Kun taas pystyy hengittämään

Oli aika kun oman kodin seinät oli kaatua niskaan. Kun halusin vain pois kovemmin kuin koskaan ennen. Koin olevani loukussa omassa kodissa, joka ei tuntunut omalta, ei sitten pätkän vertaa. Osittain tunnen vieläkin samoin, mutta nyt eletään vaihetta kun taas pystyy hengittämään.

Ensimmäistä kertaa koko tämän reilun kahdeksan vuoden aikana minulle on tunnut tunne, että jopa viihdyn täällä. Että kotia voi täydestä sydämestä sanoa kodiksi ja se on saanut minut jopa hämmästymään. Miten hiljalleen kelkka on kääntänyt suuntaansa ja jokainen nurkka ja ennen niin suuresti ärsyttänyt asia, tuntuu hieman pienemmältä. Kuinka voin nähdä itseni sittenkin asumassa täällä vielä vuosien päästä. Mitä on tapahtunut?

Oikeasti en osaa vastata tähän täysin, sillä en tarkalleen tiedä itsekään. Ehkä osittain se, että nuorin on kasvanut isommaksi. Olen nimittäin huomannut sen, että vauva-arjen ollessa päällä koen eniten ahdistusta siitä, etten pääse kotoa puistoihin yms kuin autolla. Lisäksi kesän lähestyessä olo hieman aina helpottaa täällä asumisen kanssa. Lisäksi, kun kirjoitin aiheesta postauksen ja kuulin muidenkin kärsivän vastaavasta, auttoi ymmärtämään etten ole ainoa joka kamppailee tämän asian kanssa. Ettei tämmöisiä ajatuksia kannata pitää sisällä vaan päästää ne ulos.

Olen miettinyt paljonkin tätä aihetta lähiaikoina ja tullut myös siihen tulokseen, että ehkä ahdistuin hieman siitä, etten voinut tarjota samanlaista lapsuutta omille kuin minulla oli. Huusimme siskon kanssa heipat ja lähdimme kävellen puistoon tai nappasimme pyörät ja ajelimme kaupoille tai kavereille. Minun lapseni puolestaan ovat täysin riippuvaisia siitä, että me vanhemmat viemme heitä autolla ystäville tai ajelemme leikkipuistoihin yms. Matkaa lähimpään puistoon on se seitsemän kilometriä, joten sinne ei kävellen mennä. Tässä ei ole kävelytietä jossa opettaa ajamaan pyörällä tai jossa hyppiä kadun muiden lasten kanssa hyppynarua. Pyörällä ajellaan omassa pihassa, sillä kaikkien pyöriä ei vain saa kuljetettua kylälle ja noin 6km koko matkasta kylälle on nopeusrajoituksiltaan 80km/h.

Vaikkei lapseni voi tehdä samoin kuin minä, olen oppinut katsomaan asiaa hieman toisin. He nauttivat suunnattomasti kun polkevat pyörillään ympäri isoa pihaamme, heillä käy kavereita täällä ja me kuskaamme heitä ystäville. Joskus he menevät kaverille suoraan koulusta. He saavat kulkea koulumatkat kyydityksillä, kun minä kuljin ne pyörällä tai kävellen säästä riippuen ja olin kateellinen kaikille kuljetuksilla kulkeville. Lapset näyttävät onnellisilta, joten miksen minäkin olisi?

Lisäksi nyt kun olen esitellyt kotiamme täällä blogissa ja olen saanut teiltä lukijoilta positiivista palautetta, olen oppinut katsomaan kotia erilaisin silmin. Ehkei tämä olekaan niin paha. Jos tämä näyttää monesta kivalta, ehkä minun pitäisi oppia katsomaan tätä positiivisemmin mielin. Ja onhan se auttanut. Luulen, että hiljalleen opin pitämään tästä vielä enemmän, tai ainakin toivon niin. Tämä ei ole edelleenkään se minun unelmakoti, mutta kodiksi tätä voi jo kuitenkin kutsua ja se jos jokin on hyvä alku.

Tapa jolla tänne muutimme ei ollut oikea, mutta tämä tunne kun voi hengittää vapaasti tuntuu huikean hyvältä. On ihanaa voida vihdoin sanoa aidosti, että tämä on ihan kiva, ilman että ”täytyy” pitää pientä kulissia yllä.

<3 Terhi