin mieletöntä ihailua, kun kuulin Tuomaksen äänen sanovan: ”Täällä on Tuomas, terve! Nyt on mahdollinen synnytystapahtuma alkamassa. Osoite on…” Tuomas oli niin selkeä, nopea ja ajan tasalla. Hän kuulosti myös luottavaiselta. Vasta siinä tajusin: Tuomaksella on ollut aina se asenne, että hän luottaa elämään ja omiin kykyihinsä. Nyt sille oli käyttöä. Tiedän, etten olisi voinut sietää, jos toinen olisi ollut epävarma tuossa tilanteessa. Kuulin myös omat huutoni taustalla. En muistanut, että huusin niin paljon.

Tuomas: Kun vauva syntyi puhelun aikana, kaikkien silmät kastuivat. Muistin oman pelkoni mutta myös helpotuksen.

Anna: Puhelun lopussa Tuomaksen ääni tärisi. Hän ei olisi halunnut vielä lopettaa puhelua. Tajusin, miten tiukassa paikassa hän oli ollut.

Kuulin oman ääneni taustalla sanomassa jotenkin luonnottoman kirkkaana, vähän epäuskoisena: ”Meillä on kaikki tosi hyvin.”

Tuomas: Palasimme vielä psykologin vastaanotolle, mutta vain kertoaksemme, että kaikki oli nyt selvää. Kun meillä oli yhtenäinen kertomus, aloimme kertoa sitä myös Otolle: miten äitiä sattui ja miten sisko syntyi ja miten ambulanssi tuli.

Anna: Olin ollut huolissani Otosta, mutta nyt ymmärsin selkeästi, että Otto aisti meidän energiamme. Kun olin itse levollinen, lapsi rauhoittui saman tien. Puhuimme synnytyksestä, jos Otto otti sen itse esille. Emme tuputtaneet aihetta.

Lue myös: Lukijat kertovat: Näin selätin synnytyspelon

Syöksysynnytys todisti, miten parisuhde kantaa

Kuukauden päästä vietettiin Liisa-mummin hautajaisia ja pari viikkoa myöhemmin pienen tytön nimiäisiä.

Anna: Ystäväni piti nimijuhlassa puheen ja sanoi, että maailmankaikkeudessa tulee välillä sellaisia hetkiä, että täältä on helppo poistua ja tänne on helppo tulla. Se on vauvan ja Liisan tarina.

Tuomas: Tytön nimeksi tuli Alma, sielu. Alman syntymä ja Liisan poismeno tapahtuivat niin lähekkäin, että koemme niiden liittyvän toisiinsa. Joku osa Liisaa on varmasti tytössä. Alman toiseksi nimeksi tuli Alisa, Liisan mukaan.

Anna: Syöksysynnytys todisti, että meillä on hyvä parisuhde. Jos me osaamme synnyttää kaksin, pystymme ihan mihin vain. Tunnen Tuomaksen kanssa suurempaa läheisyyttä kuin koskaan ennen.

Tuomas: Koko syöksysynnytys oli osoitus luottamuksesta. Luotimme toisiimme, sanomattakin.

Anna: Nykyään tunnen suurempaa luottamusta myös elämää kohtaan. Vaikka se tarjoaa yllätyksiä, tiedän, että kaikki järjestyy.

Juttu on julkaistu Kaksplussassa 4/2016.

Lue myös: Näin valmistaudut synnytykseen

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X