Tositarina: ”Selkäkipu olikin yllätysvauva”
Entisen kontrollifriikin elämä kääntyi päälaelleen, kun hän kuuli olevansa raskaana kaksi tuntia ennen synnytystä.
Perheen kodissa on kotoisaa ja värikästä. Kahden lapsen vaatteet kuivuvat narulla, ja keittiön pöydässä höyryävät kahvi ja karjalanpiirakat. Lapset ja isä ovat muualla, jotta äiti saa rauhassa kertoa tarinansa. Sitä lapset eivät ole kuulleet.
Kolmekymppinen Länsi-Suomessa asuva Sanna on huomaavainen ja hyvin ystävällinen. Silti hänestä paistaa epäilys: mitä mahtaa vieras ajatella hänestä, kun kuulee hänen tarinansa? Niin usein hän on saanut pahoja katseita siitä puhuessaan.
Kuutisen vuotta sitten Sanna meni päivystykseen kovien selkäkipujen takia. Kaksi tuntia myöhemmin hän oli jo synnytyssalissa.
Vauva – ja koko raskaus – oli yllätys Sannalle ja hänen miehelleen.
Masennus vei arviointikyvyn
– Vaikka asia käy mielessäni joka päivä, hyvin vähän siitä ajasta silti muistan, Sanna kertoo nyt.
– Niin sumuista se oli.
Sanna on aina ollut kova stressaamaan. Kun huoli työpaikasta, itsensä elättämisestä ja tulevaisuudesta kasvoi, hänen harkintakykynsä alkoi hämärtyä.
– Minulla oli kova tarve päästä kunnolla kiinni työelämään. Tein päivisin oman alani töitä ja iltaisin hanttihommia. Päivät venyivät, ja pian tein hommia aamusta iltaan. Peiliin en ehtinyt vilkaisemaan koskaan.
Stressi toi mukanaan masennuksen. Vuorokaudet sekoittuivat keskenään, eikä ajalla tai omilla tuntemuksilla ollut enää väliä. Kun töissä alkoivat yt-neuvottelut, Sanna oli jo syvästi masentunut. Hän alkoi sairastella, voida huonosti ja tuntea kipuja. Myös vatsa alkoi kasvaa.
– Olen aina lihonut ja sairastellut kovan stressin takia. Kun huomasin voivani huonosti, ajattelin sen johtuvan liiasta työnteosta. En myöskään osannut pysähtyä, sillä töitä riitti, ja masennus sekoitti täysin pääni.
Yt-neuvottelut ajoivat lopulta Sannan sairauslomalle. Hän kävi lääkärissä, muttei saanut ratkaisua jatkuvaan heikotukseensa. ”Stressi sen tekee”, lääkäri sanoi.
– Minulta oli aiemmin löytynyt korvatulehdus ja sain siihen lääkityksen. Sitä ennen kärsin kuumeesta, jonka lääkäri arveli johtuvan stressin aiheuttamasta jälkitaudista. Vielä pari kuukautta ennen sairaalaan menoa sain pillereitä unettomuuteen. Kukaan ei koskaan kysynyt, voisinko olla raskaana.
Sannan selkäkivut yltyivät. Hän sinnitteli päivän, kunnes lähti miehensä pakottamana päivystykseen. Automatkalla hänellä lopulta heräsi epäilys.
Ajatus tuntui hullunkuriselta. Kuukautiset olivat jatkuneet koko ajan, vaikka outoa tiputtelua olikin ollut. Ehkäisypillereitä Sanna oli syönyt säännöllisesti 17-vuotiaasta asti.
– Sanoin miehelleni, että mitä vain tuleekin vastaan, niin olethan minun vierelläni.
Lue myös: Ystävän lahjamunasolulla raskaaksi
Lääkäri luuli Sannan vitsailevan
Sairaalassa ei stressiä enää epäilty. Päivystävä lääkäri saapui paikalle, antoi Sannalle kipulääkkeitä, ja kysyi: Millä viikolla olet?
Sanna oli ihmeissään. Hän kertoi tulleensa paikalle selkäkipujen vuoksi.
– Lääkäri luuli minun kai vitsailevan, koska poistui paikalta sanomatta mitään.
Sanna vietiin huoneeseen, johon saapui pian sairaanhoitaja. Hoitaja pyyteli neuvolakorttia, mutta sai Sannalta vastaukseksi vain kysyvän ilmeen. Sinulla on synnytys käynnissä, hoitaja sanoi. Sannan sydän pomppasi.
Kovin paljon muuta Sanna ei tilanteesta muistakaan.
– Tuijotin eteeni suu auki, enkä osannut sanoa mitään. Lääkärit kuiskivat keskenään, että tuolla naisella eivät ole nyt realiteetit kohdillaan. He olivat oikeassa.
Sannan mies saapui paikalle. Lääkäri sanoi hänelle, että isä voi nyt mennä laittamaan sairaalavaatteet päälle. Mikä ihmeen isä? mies ihmetteli.
– Tämmöistä sattuu vain elokuvissa ja juorulehtien palstoilla, ajattelin. Ei meille. Olemme molemme kontrollifriikkejä, emmekä jätä asioita sattuman varaan, Sanna sanoo.
Lue lisäksi: Näin selvisi 465 gramman pikkukeskonen
Sekavissa tunteissa synnytykseen
Kaksi tuntia sairaalaan tulosta Sanna makasi jo synnytysosaston vuoteella. Kun ensijärkytys alkoi laantua, mieleen alkoi virrata ajatuksia.
Tavallaan hän oli helpottunut, sillä huonoon oloon ja lihomiseen saatiin nyt syy. Samalla hän tunsi voimakasta järkytystä ja häpeää. Miten hän ei ollut huomannut tätä? Mitä hän sanoisi kaikille?
Tilanne oli niin hektinen, ettei ajatuksista saanut otetta. Oli hyvin mahdollista, että synnytyksessä tulisi komplikaatioita.
– Pohdimme, että nyt pitää varautua kaikkeen. Sieltä voi tulla kuollut vauva tai vauva ilman kaikkia raajoja. Lääkärit eivät kertoneet, vaikuttiko vauva terveeltä, ja pelkäsimme heidän vain säästävän meitä lisäsokilta.
Synnytys alkoi, mutta pysähtyi pian. Lapsi oli reilusti yliaikainen, mutta tarkkaa viikkoa ei tiedetty.
Sanna joutui leikattavaksi.
– En ole juhlijatyyppiä, mutta varmasti pari lasia viiniä oli mennyt raskauden aikana. Pelkäsin tuhonneeni vauvan. Ajattelin, että jos lapsi selviäisi tästä synnytyksestä, hänen olisi pakko olla selviytyjäluonne.
Niin kävi. Vauva syntyi jäntevänä, lähes ilman lapsenkinaa. Vaikka pienokainen vietti pienen hetken happikaapissa, hän sai erittäin hyvät pisteet.
Sanna sen sijaan ei ollut terve – hänellä todettiin raskausmyrkytys. Kun vauva vietiin synnytysosastolle isänsä luokse, Sanna joutui teholle.
– Kun näin verenpainemittarin lukemat, luulin laitteen olevan rikki. Tuntui kauhealta olla niin heikkona, etten voinut pitää vastasyntyneestä huolta, Sanna kertoo.
– Pariin päivään en nähnyt vauvasta kuin valokuvia. Olin edelleen niin sokissa tapahtuneesta, että kuvien näkeminen aiheutti ristiriitaisia tunteita. Halusinko nähdä vauvaa lainkaan? Oliko tämä minun vauvani?
Kun Sanna vihdoin pääsi pois teholta ja sai vauvan syliinsä, pienokainen tuntui kuitenkin omalta.
– En vierastanut häntä. Sairaalapapereissakin lukee, että hoivaviettini syttyi heti. Jo synnytystä odottaessa ehdin kirjoittaa listan tarvikkeista, mitä vauva tarvitsee kotiin.
Ystäväpiirin puhdistus
Sanna lähti sairaalaan kodistaan, joka oli nuoren pariskunnan asunto. Kun hän palasi, se oli lapsiperheen koti. Mies oli jo tuonut taloon vaippoja ja vauvan varusteita. Vielä muutama päivä sitten Sanna oli seurusteleva, työn uuvuttama nuori nainen. Nyt hän oli äiti.
– Olen aina ollut herkkänahkainen muiden mielipiteille. Häpeä oli valtava. En tiennyt, miten selittäisin, että minulla olikin yhtäkkiä vauva.
– Soitin äidilleni ja sanoin, että istupa tukevasti, sinusta on tullut isoäiti. Hän järkyttyi ja sanoi pelänneensä jotain tällaista, mutta ryhtyi sitten heti järjestämään asioita vauvaa varten. Hän oli isoäiti ensiminuuteista lähtien.
Sannan puhelin täyttyi yhteydenotoista. Sukulaiset ja ystävät soittelivat, osa iloiten, osa epäillen. Osa jopa syytti hänen pimittäneen tietoa tahallaan: kyllähän vauva olisi pitänyt tuntea.
– Olisihan se, mutta en tuntenut.
Sanna ei huomannut raskaustuntemuksia lainkaan yhdeksän kuukauden aikana. Vasta synnytyskivut veivät hänet päivystykseen. Vauva oli yli neljäkiloinen, mutta mitään liikettä ei Sanna ollut huomannut.
Kaikki eivät uskoneet selitystä. Miksette sanoneet? Miksei meille kerrottu? Tällaista sitten piilottelit! Arvosteluja sateli Sannan selityksistä huolimatta.
Ystäväpiirissä tapahtui nopea ”puhdistus”. Osa läheisistä käänsi selkänsä, osa taas otti pitkästä aikaa yhteyttä. Ne, jotka jäivät, ryhtyivät talkoohengessä auttamaan perhettä.
– Tuntemattomatkin tutun tutut ryhtyivät neulomaan vaatteita ja keräämään leluja.
Erityisesti Sannan vanha isoisä nautti lapsenlapsenlapsesta.
– Vaarini oli todella innoissaan. Hän oli hyvin väsynyt, mutta piristyi vauva sylissään. Oli upeaa, että hän ehti nähdä vauvan ensiaskeleet ja kuulla ensimmäisiä sanoja juuri ennen kuin nukkui pois.
Lue lisäksi: Lapsi äidin mukana vankilassa
Matkustelu vaihtui vauva-arkeen
Uusi tilanne vaati elämän kääntämistä ylösalaisin ilman varoitusaikaa. Aiemmin kiireinen kontrollifriikki joutui tyhjentämään kalenterinsa ulkomaanmatkoista ja työasioista. Jäljelle jäi vain neuvola-aikoja – ja ristiriitainen olo.
– En ollut ehtinyt selvittää raskauden peittänyttä masennustani lainkaan ja nyt olin kahta kovemmassa tunnemyrskyssä.
– Vaikka perheen perustamisesta oli mieheni kanssa puhuttu, ei sen pitänyt olla lähitulevaisuutta. Tarkoituksemme oli matkustella, hankkia hyvät työpaikat, ostaa asunto. Koin myös häpeää ajatuksistani, mutta en voinut niille mitään. Tätä lasta minä en ollut tilannut.
Sannan masennus kasvoi. Lääkäri- ja neuvolakäynnit olivat vaivaannuttavia, ja toiveet keskusteluavusta hukkuivat yllätysraskauden puimisen alle. Hän tarvitsi apua äitiyteen ja masennukseen, mutta osa Sannan tapaamisista ammattilaisista oli kiinnostunut vain erilaisesta raskaudesta.
– Kun jälkitarkastuksessa eräs kätilö veti minut sivuun, ajattelin vihdoin saavani henkistä tukea. Mutta hän halusikin vain tietää, puhuinko totta raskaudestani.
– Oli myös outoa soittaa neuvolaan. Minun piti aloittaa siellä käyminen tavallaan puolesta välistä.
Sanna kaipasi myös vertaistukea, mutta perhekontakteja ei ollut. Hän otti itse yhteyttä äiti-lapsi-ryhmiin ja etsi vaunukaveria netistä.
Onneksi sellainen löytyi.
– Tavatessamme kerroin suoraan, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut siitä moksiskaan. Ymmärsin, että asiat eivät mene aina ohjekirjan mukaan.
Kun Sannan henkinen uupumus vei hänet sohvalle, uusi äitiystävä repi hänet ulos lenkille. Kun masennuksen syvimmässä vaiheessa Sanna alkoi miettiä lapsensa antamista adoptioon, kaveri loi uskoa tulevaan.
– Tuntemattomasta nettitutusta kuoriutui hyvä ystävä.
Toinen raskaus oli suunniteltu
Sanna kuitenkin selvisi. Pahin masennus hellitti ja hän pystyi luomaan lapseensa kiintymyssuhteen. Parisuhdekin kesti.
Muutama vuosi myöhemmin pari sai toisen lapsen, nyt suunnitellusti. Toista raskautta Sanna peilasi ensimmäiseen.
– Kun stressini kohosi toisessa raskaudessa, en tuntenut vauvaa lainkaan, vaikka nyt tiesin sen olevan mahassani. Voimakas masennus tekee minusta näköjään täysin turran.
Toisen raskauden aikana Sanna alkoi hakea keskusteluapua kaikkeen kokemaansa. Vaikka raskaus oli hänelle toinen, kokemus oli ensimmäinen.
– Sanoin äitiysneuvolassa, että haluan käydä läpi kaiken kuin ekaa kertaa.
Aina hoitajat eivät tätä ymmärtäneet. Kysymyksiä viime kerran tuntemuksista ja kivuista tuli joka kerta, vaikka tiedot olivat paperilla.
Myös perhevalmennuksesta Sanna sai lähtöpassit. Valmennus kuului vain heille, joille raskaus oli ensimmäinen, eikä Sannan erikoistilanne muuttanut asiaa.
– Kun olen ottanut tapahtumat esiin lääkäreissä ja neuvoloissa, niin aika hiljaiseksi ovat kaikki menneet. Osan on vaikeaa ottaa sen jälkeen minuun kontaktia. Eräskin puhui vain vatsalleni, Sanna muistelee.
– Kun tämmöisen kertoo, sinua pidetään kahelina. Kerran kaheli, aina kaheli. Olisin toivonut ammattilaisilta enemmän ymmärrystä. Raskaus ei aina mene sapluunan mukaan. Ehkä osa sosiaalialan työntekijöistä on laitostunut – kosketus ihmiseen on mennyt.
Tunteet eivät synny itsestään
Toisen raskauden kohdalla Sanna myös huomasi, kuinka tärkeä yhdeksän kuukauden raskausaika on. Hän rakastaa yllätyslastaan, mutta on joutunut tekemään töitä tunteidensa eteen.
– Aika tarkalleen yhdeksän kuukautta siinä meni, että tunneside lapseen kasvoi. Välitin vauvasta heti alussa, enkä olisi suostunut oikeasti luopumaan hänestä.
Vaikka yllätysvauva syntyi terveenä, eikä komplikaatioita ole tullut, Sanna ei saa asiasta vieläkään mielenrauhaa. Odotusaikana hän oli stressannut, painanut liikaa töitä ja myös nauttinut joskus muutaman viinilasin. Mitä jos hän on satuttanut lasta?
– Koen jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä. On vaikea uskoa, että kaiken tämän jälkeen hänellä on kaikki ok. Jännitän paljon enemmän yllätysvauvan neuvoloita kun kuopuksen, Sanna kertoo.
Muutaman kuukauden ikäisenä vauvalle tuli pieni komplikaatio, jonka takia piti mennä lääkäriin.
– Hajosin siitä totaalisesti, vaikka lääkärin mukaan kyseessä oli normaali tarkistustoimenpide.
– Yllätysraskauteni läpikäyminen on hermostuttavaa, oli silloin ja on nyt. Välillä pyöritän vain päätäni ja itken, että ei, en ole vieläkään valmis tähän.
Lue myös: Sydänvikainen vauva koki ihmepelastuksen
Hyvästi kontrollifriikkeys
Esikoinen ei vielä tiedä, minkälaisessa tunteiden vuoristoradassa hän on syntynyt. Sen takia Sanna ei esiinny tässä jutussa omalla nimellään, ei kerro tarkkaa ikäänsä tai ammattiaan, eikä halua myöskään kertoa tarkempia yksityiskohtia lapsistaan.
– Kun asia tulee puheeksi lapsen kanssa, en aio valehdella, mutta en tuo sitä itse esille. Alle esikouluikäisen on vaikeaa ymmärtää näin isoa kokonaisuutta.
Sannan parantuminen on vieläkin kesken, vaikka pahimmasta masennuksesta ja yllätyssynnytyksestä on jo vuosia. Päivittäin hän kysyy itseltään, jaksaako lähteä tänään ulos.
– Täytyy yrittää mennä eteenpäin, tehdä asioita ja antaa rakkautta niin paljon kuin kykenee. Olen myös huomannut, että itsestäni on tullut suvaitsevaisempi erilaisia ihmisiä kohtaan.
Ja jotkut asiat eivät muutu, vaikka tulevaisuuden piti näyttää aluksi erilaiselta.
– Minulla on upea lapsi, jota rakastan hyvin paljon. Vaikka hän ei ollut odotettu ja syntyi melkoisen myrskyn keskelle, en vaihtaisi häntä mihinkään.
– Ja enpähän ole enää kontrollifriikki.
Sannan nimi on muutettu.
Haastattelu julkaistiin alun perin Kaksplussan numerossa 10/16.
Jaa oma kokemuksesi