Joskus sitä vain kaipaa takaisin kotikonnuille

Teksti Terhi

Muutin pois kotoa opiskeluiden perässä ollessani kuusitoistavuotias. Voi kuinka muistan vieläkin kuinka ihanalta se tuntui, sain aloittaa uudessa paikassa, tutustua uusiin ihmisiin ja alkaa rakentaa omaa elämää. En silloin uskonut, että tapaisin uudella paikkakunnalla elämäni rakkauden, sen ihmisen, kenen kanssa ollaan tallottu yhteisiä polkuja jo aika huima aika. En arvannut, että ”jämähtäisin”  tänne. Pidän kyllä kovasti paikkakunnasta, jossa nyt asumme ja täällä olen asunut jo puolet elämästäni.

Vierailemme vanhemmillani joskus vain kerran kuussa, mutta yleensä ainakin kaksi kertaa ja nyt viimeisten vuosien aikana olen huomannut, että joskus sitä vain kaipaa takaisin kotikonnuille. Silloin vien lapsiani samoihin paikkoihin, joissa olen itse viettänyt aikaa omassa lapsuudessa. Tuolloin sitä usein miettii, kuinka kiva olisi muuttaa lasten kanssa takaisin sinne, josta aikoinaan itse lähdin.

Ne ovat paikkoja, joissa on myös niitä omia muistoja

Sunnuntaina veimme Hugon vanhemmilleni hoitoon ja suuntasimme neljän vanhimman kanssa kylpylään. Itsellä viime kerrasta on vierähtänyt hurjasti aikaa ja kylläpä oli kiva huomata, että paikka oli edelleen ihan samanlainen kuin silloin, kun viimeksi siellä teininä kävin. Me emme ole kylpylöissä tai uimahalleissa pahemmin käyneet lähinnä Lumin vuoksi. Hän ei ole oikein kestänyt mitään hajuja, yhdessä vaiheessa iho oli ihan järkyttävässä kunnossa ja ei olisi kestänyt pitkää vedessä luttaamista tai sitten sairauden tilanne ollut se, ettemme ole voineet mennä. Iän myötä iho on parantunut, hajuherkkyys on, mutta Lumi sietää jo paremmin tuoksuja ja mikä parasta sairauden tilanne se, että uimaan voi mennä miten lystää. Aika huippua! Omassa lapsuudessa kävimme kyseisessä kylpylässä usein, sillä se oli niin kovin lähellä. Meillä taas on omien lasten kanssa sinne tunnin ajomatka.

Mummulassa käydessä vietämme myös paljon aikaa puistossa, jossa leikin oman siskoni ja kavereiden kanssa. Onhan se nyt erinäköinen kuin silloin, mutta samaksi puistoksi tunnistaa. Vaikken voi viedä lapsiani sinne joka päivä, on hienoa, että se onnistuu kuitenkin muutaman kerran kuukaudessa. Puiston yhteydessä on myös kivi, joka minun ollessa pieni muistutti kyllä enemmän suurta kalliota kuin kiveä. Muistan kuinka hurjan iso se oli ja kuinka istuimme siskoni kanssa sen päällä ja söimme milloin jäätelöä ja milloin karkkia. Nythän tuo kallio on vain iso kivi, mutta minun lapseni pitävät sitä niin suurena ja upeana paikkana, että sinne on pakko kiivetä. On aivan mahtava tunne nähdä omien lasten nauttivat tismalleen samoista asioista, kuin minä pienenä.

Tykkään ja lapset tykkäävät kyllä asua nykyisellä pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tyyliin tuntevat toisensa, mutta välillä mietin tosissani, kuinka hienoa olisi muuttaa takaisin sinne mistä joskus lähti kohti uusia seikkailuja.

Mites sinä, asutko samalla paikkakunnalla kuin pienenä vai lähditkö ja et ole palannut? Haikailetko joskus takaisin kotikonnuillesi?

<3 Terhi

Kommentit

10 kommenttia
Terhi

Voi ei. 🙁 Pidän peukkuja, jotta saisitte talon vielä myyytyä.
Me asumme nyt mieheni kotitalossa ja uskon, että hän ei tästä olisi halukas muuttamaan. Siltikin haaveilen niistä omista kotikulmista, jossa vietin oman ihanan lapsuuden.

Avatar

Minä muutin ammattikoulun jälkeen viiden tunnin ajomatkan päähän kesätöihin. Nyt 11 vuotta, avoliittoa, työpaikkaa ja 3 lasta myöhemmin samalla tiellä olen edelleen. Elämä on nyt täällä, enkä vanhalle paikkakunnalle kaipaa. Tai paikkakuntaa en kaipaa, mutta omia läheisiäni kyllä. Silti en ole valmis muuttamaan takaisin, sillä työpaikat ja omat ja lasten kaverit ovat täällä. Mutta toisaalta 5h matka mummulaan on kyllä kieltämättä melkoisen pitkä..

Terhi

Kiva kuulla, että siellä viihdytään edelleen sillä tiellä mille lähdit. 😀
Onpa teillä tosiaan pitkä matka..usein ei varmasti lasten kanssa tule tuota matkaa kuljettua?

Avatar

Sulla on aina tosi kivoja aiheita blogissasi, jotka saa itekin aina pohtimaan asioita! 🙂 Mä oon käytännössä aina asunu samalla paikkakunnalla, ett ainoastaan neljä vuotta opiskeltiin miehen kanssa Joensuussa. Siitäkin kaupungista tykkään kyllä kovasti, mutta miehen työt palauttivat meidät takaisin kotikonnuille. Viihdyn täällä kyllä hyvin, mutta minulla on sitä samaa, mitä itse olet kuvaillut, että koti ei tunnu aivan omalta. Mä rakastan luontoa ylikaiken ja saan siitä hirveesti voimaa ja inspiraatiota, niin tämä kerrostaloelämä on minulle siksi jotenkin todella vierasta. Sauna on toinen, mitä kaipaisin. Mutta edes pienen pieni oma piha tekis mut maailman onnellisimmaks. Mutta aika näyttää, muutammeko esim. rivitaloon 🙂

Terhi

Kiitos Anna, se on kiva kuulla.♥
Kerrostalossa asuessa kyllä kaipaa sitä omaa pihaa. Muistan kuinka onnellinen olin, kun muutimme ennen esikoisemme syntymää kerrostalosta rivitaloon. Ai että me nautimme siitä pikkiriikkisestä pihasta. Toivottavasti joskus saat oman pihan, vaikka sitten pikkuisen.♥

Avatar

Hei, oletko kirjotittanut aiemmin tuosta Lumin hajuyliherkkyydestä? Olisi kiva kuulla siitä lisää koska itsekin kärsin siitä.

Terhi

En ole muuten kirjoittanut, ainoastaan maininnut jotakin toisen postauksen yhteydessä. Voisin tästä oikeastaan kirjoittaa ihan oman postauksen. 😀

Avatar

Muutin kotipaikkakunnalta myös 16 kesäisenä ja nyt on tullut oltua isolla kirkolla reippaasti puolet eliniästä. Ollaan miehen kanssa samalta paikkakunnalta lähtöisin ja lapsen synnyttyä olen haaveillut että olisi kiva olla lähempänä isovanhempia. Kotipaikkakunnalle ei varmaan koskaan takaisin muuteta, mutta johonkin vähän lähemmäksi olisi kiva, jos työllisyystilanne (tai lottovoitto) sen mahdollistaisi.

Terhi

Toivotaan, että tilanne menee siihen suuntaan, että teidän on mahdollista muuttaa lähemmäksi isovanhempia. 😀 Itsekin kaipaan lähemmäs omia vanhempia. Miehen vanhemmathan asuvat kanssamme samalla pihalla. 😀

Avatar

Voi kyllä. Ikävä on iskenyt! Ihan yllättäen! Miehen kanssa ollaan kotoisin samasta kaupungista, ja opiskelujen jälkeen halusimme suunnata ”sinne päin”, muttei silti ”sinne”. Ajatus kai liittyi itsenäisyyteen ja pärjäämiseen. Päädyttiin vajaan 100 km:n päähän mummoloista. Nyt, kuuden vuoden jälkeen iski tyhjästä kaipuu kotikonnuille ja jokaisen käyntikerran jälkeen se vain vahvistuu. Mutta voi itku, kun talo ei mene kaupaksi, eikä muuttohaave etene.. ? No, ehkä hinku laantuu ja sopeudutaan taas..? ?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä