Ajatuksia vauva-arjesta

Teksti

Raskauden aikana sitä on henkisesti aikaa valmistautua tulevaan lapseen, mutta jostain kumman syystä kehomme on kuitenkin tehty niin, että sitä ei loppupeleissä tajua ihan täysin ennen kuin se pieni käärö on sylissä. Muistan vielä viimeisilläkin viikoilla saaneeni ”ahaa-elämyksiä”, että ihan tosissaan tuolla mahassa on ihan oikea ihminen. Kyllä sen toki tajuaa, mutta jollain tavalla ajatus siitä, että ihminen kasvaa valmiiksi mahassa on niin utopistinen, että se pitää ihan ”omin silmin nähdä”. Odotimme lapsen syntymää kuin kuuta nousevaa ja olimme valmistautuneet henkisesti mielestäni melko hyvin. Siltikään en voi sanoa kasvaneeni vanhemmaksi ennen lapsen syntymää, vasta tuo hetki ratkaisi asian. Muistan kuinka olin melkein peloissani siitä kun tyttäremme itki sairaalassa. Enhän tiennyt mitä hän haluaa tai suurinpiirtein osannut edes vaihtaa vaippaa. Tätä varten on kuitenkin osaavat kätilöt ja pakko antaakin propsit Porvoon sairaalan synnytysosaston henkilökunnalle, joka antoi meille upeat eväät alkavaan perhe-elämäämme. Ikävää olikin kuulla, että Porvoon osasto on sulkemisuhan alla kun synnytyksiä ei ole ihan tuota 1000 per vuosi. Saattaa siis olla, että tulevaisuudessa joudutaan täältä Porvoosta lähteä synnyttämään Helsinkiin.. :/ No, takaisin asiaan. Nyt jälkikäteen ajateltuna kaikkein raskain aika oli tuo ensimmäinen kuukausi kaiken ollessa täysin uutta ja mullistavaa. Hormonit heittelee ja mieliala ailahtelee. Vaikka väsyttäisi kuinka paljon, ei uskalla nukkua kun sitä pikkuista on koko ajan oltava vahtimassa sängyn vieressä. Tässä muuten yksi syy, miksi odotankin mahdollisen seuraavan lapsen syntymää – olen nimittäin kuullut, että seuraavan syntymästä osaa jollain tavalla ”nauttia” enemmän kun asiat ovat tutumpia. Ystävällinen kätilö sanoi minulle sairaalassa, etten suotta ihmettelisi jos mieliala muuttuisi yhtäkkiä muutaman päivän jälkeen synnytyksestä. Olin kyllä lukenut baby bluesista, mutta mut yllätti täysin se, miten fiilis voi yhtäkkiä olla jotain niin erilaista kuin päivä aikaisemmin. Muistan kun tultiin kotiin ja mä vaan pillitin täällä asiasta kuin asiasta ja stressasin valtavasti sitä miten osaan olla äiti. Hassua kyllä, jo muutamassa päivässä se vauvan hoito olikin jo hyvin selvää joten se helpotti kyllä kummasti tuota hormonimyrskyn ailahtamaa mieltäni. Nyt, puoli vuotta myöhemmin ymmärrän sen, miten paljon väsymys voikaan vaikuttaa mielialaan. Yhtenä hetkenä olet onnen kukkuloillasi ja seuraavassa niin väsynyt että voisit nukahtaa seisaallesi. Vauvan, varsinkin esikoisen syntymä on niin valtava elämänmuutos, että kummahan se olisi jos psyyke ei siihen millään tavalla reagoisi. Onneksi tämä vaihe ei kuitenkaan kestä kauaa ja omalta osaltani voin sanoa, että hormonien tasaannuttua alkoi arkikin pyöriä ihan eri tavalla. Oli ihanaa huomata, että sen vastuun lisäksi vauva tarjoaa myös niin paljon iloa. Alussa kun huoli oli ihan valtava ja menettämisenpelko todella läsnä. Luin jälkikäteen että tämä on muuten yksi niistä isoimmista baby bluesin oireista, olisinpa tiennyt tuolloin! Joku sanoi minulle kerran että parhaimmat ja suurimmat asiat elämässä ovat ikäänkuin kriisejä – niiden tuoma muutos on niin valtava, että mielellä kestää mukautua tilanteeseen. Tämä on asia mistä harvemmin puhutaan ja minullekaan ei mistään baby bluesista oltu puhuttu lainkaan – onneksi oli osaavaa henkilökuntaa ja läheiset jotka tiesivät tästä hieman enemmän. Jälkikäteen ajateltuna tämä muutaman viikon myrskyisä ja väsyttävä kausi on kylläkin kaiken sen arvoista. Sen äitiyden sisäistäminen kun ei tapahdu minuutissa, mutta luonnollistahan se on, pitäähän tuo rooli sisällään sellaisia asioita että ei niitä muualla välttämättä kohtaakaan. Nyt kun vauva-arkea on takana jo melkein puoli vuotta (mihin tää aika meni!!!), voin sanoa että tämä on ihaninta aikaa elämässä. En enää stressaa asioista, vaan maalaisjärjen kautta pyrin tätä pienen hoivaamista ja kasvattamista ”harjoittaa”. Tunnen hänet sen verran hyvin, että tiedän milloin on nälkä, milloin väsy ja milloin muuten vain kiukkuinen. Nyt tunnen oloni nimenomaan äidiksi. Muistan aina ennen vauvan syntymää sanoneeni, että minähän en sit aio unohtaa itseäni, vaan tulen pitämään huolta itsestäni samalla tavalla kuin ennenkin vauvan syntymää. No, aika hyvin kyllä edelleen muistan tämän arjessa, mutta yksi juttu on varma – äidin roolin omaksuminen ei tosissaan tarkoita vaan sitä huolenpitoa tuosta pienestä kääröstä. Mä sanoisin, että se on pikemminkin sen tajuamista, että asiat tehdään lapsen ehdoilla. Tietenkään en tarkoita tällä sitä, että pitäisi hautautua kotiin seuraavaksi vuodeksi, vaan sitä, että lapsen hyvinvointi on numero yksi ja sen mukaan mennään. En myöskään ikinä kuvitellut, että minulle muodostuisi vaikeaksi lähteä kotoota ja jättää vauva hetkeksi isänsä hoivaan. Tyttäremme viihtyy loistavasti isänsä kanssa eikä siinä olekaan ongelma että kuvittelisin toisin. Minulle tulee vain niin kova ikävä tuota pikkutuholaista aivan älyttömän nopeasti että en olisi uskonutkaan. Ensi viikonloppuna minulla on ”koetus” edessäni kun lähden viettämään ystäväni kanssa iltaa pois tyttären luota. Tarkoituksena siis saada hieman ”vapaa-aikaa” ja aikaa ystävän kanssa, asia minkä tiedän olevan tärkeä myös äideille.Toivotaan, että osaan nauttia tästä ”minä-hetkestä” ja muistaa sen, että kyllä se pikkuinen yhden illan pärjää ilmankin minua isänsä kanssa – varsinkin kun menee nukkumaan jo hyvissä ajoin. Sitä on vaan ensikuukaudet niin kiinni vauvassa, että tällainen hyvinkin pieni ”irtiotto” tuntuu aivan valtavalta. Toisaalta hienoa, tarkoittaahan se sitä, että olen omaksunut äidin roolin, mutta toisaalta, ei pitäisi unohtaa myöskään niitä muita rooleja elämässä. ihan yhtä laillahan olen ystävä, tyttöystävä ja tytär ja vaikka luonnollisestikaan ei äidiksi tulon jälkeen aikaa näille muille rooleille ole entiseen tapaan, ei niitä sovi täysin unohtaa. Tasapaino kun on asia mikä ainakin mut tekee onnelliseksi ja niinhän sitä sanotaan että lapsi on peilikuva vanhemmista – onnelliset vanhemmat, onnellinen lapsi. Katsotaan siis mikä filis mulla on ensi lauantaina ja miten pärjään ilman tuota pikkupalleroa. Odotan itseasiassa hyvin paljon sitä, että pääsee höpöttelemään ihan rauhassa ilman että on ns. valmiudessa koko ajan. Ja voinpa muuten väittää, että sit sunnuntaina tuleekin halittua pikkuista senkin edestä. Miten te äidit siellä ruudun toisella puolella olette menetelleet äitiysloman aikana mitä tulee ystäväaikaan? Oliko teillä hankaluuksia ensimmäisellä kerralla kun lähditte yksin jonnekin, iskikö ikävä saman tien? 🙂 Muutenkin olisi kiva kuulla teidän ajastanne pienen sylikäärön kera ja siitä, koitteko te tällaista hormonimyrskyä vai kuuluitteko niihin onnekkaisiin joidenka arki alkoi samantien rullaamaan ”rauhallisesti”? Aikamoinen sillisalaattihan tämä postaus on, mutta kertoo paljon siitä, mitä fiiliksiä tässä on omaksuttu viimeisen puolen vuoden aikana. Äitiys on niin suuri asia, että sitä kasvaa tämän roolin sisällä koko ajan lapsen tarpeiden ja kehityksen mukaan. Tähän mennessä voin kuitenkin sanoa, että tämän palkitsevampaa asiaa ei olekaan! <3

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä