äiti ja melukylän lapset - Banneri

Tässä eräs päivä katselin vanhoja kuvia ja muistelin millainen odottaja ja äiti olin aikoinaan esikoisen aikaan. Odotusaikana minulla ei tainnut koskaan iskeä mitään pesänrakennusviettiä ja minulle kelpasi kaikki vauvatavara ja vaate mitä saatiin. Rahaa meillä ei silloin mennyt hankintoihin oikeastaan yhtään, sillä saimme niin paljon ja innokas äitini halusi ostaa meille vaunut ja turvakaukalon. Nekin löytyi jo toisesta kaupasta jossa käytiin.

Meillä ei tuohon aikaan (2005) ollut omaa tietokonetta ollenkaan ja kännykät nyt olivat mitä olivat. Ystävillä ei ollut vielä lapsia, joten luin jonkin verran lehtiä ja lainasin kirjoja kirjastosta, joista koitin selvittää mitä vauva tarvitsee, millaisia supistukset ovat ja mistä tiedän milloin lähteä sairaalaan. Vertaistuki oli vähäistä ja tietoa hankalampi hakea kuin nyt.

Kuukausi ennen esikoisen syntymää mies pääsi armeijasta. Olin siis lähes koko odotusajan yksin, miehen käydessä kotona vain viikonloppuisin. Muutimme kerrostalosta rivitaloon ja otimme aika rennosti viettäen kesäisiä iltoja ystävien kanssa. Vatsa kasvoi ja en kuvannut sitä itse yhtään, minusta tuntui hieman oudolta, että sitä edes kuvattiin, onneksi isäni otti muutamat kuvat.

Olin kyllä innoissani, että saamme vauvan, mutta mitään kiirettä en pitänyt minkään asian kanssa. Pesin pienet vaatteet todella myöhään, vauvan sänky pedattiin vasta vauvan synnyttyä ja suurin osa vaatteista oli vauvalle niin suuria, että hän hukkui niihin. Miten ne vaatteet muka näytti niin pieniltä ja lopulta ne olivat aivan liian isoja.

Esikoisen synnytys oli pitkä, se oli kivulias ja en uskonut ikinään minkään sattuvan niin paljon. Kun sain vauvan syliini meinasi iskeä pieni paniikki, mitä nyt, enhän minä osaa ja samalla kun sain vauvan paitani alle tuo olotila hävisi ja tiesin mitä tehdä. Kietoa kädet pienen vauvan ympärille ja suukottaa otsaa.

Esikoinen oli todella itkuinen vauva ja tunsin usein olevani maailman surkein äiti, kun en osannut auttaa vauvaani. Miksi hän itkee näin paljon, ai se on koliikkia, kauan se kestää jne. Lopulta näin jälkeenpäin ajatellen se mitään koliikkia ollut vaan refluksia. Silloin ei refluksista puhuttu mitään. Usein sai kuulla, kuinka pienet vauvat nyt vain itkee, kyllä se joskus loppuu.

Kuopuksen kohdalla moni asia oli toisin, kuin esikoisen aikaan

Kuopuksen odotusaikana pyöritin viisilapsisen perheen arkea yksin, miehen ollessa reissuhommissa ja tullessa kotio vain viikonlopuiksi. Kokemusta oli rutkasti enemmän kuin esikoisen aikaan ja niin myös tietoa. Ja jos tietoa ei ollut, se löytyi netistä lähes hetkessä. Ei tarvinnut selata kirjastossa vauvakirjoja tai selailla lehtiä vimmatusti, löytyisikö tietoa niistä vaan tiedon sai etsittyä puhelimella missä vaan.

Siinä missä esikoisen odotus oli stressitön, niin kuopuksen odotusta varjosti monet mietteet siitä, mikä voisi mennä vikaan. Enhän menetä vauvaa,  ja miten synnytys, käynnistetäänkö se ja pärjäisinkö ilman lääkkeitä, olisiko se nopea ja kuka hoitaa sisaruksia. Nyt minulla kuitenkin oli monta ystävää joilla lapsia ja joiden kanssa puhua asioista. Ja mitä vatsan kuvaamiseen tulee, kuvasin sitä viikottain, hih.

Pesänrakennusvietti iski paljon aiemmin kuin esikoisesta ja postilaatikkoon ilmaantui lähes päivittäin ihania vaatteita, juuri sellaisia jotka halusin. Vaatteet piti olla tiettyä värimaailmaa ja sointua kivasti yhteen. Käytin pidemmän aikaa siihen millaiset vaunut vastaisivat tarpeitamme eniten. Vauvatavarat koitin muuten pitää minimissä ja ostaa vasta jos koen tarpeelliseksi.

Kuopuksen synnytys käynnistettiin. Tiesin mitä odottaa ja suhtautua kipuun rennommin. Ottaa supistukset vastaan yksi kerrallaan ja koittaa olla rento, taistelematta kipua vastaan. Mielessä vain se tunne joka tulee, kun saa oman pienen viimein syliin. Kuopuksen synnytys olikin hurjasti nopeampi kuin esikoisen. Ja kuopuskin on ollut itkuinen, itkuisempi kuin esikoinen. Nyt kuitenkin luotto itseen jo niin hyvä, että ei iskenyt enää sitä ”olen maailman surkein äiti” fiilistä.

Voisin jatkaa tätä vaikka kuinka pitkään, mutta jätetään tällä kertaa tähän. Moni asia on muuttunut ja isoimpana niistä varmuus siitä, että olen hyvä äiti omille lapsilleni juuri tällaisena.

Kommentit (6)

Hei vielä 😊

Jäi edellisestä kommentista… Sinun esikoistyttö on aivan äitinsä näköinen 😍Kuinka ihana kuva!

Hei!

Kovasti olen minäkin odottajana ja äitinä muuttunut sitten esikoisen syntymän 😂Ja maailmakin on muuttunut. Meillä tuota aikaa on esikoisen ja kuopuksen välillä 18 vuotta. Minäkin olin aika rento ja stressitön, kun esikoista odotin. Tosin se raskaus on minun neljästä ainoa normaali. Meilläkin esikoinen oli itkuinen ja huono nukkuja öisin. Lähinnä se yönukkuminen. Keskellä yötä piti usean tunnin ajan pikkumiehen kanssa seurustella. Kaikki konstit yritettiin, mutta jos äiti ja isä erehtyivät käymään pitkäkseen ja sulkemaan silmänsä, silloin alkoi huuto. Päiväunia poika sitten nukkui 5-6 tuntia putkeen. Ensimmäiselle tuli ommeltua kaikenlaista vaunupeitoista pinnasängyn pehmusteisiin ja verhoihin. Ne halusin kaikki sävy sävyyn. Vaatteitakin ompelin. Kaikki mahdolliset vauvan tarvikkeet hankittiin. Ja kaiken uskoin mitä neuvolassa sanottiin ja kaiken tein neuvolan ohjeiden mukaan. Sitä oli niin epävarma, vaikka osasikin lapsensa hoitaa. Ei ollut saatavilla niin sitä vertaistukea, mutta minä en muista että olisin sitä kaivannutkaan. Nyt kuopusta odotin ihan rennolla asenteella, mutta kun minulla on jo ikää, niin se toi mukanaan hankaluuksia eikä sitä ihan samanlailla jaksanut. Eikä vauvan kanssa öisiä heräämisiäkään. Eetulle ei ole hankittu mitään turhaa ja vaatteitakin maltillisesti. Meillä minulla kokemus näkyy siinä, että hankin käytettynä vaatteita Eetulle, kun ajattelen käyttöajan olevan niin lyhyt näillä pienillä, että en näe järkeväksi ostaa uusia. Ja kun meillä ei ole vauvan vaatteille enää Eetun jälkeen käyttöä. Äitinä koen olevani kokenut ja minulla on nyt vahva mielipide miten haluan lapseni hoitaa ja kasvattaa, vaikka se olisi ristiriidassa esim. neuvolan kanssa. Kyseenalaistan asioita ja minulle on selvää se mitä pidän tärkeänä. Kovin pienistä jutuista ei enää hermostu ja huolestu. Äitinä osaa olla jo aika rento. Ja sen tiedän, että omille lapsilleni olen maailman paras äiti. Ihanaa loppuviikkoa teille sinne ❤️ Meillä touhuilee nyt vuoden ikäinen Eetu 😊

Olipa kiva lukea, kuinka tämä on sinun kohdalla mennyt. 🙂 Ja tiedätkö, minäkin menin esikoisen kohdalla aivan täysin neuvolan ohjeiden mukaan ja tein niin kuin sanottiin. Toisen kohdalla sitten oli jo se varmuus ja tein paljon toisin jo silloinkin. Mä olisin esikoisen aikaan kaivannut vertaistukea erittäin itkuisen vauvan kanssa ja jäin silloin aika yksin. Onneksi muutamat ystävät pysyivät rinnalla ja ovat edelleen ne rakkaimmat.♥
En kestä, niin valtavasti onnea Eetulle, pienelle taaperolle.♥

Voi, miten tutulta kirjoituksesi kuulostaa!:) Voisi olla minun kirjoitukseni (paitsi että meillä on yksi lapsi vähemmän;))
Esikoiseni on vuoden teidän esikoista nuorempi. Silloin olin samanlailla huoleton odottaja ja kaikki vaatteet ja tarvikkeet kelpasivat. Esikoinen syntyi syksyllä, mutta siitä huolimatta puin hänet (alle 3-kiloisena syntyneen) ensimmäisenä talvena äitiyspakkauksen toppahaalariin, joka oli aivan liian suuri. Vauva kuitenkin nukkui se päällä pitkiä unia vaunuissa, enkä aatellut haalaria mitenkään ylisuureksi. Tärkeintä oli, että vauvalla oli sopivan lämmin. Kuvista, joissa vauva on sylissä, tuon kokoasian huomaa hyvin. Kun sitten esikoistytön ja 3 pojan jälkeen saimme vielä tytön (nyt 2-vuotias) mietin nuorimmaisen kohdalla ihan eri lailla noita kokoasioita ja olen myös söpöstellyt ihanilla kankailla (jonkun verran ommellut itse tytölle) ja vaatteilla.

Hih, onpas hauska lukea, että siellä on mennyt aika samalla lailla kuin meilläkin. 🙂
Se äitiyspakkauksen haalari on kyllä isoa mitoitusta. Nykyisin ollut kiva, kun saa pussimalliksi (viidennen pakkauksessa oli se pussimalli). 😀

Kiitos ♥ moni sanoo että meissä on samaa näköä. 🙂

Vastaa käyttäjälle Terhi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X