Lähdimme reumapolille toivoen parasta

Teksti

Perjantaina lähdin kahdestaan tyttäreni kanssa Tayssiin reumapolille. Päästiinkin tällä kertaa ihan uusiin tiloihin (Tayssin lasten ja nuorten sairaala) ja olivathan ne nyt todella hienot verrattuna vanhoihin. Ja hyvä että varattiin hieman enemmän aikaa, sillä pariin otteeseen kysyttiin minne kuuluu mennä. Onneksi siellä oli paljon auttavaa henkilökuntaa, joista osa myönsi olevansa myöskin välillä vähän hukassa.

Meillä on suht pitkään tilanne ollut nyt rauhallinen, mutta nyt taas lähiaikoina on alkanut olla sellaisia viitteitä, että kipuja olisi. Meidän tyttöhän edelleen välttää kipulääkkeitä ja suostuu ottamaan niitä vasta silloin, kun on niin kipeä, ettei ole oikein muuta vaihtoehtoa. Hän ei siis puhu pahemmin jos jokin paikka on kipeä, mutta itsekin on näiden vuosien aikana oppinut näkemään koska jokin ei ole hyvin.

Lähdimme reumapolille toiveikkaana. Toivoimme ettei ”kammio” olisi palannut

Olen huomannut sen siitä, että hän on kiukkuisempi, hän välttää tiettyjä liikkeitä, hän ei ole halunnut mennä jumppaan ja hakee iltaisin pakastimesta kylmäpussia. Lääkäri kun kyseli kivuista, niin kertoi kyllä rehellisesti, että vähän nilkka taas kipuilee. Ja tietyissä liikkeissä se kyllä näkyi ja ultralla näkyi jo selvästi, että ”kammio” joka nilkasta viimeksi hävisi oli tehnyt paluun, kyllä harmitti.

Koska se viimeksi teki tyttäremme hetkessä todella kipeäksi, päätettiin laittaa kortisonia sinne jo heti samana päivänä, ettei tilanne menisi pian taas tosi pahaksi. Niinpä nilkkaan laitettiin emlat ja jäimme odottelemaan, kunnes siirryimme pari kerrosta ylöspäin, laittamaan kortisonia pistoksena. Ihan pelkällä emlalla ei menty, vaan tyttö hengitteli reippaasti (purkan hajuiseksi hajustettua) ilokaasua, samalla kun lääkäri laittoi kortisonin.

Itse seisoin sivummalla, koska tyttäreni on niin reipas ja pärjäsi siinä tosi hienosti hoitajien kanssa (toinen hoitaja piteli maskia ja toinen hoitaja avusti lääkäriä). Hänelle riittää, että tietää minun olevan siinä lähellä. Hetkessä se pistos olikin laitettu ja ilokaasusta hieman pökkerössä oleva tyttäreni hetken siinä sängyllä istuskeli ja selvitteli päätään. Sen jälkeen istahti pyörätuoliin, jolla mentiin taas sokkeloisia käytäviä pitkin lähemmäs autoa ja jätettiin pyörätuoli aulaan.

Reumapolille

Hoitajat taas kehuivat, kuinka reipas meidän tytär on. Hän on kyllä ollut sitä ihan aina. Hän myös ymmärtää, että kaikki nämä asiat tehdään ihan häntä varten ja hänen oloaan parantaakseen. Tyttäremme on lähtenyt reumapolille joka kerta todella reippaasti, vaikka välillä käynnit jännittävätkin. Toivotaan nyt, että tästä olisi taas pidempi apu, eikä hetkeen tarvitsisi kortisonia taas laitella je että kivut hellittäisivät.

Kommentit

4 kommenttia
Terhi

He kyllä ovat.♥

Avatar

Tyttärenne on kyllä todella reipas! Toivotaan, että kortisoonista on apua ja paljon kivuttomia päiviä! Olen vinkannut blogistasi ja näistä reumakirjoituksista tuottavalleni, jolla lähipiirissä reumaa sairastava lapsi. Hän on saanut näistä kirjoituksista kovasti vertaistukea. Kiitos siis näistäkin kirjoituksista!

Terhi

Kiitos, hän on.♥
Kivut ovat jo nyt lähteneet hellittämään, toivon mukaan sama suunta vain jatkuu ja uutta satsia ei tarvittaisi hetkeen. 🙂
Kiva juttu, sillä näitä vielä kirjoitan, että joku muu voi saada näistä vertaistukea.:)

Avatar

Olen huomannut, että reumaa sairastavat lapset ja nuoret ovat hyvin usein erittäin reippaita ja sitkeitä. ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä