Uusperhe, uhka vai mahdollisuus

Uusperhe, kuulostaapa monimutkaiselta ja myönnän että välillä se voi olla melkoista säätöä. Mun lapset, sun lapset ja meidän lapset. On elareita, tapaamisia, etä, lähi, kokonaisia isiä ja äitejä, puolikkaita isiä ja äitejä ja jopa puolikkaita mummoja ja pappoja. Paperilla tilanne saattaa vaikuttaa vaikealta ja nyt kun itse kirjoitan nämä sanat ylös ne ovat jopa minulle melko sekavia, mutta se ei tarkoita että arki automaattisesti olisi vaikeaa tai sekavaa.

Erottiin Bellen isän kanssa raskausaikana, synnytyksen jälkeen yritettiin korjata meidän välejä hetken, mutta huomasimme aika nopeasti että emme pääse yhteisymmärrykseen. Erottiin siis taas, minusta tuli lähivanhempi ja Bellen isästä etävanhempi. Alku oli tottakai melko kivinen, mutta ajan kanssa pystyimme sivuttamaan meidän erimielisyydet ja keskittymään pelkästään Belleen.

Yhteishuoltaajus on antamista ja ottamista

Eron aikana en ikinä uskonut että voisimme tehdä yhteistyötä, tai ylipäätänsä olla samaa mieltä mistään. Oli niin paljon katkeruutta ilmassa ja fakta vaan on, että siihen menee aikaa. Yli vuosi on mennyt ja vaikka me ei edelleenkään olla kavereita, eikä jutella niitä näitä, osaamme tehdä yhteistyötä. Belle käy isänsä luonna joka toinen viikonloppu ja yhden illan joka toinen viikko. Ajoissa joustetaan ja mennään aika pitkälti Bellen aikataulun mukaan, koska vaikka itse haluamme molemmat viettää aikaa Bellen kanssa tapaamiset on neitiä varten.

Bellen isä hakee töitten jälkeen, eikä meillä ole mitään tarkkaa aikaa, koska minähän olen kuitenkin kotona. Yleensä Belle sitten tulee takaisin kotiin sunnuntaina päikkäreiden jälkeen. Heinäkuussa Belle oli isänsä luonna 3-4 päivää viikossa koska hänellä oli kesäloma. Viikonlopuistakin sovitaan ja joustetaan puolin ja toisin jos jommalla kummalla on jotain menoa. Meille on ihan selvää että Belle viettää isänpäivän isänsä luonna ja äitienpäivän minun luonna, ihan sama kenen viikonloppu nyt ”pitäisi olla”.

Isäpuoli ja uusiperhe

Belle oli 10kk vanha kun tavattiin Andreaksen kanssa. Ensimmäiset treffit vietettiin ilman Belleä, mutta toka tapaaminen oli minun luonna missä Bellekin oli. Tein ihan alusta saakka selväksi, että olemme paketti ja Belle on aina prioriteetti numero 1. Belle oli tässä vaiheessa vielä niin pieni että hän ei nähnyt tässä tapaamisessa mitään outoa eikä hän reagoinnut asiaan millään tavalla. Andreas oli hänen mielestään kaveri joka tuli kylään ja joi kupillisen kahvia. Tämän jälkeen Andreas oli usein meidän luonna ja tutustui Belleen ja tottui lapsiarkeen ja kaikkeen mitä se sisältää.

Pikku hiljaa Andreas kiintyi Belleen ja Belle Andreakseen. Andreas on alusta asti ymmärtänyt että hän on nyt tavallaan isän roolissa ja hänen asenne on aina ollut se, että ollaan perhe. Hän ei ikinä nähnyt Belleä esteenä tai rasitteena, vaan lisänä. Isyyteen kasvetaan ja olihan meillä välillä pientä vääntöä, että ei voida mennä sinne tai tänne koska meillä on lapsi ja mielestäni lasta ei roudata mukaan ihan joka paikkaan, koska se ei ole hauskaa lapselle eikä minulle. Andreaksella oli sellainen hyvä asenne, että hän halusi oppia lapsista enemmän ja uskalsi yrittää, vaikka Belle oli minussa kiinni ku mikäkin iilimato.

Vaipanvaihdot, syöttämiset, pukeminen yms onnistui ilman ongelmia ja Andreas hoiti mielellään. Andreas muutenkin on tottunut nousemaan ylös 6 aikaan ja herää itsestään viimeistään 9 viikonloppuisin, joten aika usein Andreas puuhailee jotain Bellen kanssa ja antaa mun nukkua. Ikinä en ole vaatinut mitään Andreakselta, koska olin ihan tottunut hoitamaan kaiken yksin, mutta Andreas itse haluaa tehdä. Kasvatuksesta ollaan ihan samaa mieltä ja meillä on yhteiset rahat, joten pakostikin Andreas maksaa Bellen ruuista, vaipoista ja vaatteista. Tämä ei kuitenkaan ikinä ole ollut meille mikään ongelma.

Nykyään Bellellä ei ole mitään väliä jos minä laitan hänet nukkumaan tai Andreas, tai noin muutenkaan kenen kanssa hän viettää aikaa. Andreas osaa hoitaa Belleä ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Belle odottaa aina into pinkeenä että Andreas tulisi kotiin töistä ja kurkkaa ikkunasta että saisi jo tulla. Meidän arjessa ei oikeastaan huomaa mitenkään että olemme uusiperhe, paitsi tietysti silloin kun Belle on isänsä luonna. Belle oli niin pieni vielä siinä vaiheessa kun tavattiin että hän tuskin edes muistaa elämää ilman Andreasta.

Sun lapsi ja meidän lapset

Tiedämme molemmat, että haluamme lisää lapsia tulevaisuudessa. Pelkäänkö kuollakseni että sama toistuisi ja jäisin yksin raskausaikana? En. Andreas tietää jo mitä isyys tuo tullessaan ja on aivan loistava isä Bellelle, vaikka hän ei nyt hänen biologinen lapsi olekaan. Meidän arki muuttuisi varmasti rankemmaksi joo, koska sitten täällä olisi kaksi lasta hoidettavana, mutta mitään muuta eroa meidän arjessa ei olisi.

Ollaan jo monesti keskusteltu että Bellelle ei ikinä saa tulla ulkopuolinen olo. Hän kuuluu perheeseen ihan samalla tavalla kuten kaikki muutkin lapset ja heillä tulee olemaan samat säännöt ja heitä kohdellaan samalla tavalla. Belle ei itse saanut valita isäänsä vaan minä tein sen valinnan hänen puolestaan ja vaikka lapsen jakaminen toisen kanssa kahden kodin välissä on rankkaa, olen itse siihen syyllinen. Kaikki on tullut niin luonnostaan, eikä me ikinä riidellä Bellestä tai miten häntä pitäisi kohdella tai hoitaa. Oikeastaan en keksi mitään negatiivista tai haasteellista meidän arjesta. Meille tämä tuntuu ihan normaalilta ja olemme kaikki onnellisia.

Belle on parasta mitä minulle on tapahtunut mutta Andreas taas parasta mitä meille on tapahtunut. Vaikka Belle matkustaa kahden kodin välillä, ollan kaikki onnellisempia näin. Meidän erosta tulemme tuskin ikinä olemaan ihan samaa mieltä Bellen isän kanssa ja tuskin meistä mitään parhaita kavereitakaan tulee, mutta hän on hyvä isä ja voin rauhallisin mielin jättää Bellen hänen hoitoon tietäen että hän kyllä pitää Bellestä hyvää huolta, vaikka minulla aina on ihan hirveä ikävä.

Muistan miten raskausaikana itkin että jään loppuelämäksi yksin lapsen kanssa. Että en ikinä tule löytämään rakkautta, koska kuka nyt yh-mutsia haluaa ja eihän minulla ole aikaakaan tutustua ihmisiin. Synkimpinä hetkinä luulin oikeasti että elämäni oli pilalla, koska en minä tätä halunnut. Ei minusta pitänyt tulla yksinhuoltajaa, enkä uskonut että pystyisin huolehtimaan pienestä vauvasta yksin. Luulin että jokainen yksinhuoltaja laskee senttejä ruokakaupassa, että ne ei ikinä käy missään ja että he ovat masentuneita. En ikinä uskonut että voisin olla näin onnellinen taas. Mitän väärässä osasinkaan olla.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä