äiti ja melukylän lapset - Banneri
Kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa joista toinen oli haalea tuli onni, onhan se plussa? Näätkö säinä kaksi viivaa? Vahvistuukohan se? Eihän se ole haamu? Teenkö uuden testin? Kun testi viimein on selvä ja ollaan selvästi raskaana tulee helpotus, kunnes sitten lyököhän sen sydän? Miksen löydä sydänääniä? Pitäisiköhän soittaa neuvolaan? Onhan kaikki hyvin? Kun vihdoin ensimmäisessä ultrassa näet ihan itse, että kaikki on hyvin tulee helpotus. Kunnes seuraavaksi iskee huoli, että onhan lapsi terve? Saankohan hänet varmasti syliin asti? Iskee menettämisen pelko. Vauva on jo osa perhettä. Tuntuu että odotus on huolta, helpotusta, jonka jälkeen taas huolta. 
Koittaa päivä kun synnytys käynnistyy. Tätä on odotettu pitkä aika ja kohta saat pienen syliin. Mutta sitten se iskee. Meneehän synnytys hyvin? Hengittääkö se? Onhan kaikki hyvin? Miksei se jo itke? Kun viimein viimein saat itkevän vauvan rinnalle iskee helpotus. Vauva on siinä. Vihdoin. Toisin kuin sitä kuvittelisi, niin oikeastaan se todellinen huoli alkaa vasta sitten kun vauva syntyy. Tai näin se on mennyt omalla kohdalla. Olen jatkuvasti tarkistanut hengittäähän vauva, onhan kaikki varmasti hyvin. Saatoin keskellä yötä havahtua hereille ja laittaa käden lapsen rinnan päälle koittaakseni, että liikkuuko rintakehä tai laitoin käden nenän eteen jotta tunsin ilman kulkevan nenästä sisään ja ulos.
Perjantaina Hugo täyttää vuoden. Koko vuosi on ollut ihana ja olen nauttinut tästä ajasta täysin, mutta joka ikinen ilta se menettämisen pelko iskee. Kai hän herää aamulla? Vaikka mitään suuria riskejä esim kätkytkuolemaan ei ole niin silti tämä asia painaa. Näin se on mennyt jokaisen lapsen kohdalla, kunnes se sitten jossain vaiheessa helpottaa. Kuitenkin edelleen joka ikinen ilta on vaikea laskea Hugo sylistä sänkyyn. Joka ilta kuiskutan hänen korvaan kuinka tärkeä hän on ja kuinka paljon rakastan. Joka ikinen ilta kierrän kaikkien lasten luona, joskus jopa kahdesti ja katson että kaikki on hyvin. Korjaan peiton paremmin, katson ettei sängyssä ole mitään mihin voisi kuristua. Ainon sängystä on välillä löytynyt jos jonkinmoista kuten esimerkiksi hyppynaru tai kaulakoru.  Vasta kun kaikki näyttää hyvältä, voin mennä itse hyvillä mielin nukkumaan.

Äidin huoli lapsesta alkaa jo odotusaikana ja se huoli seuraa varmasti elämän loppuun asti. Se vain muuttaa muotoaan ja huolen aiheet ovat eri. Menettämisen pelko tuskin koskaan helpottaa. Sydän mykkyrällä sitä ensin jännitetään odotusaikaa, sitten syntymää, vauva-aikaa, taaperon kommelluksia, koululaisen päähänpistoja, teini-ikäisen tonttuilua, täysi-ikäisen oivalluksia ja niin edespäin. On kuitenkin aivan luonnollista pelätä oman lapsen menettämistä, kunhan se ei mene mitenkään yli. Itse huomaan, että olen ollut jokaisen lapsen vauva-aikana juuri tämmöinen hengittääkö se varmasti -tarkkailija. Äitiys on kuitenkin ihanaa kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta.

Kommentit (30)

Kuulostaa tutulta. Rakkauden määrä on niin suuri, jolloin myös menetyksen pelon ja huolestumisen tunteet korostuvat yhtälailla. <3

Just eilen kysyin mieheltä, että milloinkohan tulee sellainen päivä, että en joudu olemaan huolissani jommastakummasta lapsesta. 😀 Ei taida koittaa ihan heti, ehkä sitten, kun ne ovat eläkkeellä…

Sitä hetkeä ei taida hetkeen olla. 😀 Kyllä noista aina on vähän väliä huolissaan.

Se kaikki huoli ja pelko omasta lapsesta on välillä ihan musertavaa, mutta onneksi on myös se toinen puoli eli suuri rakkaus ja onni <3

Sitä se kyllä on. Mutta niin kuin mainitsit tuon rakkauden ja onnen, niin ne kyllä kumoaa hyvin välillä tuon huolen.♥

Kuulostaa niin tutulle! Mulla kans se pelko alko siitä kahdesta punaisesta viivasta, ennenaikasensyntymän pelosta, lapsiveden nielemisestä ja tosiaan jatkuu vaan! Mut se varmasti kertoo vaan siitä, ett lapsia rakastaa niin paljon! <3

Sitä pelkää niin sen oman lapsen menetystä. Mutta semmoinen normaali pelko kuuluu varmasti jokaiseen perheeseen missä odotetaan tai eletään vauva- tai lapsiarkea.

Eikä se huoli häviä iän mukana. Vielä äiti miettii aikuistenkin lasten kanssa, että pärjäävätkö he, huolehtii, että muistavat asioita. Entäs sitten lastenlasten kanssa, samat huolet kuin äidillä, hengittääkö, sairastuuko yms yms.
Sellaista se äidin elämä on, mutta niin ihanaa kuitenkin olla äiti ja isoäiti.

Näin ajattelinkin, ettei se huoli mihinkään lopu, vaikka lapset kasvavat. 🙂 Huolen aiheet vain muuttuvat. Tätä se äitiys on, mutta silti niin ihanaa olla äiti.♥

Kyllä äidin huoli on aina olemassa! <3 Jokaiseen kehitysvaiheeseen liittyy omat pelkonsa ja huolensa. Eikä se varmaan edes lopu kun lapset muuttavat pois kotoa?! 🙂

Näinhän se on ja luulen myös ettei se todellakaan lopu siihen. Silloin sitä varmasti on huolesta soikeana kun lapset ei tulekaan kotiin..

Ihana kirjoitus <3 Ihan kuin omasta kynästä, vaikka esikoisen raskaus aikaa ens stressannut millään tavalla saati sitten synnytystä 😀 Mutta siitä lähtien kun pieni päästi ensimmäisen parkaisun on elämä ollut huolta täynnä, mutta niinhän sen kuuluukin olla 🙂

Kiitos Maria.♥
Täälläkään ei ensimmäisen odotusaikana tai synnytyksessä stressattu, mutta vauvan synnyttyä se alkoi täälläkin. Ja kun toisella kertaa raskaaksi tullessa odotus päättyi keskenmenoon, niin siitä eteenpäin huoli on ollut läsnä kaikissa vaiheissa.

Näin se menee! Meillä juuri viime viikolla isompi poika ajoi pyörällä hurjalla vauhdilla päin pyykkitelinettä ja seuraavana yönä en kyllä juurikaan nukkunut ennen kuin poika itse tuli viekkuun tuhisemaan.

Noi on kaameita tilanteita. Ei siinä illalla saa nukutuksi, kun miettii vain, että onhan kaikki varmasti hyvin. Onneksi usein selviää juuri sillä säikähdyksellä.

Itsekkin olen juuri näitä äitejä jotka kävivät alkuaikoina 15min välein katsomassa hengittääkö pieni! 🙂

Ja nyt se meidän vauvavuosi sitten päättyy!! Eliselläkään ei ole kuin alle kaksi viikkoa synttäreihin.. Nyyh

Juu se aikalailla vartin välein piti käydä kurkkimassa, että kaikki varmasti hyvin. Jollei nukkunut sylissä. 😀

No niinpä!!! En kestä, että Hugo täyttää perjantaina vuoden.

Mä harrastan myös tuota käden laittamista rintakehän päälle. Äsken kävin just kurkkaamassa, nouseeko ja laskeeko peitto rintakehän päällä hengityksen tahtiin. Kaikki hyvin. 🙂 Onhan se tällaista huolehtimista, mutta kamalampaa en kyllä tiedä, kuin lapsen menetys… Miksette muuten ottaneet rotaa Hugolle?

On se aina yhtä helpottava tunne kun se pieni rintakehä liikkuu ylös ja alas.♥ Me jätettiin se ottamatta, koska Hugo oli pienenä todella itkuinen refluksin ja ehkä hieman vatsavaivojenkin takia ja emme halunneet ärsyttää suolistoa lisää. Lisäksi muut lapsemme ovat tulleet siitä sen verrän kipeäksi, että skippasimme sen suosilla.

Juuri näin 🙂 Ollaan me äidit vähän hassujakin. Mutta ei sille vain voi mitään. Tuntuu, etten ikimaailmassa anna lapseni liikkua missään yksin, mitä jos koulussa kiusataan, mitä jos sitä sun tätä.

rouvay.blogspot.com

No ollaan kyllä sitäkin. 🙂
Aina on jokin aihe mistä on huolissaan ja tuskin se huoli koskaan kokonaan loppuu.

<3 kuulostaa tutulta. Munkin on edelleen pakko aina joka ilta/yö tarkistaa että Luka varmasti hengittää… Ja onhan se äidin huoli aina läsnä. Rakkaus vain on niin suuri <3

Niin se on.♥
Se pelko että menettää niin rakkaan pienen on jotain niin raastavaa.

Tiedän niin mistä puhut. Ja tiedän myös mitä on kun se pelko menee yli.. Äitinä olo on välillä hurjan rankkaa vaikka onkin parasta maailmassa. ♥

Äitiys ja vanhemmuus on kyllä ihanaa ♥, mutta näiden tunteiden kanssa oleminen ei todellakaan ole helppoa.

Voi kuulostaa niin tutulta! Itsekin useaan otteeseen kokeilen vauvan päikkäreitä tai yöunia nukkuessa hengittääkö hän varmasti, Leevin unta on pakko käydä vahtimassa ennen omaa nukkumaanmenoa. Menetyksen pelko on kyllä suuri vaikkakin se on ihan normaalia jokaiselle vanhemmalle. Mielestäni maailmassa ei voi olla mitään kamalampaa kuin oman lapsen menetys. Mutta sellaista on olla äiti ja vanhempi, huolehtia tietyissä määrin. ❤️

Oman lapsen menetys olisi kyllä jotain niin kamalaa, etten pysty edes ajatella. 🙁 Valtava kivi tippuu harteilta joka kerta, kun kaikki on omilla pienillä hyvin. Olen aina vauva-aikana pomppinut vähän väliä kurkkimassa, että kaikki hyvin ja havahtunut öisin hereille.
Sellaista se vanhemmuus on.♥

Hih tuttuja tunteita 🙂

Mulla on itsellä vaan yksi lapsi ja olisikin tosi mielenkiintoista jos tekisit jonkun "päivä meidän kanssa"-postauksen 🙂 kiinnostaa millaista elämä on viiden kanssa! Itsellä haave olisi vielä toisesta lapsesta ainakin.

Kiitos kivasta postaustoiveesta. Koitan muistaa toteuttaa sen joku päivä. 🙂
Toivotaan että haaveesi toisesta lapsesta toteutuu.♥

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X