Yleinen 27.10.2014
TEKSTI Xenia

Itsensä huomioiminen vauvan syntymän jälkeen

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Mulla taitaa olla tapana nostaa esiin täällä blogissa nimenomaan sellaisia asioita jotka jakavat voimakkaasti mielipiteitä. Tällä kertaa puheena on se miten sitä huomioi itseään vauvan syntymän jälkeen ja millä tavoin. Mulle oli jotenkin etukäteen ”itsestäänselvää”, että huomioisin myös itseäni vauvan syntymän jälkeen samaan tapaan kuin aina ennenkin. Tulisin käymään kampaajalla, meikkaamaan, käyttämään kauniita ja istuvia vaatteita jne. Nää on nimittäin aina olleet mulle sellaisia asioita, joissa mun akut latautuu – mukava hetki kampaajan tuolissa tai se fiilis kun kasvoilla on pieni ehostus, kyllähän se nimittäin vaikuttaa fiilikseen..Mulla oli meikit ja hiustenlaittojutut mukana jopa synnyttämään mennessä, mutta voitte vaan arvata tuliko niitä sen ensimmäisen kolmen päivän aikana käytettyä. No eipä tullut. Kotiin päästyäni siinä meni aikaa ennen kuin koin varsinaista halua kiinnittää huomiota itseeni, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna oli se varsinkin tuolloin baby bluesin aikaan asia joka piti minut mukana maailman menossa. Se, että laittauduin normaaliin tapaan ja kävin ulkoilemassa normaaliin tapaan. Jollain tavalla nuo pienet tutut asiat edellisestä arjesta tasapainottivat hyvin sitä päänsisäistä hormonaalista ”myrskyä”. Mä itse ajattelen sen niin, että happy mom, happy child, äidin on siis tehtävä myös itsensä onnelliseksi voidakseen antaa kaikkensa lapselleen. Mä tajusin tän vastikään kun eräs kommentoija sanoi, että ei siinä ole mitään pahaa jos äiti menee töihin koska itse sitä haluaa. Sitä ei aina tarvitse selittää sillä, että kun on ”parempi lapselle että mä voin antaa enemmän”. Toki sekin on totta, mutta välillä taitaa olla tabuna se, että äiti ei saisi enää lainkaan toteuttaa itseään tai omia intohimojaan lapsen syntymän jälkeen. Ihan kuin se lapsi tarvitsisi täysipainoiseksi aikuiseksi kasvaakseen sen, että äiti uhraa koko elämänsä ja lakkaa elämästä omaansa. Uskoisin päinvastoin että tuollainen vain tukahduttaa lasta eikä anna tilaa tämän omalle persoonalle ja omalle kehittymiselle. Mä muistan kun kävin ensimmäisen kerran kampaajalla tuossa tytön ollessa kolmikuinen ja sain kuraa niskaani siitä, että olin poissa viisi tuntia (kampaajani ja ystäväni asuu Helsingissä). Kommentit olivat sitä luokkaa, että ”minä en käynyt missään ensimmäiseen vuoteen ja leikkautin lyhyen polkkatukan ja laitoin raitoja ennen syntymää, etten varmasti joutuisi olemaan poissa vauvani luota”. Okei, se on heidän valintansa, mutta siinä samalla muistutan siitä, että kyllä sille vauvallekin on ihan kiva nähdä äiti rennon hymyilevänä eikä suorittavana tiukkasuuna vain siksi, että ”niinhän pitää toimia” lapsen syntymän jälkeen. Tässäkin asiassa tuntuu homma olevan niin, että sitä omaa tapaa vähän liian kärkkäästi puolustetaan henkeen ja vereen ja yritetään tuomita niitä muita. Mä yritän jotenkin nähdä sitä asiaa kuitenkin kasvatuksellisesti nimenomaan lapsen näkökulmasta. Mun mielestä yksi tärkeimmistä seikoista on se, että hän oppii sen, että hän voi tehdä mitä vaan jos vain tarpeeksi haluaa ja siinä voin toivottavasti olla hyvänä esimerkkinä toimimalla myös kodin ulkopuolella (koska sitä haluan), mutta ollessani samalla myös loistava äiti, joka opettaa lastaan avarakatseiseksi ja muut huomioon ottavaksi. Sitä muuten hirveän helposti unohdetaan se että kritisoidessaan muiden äitien tyyliä, annetaan samalla todella huono kuva sille jälkikasvulleen siitä miten maailma pyörii. Vai onko se hyvä oppia ihan pienestä pitäen, että vain meidän tapamme toimia on oikein? Tää aihe nousee mulle yhä uudestaan esiin melkeinpä asiassa kuin asiassa. Nyt kun tyttö on jo reilu puolivuotias ei se hormonisekamelska enää aiheuta sitä että ottaisin itseeni tällaisissa jutuissa. Moni varmasti kyselee mielessään sitä miten tämä liittyy itsensä huomioimiseen. Mutta onhan se niin, että sitä tsensä huomioimista, oli se tapa mikä hyvänsä, katsotaan välillä todella pahasti kun on se pieni vauva siinä arjessa mukana. Ihan kun ne hyvä-äitipisteet annettaisiin siitä kuka uhrautuu eniten ja kuka lakkaa olemasta ja elämästä eniten. Toki, tällä en tarkoita sitä, että se oma elämä ei muuttuisi, koska kyllähän se muuttuu, mutta sitä on vaan löydettävä se kultainen keskitie sen uuden arjen keskellä jossa huomioidaan myös  ne omat tarpeet sopivissa määrin! 🙂 Kiitos siis sille kommentoijalle joka sai ainakin minut ajattelemaan ja nostamaan tämän ajattelun ulos sieltä kuuluisasta boxista. Vaikka me äidit niin kovin herkästi myös itseämme kritisoimme on hyvä muistaa se että on ihan ok tehdä niitä asioita mistä tykkää myös lapsen syntymän jälkeen, oli kyseessä sitten se työ, vapaa-ajan harrastus tai vaikka se itsensä puunaaminen. Epäitsekkyys ja lapsen tarpeiden huomioonottaminen  ei edellytä sitä että tukahdutat kaikki omat intohimosi ja alat elää lapsesi kautta. Tää on musta ihan hyvä asia muistaa! 🙂

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: