äiti ja melukylän lapset - Banneri

Kuinka moni myöntää olevansa se äiti, joka seisoo peilin edessä ja puristelee vatsanahkaansa, nostaa ryhtiä suoremmaksi ja vetää vatsaa sisään. Muistelee miltä mahtoikaan näyttää vielä ennen lapsia. Silloin kun oli aikaa vain itselle ja liikkumiseen. Kuinka moni äiti syö ruokansa lennossa, tai voiko sitä kuivunutta leivänkänttyä edes kutsua ruoaksi? Kuinka moni nostaa makeisilla nopeasti energiatasoa, kun kesken päivän meinaa väsy iskeä. Kuinka moni ruoskii itseään siitä, ettei saa mitään aikaiseksi? Kuinka monella vaaka näyttää ei haluttua lukemaa? Voisin väittää, että meitä on paljon.
Oikeasti ulkonäköpaineet ovat naisilla valtavat. Itseä ruoskitaan näyttämään hyvältä heti synnytyksen jälkeen. Jo odotusaikana olisi tietysti hyvä, jos et edes näyttäisi siltä, että olet raskaana. Mitä laihempi sen parempi? Ihan älytöntä sanon minä. Pitäisikö kaikkien olla valettu samaan muottiin? Minusta mikään ei ole kauniimpi näky kuin odottava äiti. Kasvaahan vatsassa uusi arvokas elämä, parhaimmillaan useampi kerralla. Minä ainakin olen vain korostanut kasvavaa vauvavatsaa ja kantanut sitä ylpeänä. Vauvan synnyttyä ei pitäisi kärsiä ulkonäköpaineista, vaan saada rauhassa keksittyä ja tutustua uuteen elämään. Ei siihen, että saadut kilot on saatava mahdollisimman pian pois.
Sain toisen lapsemme synnyttyä kuulla pari kertaa vitsailua siitä, että koska se toinen syntyy? Ensimmäinen sanoja oli oma esikoinen ja senhän otin tietysti ihan huumorilla, mutta aikuisilta ihmisiltä sen kuuleminen ei mennyt enää osioon huono vitsi, vaan se loukkasi. Ja kyllähän vatsa pömpötti paljon toisen, kolmannen ja neljännen lapsen synnyttyä. No mitä tapahtui, kun juuri synnyttäneelle lauottiin tuollaisia kommentteja..arvatkaa. No äiti alkoi iltaisin treenata ihan hulluna. Virhe, iso sellainen. Huomasin ja tajusin sen vasta viidennen (kuopuksemme) synnyttyä. Silloin hoksasin, että minulla on iso vatsalihasten erkauma ja silloin ei todellakaan suositella lankuttamista ja suoria vatsalihaksia. Kesti melkein kahdeksan kuukautta, että sain kurottua sen umpeen. Netistä ja muutamista blogeista löysin jumppaamiseen aika hyvät ohjeet. Ja huomasin, että tuo erkauma ei ollut kolmen edellisen kohdalla mennyt umpeen ollenkaan. Selvisi siis syy, miksi vatsani keskelle oli aina noussut vatsoja tehdessä harjanne ja olin kärsinyt välillä kovistakin selkäkivuista. Maltti on valttia, sillä liian aikaisella ja vääränlaisella treenaamisella voi saada aikaan vain pysyvämpää haittaa.

Voitte siis arvata, että viidennen kohdalla edettiin maltilla. Ja kyllä kannatti. Samalla oma asenne omaan kroppaan oli armollisempi. Mietin, että piru vie sun kroppa on tehnyt juuri valtavan työn ja kantanut sisällään yhdeksän kuukautta uutta elämää ja vielä viisi kertaa. Et voi olettaa, että näytät heti tai koskaan enää siltä kuin parikymppisenä. Tämä ajattelutapa avasi vihdoin silmäni. Vain minä itse olen se joka näkee ne suurimmat muutokset omassa kropassa. Vain minä kiinnitän liikaa huomiota jenkkakahvoihin tai löysempään vatsanahkaan. En ole yhtään sen huonompi äiti, kuluuko kilojen tiputtamiseen parin viikon sijaan kaksi vuotta. Hyvä äitiyden mittari ei ole se, mitkä lukemat piirtyvät vaa’an näyttöön. Se meidän kaikkien tulisi muistaa.
Olen lopettanut itseni ruoskimisen. En ota stressiä siitä, että keskivartalo ei ole sellainen kuin haluaisin. En jätä herkuttelua pois sen vuoksi, että ehkä pari kiloa tippuisi. En käy enää vaa’alla, sillä nyt mittarinani on oma olo ja se millaisena nään itseni peilistä. Liikun, mutta teen sitä siksi että se on kivaa ja osa elämääni. En hampaat irvessä verenmaku suussa. Olen tällä hetkellä sinut itseni kanssa, vaikka parannettavaa olisikin. Toki minulla on tavoitteita, mutta niitä kohden edetään ihan omaan tahtiin. Ja tiedättekö, elämä on paljon kivempaa ilman jatkuvaa kilojen tarkkailua ja itsensä ruoskimista. Rennommalla asenteella voi myös saada tulosta aikaan.

Siksi sanonkin teille kaikille odottaville, että nauttikaa ja kantakaa ylpeänä kasvavaa vatsaanne. Sisällänne kasvaa jotakin niin ainutlaatuista ja upeaa. Juuri synnyttäneille puoletaan, nauttikaa vauvasta, sillä he kasvavat niin nopeaan. Ja treenaamiseen sitä malttia. Ja kaikille muissa elämäntilanteissa oleville äideille, että sä olet hyvä just noin.

Postauksen kuvissa masu muutama tunti ennen kuin kuopukseni syntyi. Toisessa kuvassa olemme juuri päässeet kotiin, synnytyksestä pari päivää. Ja alin kuva tältä kesältä. 

Kommentit (16)

Ei tekis mieli myöntää, mutta taidan olla, ainakin kausittain. Siinä olen tarkka, etten lasten kuullen hauku kroppaani, mutta mies on joutunut kyllä kuuntelemaan.

Neljän raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen oon oppinu olemaan itselle armollinen ulkonäön suhteen. Mutta juoksemisen kanssa on hankalampaa. Se on mulle intohimo ja vauvan syntymän jälkeen pitäis aina malttaa ensin lenkkeillä kävellen, mikä on raastavan turhauttavaa…

Aamen, niin totta!

Ekan lapsen jälkeen huolehdin kiloista, vaikka raskauskiloja oli ristiäisissä jäljellä enää kaksi. Nyt niitä on aika monta enemmän, ja toki se ärsyttää, mutta ei ihmisen tarvitse kaikkea ehtiä eikä voida. Vaikka äidit tietysti ovatkin aikamoisia superihmisiä. 😉

Juuri noin meni täälläkin.
On hyvä olla itselle näissä armollinen ja kerkittyä siihen tärkeimpään, eli pieneen lapseen. Ja tietysti pitää huolta myös itsestä, mutta hiljoksiin. Onhan kroppa tehnyt juuri valtavan työn. 🙂

Ihan kuin mun suusta!
Musta on kauheata kun nykyään vauvamahaa pidetään rumana ja pitäisi olla mahdollisimman pieni maha ja heti synnyttyä timmissä kunnossa 😮
Haluaisitko tehdä postauksen niistä jumppaliikkeistä? Mulla on välillä selkä todella kipeä. Niin että kävelykin sattuu. Lääkärille ollaan kyllä menossa mutta ehkä ne jumppaliikkeet auttaisivat myös jos onkin kyse tuosta erkaumasta 🙂

Vauvavatsat on niin kauniita ♥ että en ymmärrä pienen masun ihannointia. Kyllä niistä kiloista eroon pääsee. 🙂
Löysin yhdestä blogista aikoinaan noita liikkeitä sekä nettiä selaamalla. Niiden mukaan olen osaa tehnyt. Linkitän ne tähän alle, kun niissä niin hyvät ohjeet. 🙂

http://hikiliikku.blogspot.com/2015/11/vatsalihaserkaantuma-raskauden-jalkeen.html
http://hyvinvointistudiolupaus.fi/2015/06/23/suorien-vatsalihasten-erkaantuma-mika-se-on-ja-kuinka-treenata-vatsa-kuntoon/

Olet ihan oikeassa. Äityleistä raisin joskus lukea jutun missä puhuttiin siitä kun jotkut aloittavat tupakoinnin raskaus aikana siksi että vauvasta tulisi pieni ja vartalo pysyisi pienenä 🙁 Mutta siis mitä tuohon oman peilikuvan tuijotteluun tulee niin itellä on ajoittain sellasia tyytyväisyyden tunteita mutta sitten sitä taas löytää arvioimasta itseään. Tällaisella aikakaudella sitä tuskin ihan helposti edes pääsee irti siitä omasta kritiikistään.

Eikä! 🙁
Sitä omaa peilikuvaa tulee arvosteltua äkkiä todella herkästi ja sitä näkee ne pienetkin jutut, mihin toiset ei edes kiinnittäisi huomiota. Sä olet upea nainen, muista se.♥

Osasin iloita kunnolla raskausmahastani vasta kolmannen kerran. Olin koko raskauden ylpeä mahastani, enkä peitellyt sitä kuin hetken ihan alussa, ennen kuin raskaudesta vielä kerroin töissä. Esikoisen kanssa raskauskiloja kertyi vajaa 25kg, joten silloin ulkonäköpaineet oli melkoiset. Kaikki kilot sai kyllä pudotettua, mutta oli siinä työtä. Kahdessa muussa raskaudessa painoa ei tullut niin paljoa.

Ihanaa, että olet osannut iloita masusta.♥
Ei se helppoa ole, kun kiloja tulee ja samalla miettii miltä näyttää ja miltä mahtaa näyttää synnytyksen jälkeen. Itse pohdin näitä paljon esikoisen aikaan, mutta muiden kohdalla olen vain nauttinut odotuksesta.

Mulla raskauden aikana masusta nauttimista jarrutti juurikin se pelko, että jääkö sitten isomahaisen näköiseksi raskauden jälkeenkin, ja että miltä ylipäätänsä sitten näyttää. Vaikea nauttia tuollaisten ajatusten kanssa. Ei ehkä tosiaan auttanut nuo ihmisten "olet vähän lihonut, heh heh" tai "onko siellä kaksoset" -kommentit.
Ehkä sitä sitten seuraavassa raskaudessa osaa ottaa ilon irti ihanasta masusta 🙂

Ei kyllä ole helppo nauttia vauvavatsasta tuollaisten kommenttien jälkeen, varsinkin jos itse pohtii tuollaisia asioita kuin sinä. Ja varsinkin jos joku laukoo niitä viisauksia synnytyksen jälkeenkin. :/ Toivottavasti nautit seuraavassa odotuksessa ja viis veisaat muiden tökeröistä kommenteista.♥

Täyttä asiaa! Mä olen aina rakastanut raskausmahojani, mutta muuten katsellu hyvin kriittisenä peiliin. Jopa pelkkää luuta ja nahkaa ollut peilikuvani on silmissäni joskus ollut läski, saati sitten näky mikä juuri synnyttäneenä on kurkistellut. Samainen hölmö juoksi pari päivää synnytyksen jälkeen innoissaan bussipysäkiltä kotiin ajatellen pian olevansa taas kunnossa muusta kuntoilusta puhumattakaan. Ilman vahinkoahan tuosta rehkimisestä ei selvitty! Lopulta kaiken väsymyksen keskellä kuitenkin tajusin, ettei sillä peilikuvalla ole mitään väliä vaan sillä miltä itsestä tuntuu. Ei ole pyrittävä kauniiseen peilikuvaan, josta aina löytää jotain vikaa kuitenkin, vaan onnellisuuteen ja sisäiseen hyvään oloon. Ehkä tästä hiljaa hyvä tulee…

Kauhulla katselen nyt kuinka olemattomia raskausmahoja ihannoidaan saati sitten miltä pitäisi näyttää heti synnytyksen jälkeen. Voi kunpa nuo äidit tajuaisivat, että on olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin se mitä sieltä peilistä näkyy.

Täälläkin on aina rakastettu vauvavatsaa ja olen sitä korostanut odotusaikoina paljon. Mutta synnytyksen jälkeen peili on ollut peikko, kunnes viidennen kohdalla viimein tajusin olla itselleni armollinen. Kyllä täälläkin hirvittää pienen vauvavatsan ihannointi ja varsinkin kun päälimmäisenä syynä vain se, että näyttää synnytyksen jälkeen hyvältä. :/
Kuulostaa hyvinkin tutlta..itsekin olin joskus muka niin pyöreä, vaikka todellisuus oli jotakin aivan muuta. Nyt sen sijaan olen päässyt siihen pisteeseen, että oma peilikuva on hyvä, vaikka siinä parannettavaa onkin. Mutta pääosin olen tyytyväinen. 🙂 Tärkeintä ei ole enää lukemat vaa'assa vaan se miltä itsestä tuntuu.
Oi voi, ihan kuin minäkin..liian aikaisin ei parane alkaa rehkimään liikaa. Siitä kun on enemmän haittaa kuin hyötyä. Onneksi kuitenkin ymmärsit hieman höllätä, hiljaa hyvä tulee niin kuin sanoit. 🙂

Joo näin meilläkin. Ikinä en lasten kuullen itseäni ole mollannut, jos siihen on aihetta. Nyt kuitenkin oppinut ottamaan iisimmin. 🙂
Varmasti on turhauttavaa, mutta kannattaa ottaa tuossakin iisisti, niin ei aiheudu siitä mitään pysyvää haittaa. Vaikkei se helppoa olisikaan. 🙂

Vastaa käyttäjälle Anonyymi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X