Kerran yksinodottaja, aina yksinodottaja

Ensi viikolla olisi tarkoitus piikitellä hormooneja, IIK! Valehtelisin jos väittäisin että ei jännitä. Toisaalta tuntuu helpottavalta että vihdoin jotain konkreettista tapahtuu. Eihän tässä ole mennyt kuin kuukausi, mutta voi luoja miten pitkältä tämä ”odotusaika” on tuntunut. Aika suorastaan matelee eteenpäin. Iso hatunnoisto teille, joilla on yritystä takana kuukausia tai jopa vuosia.

Eniten tässä ottaa päähän mun oma käytös. Miten jatkuvasti huomaan että nämä hoidot ovat ainoa asia joka pyörii mielessä. Puhun jatkuvasti meidän hoidoista ja pikkasen pelottaa että kohta ihmiset mun ympärillä ei enää jaksa kuunnella. Muutenkin tässä olisi kaikenlaista tekemistä, kuten esim vessaremontit suunnittelu mutta ei, en vaan saa aikaiseksi. Mies tekee innokkaana saunaremppaa ja siihen en ole sekaantunut ollenkaan. Tosin minä en myöskään saunassa käy, joten miehellä on ollut ”ihan vapaat kädet” saunan suhteen. Onneksi meillä on melko samanlainen sisustustyyli.

Olen huomannut millainen hirviö minusta oikeasti tulee stressin alla. Yleensä en nipota mistään, nyt kaikki asiat ärsyttää. Jatkuvasti minua vaivaa sellainen ”kukaan ei ymmärrä”-fiilis vaikka oikeasti tiedän että moni ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää ja sen pitäisi riittä minulle. Mutta ei, pitäähän siitäkin välillä saada purkaa tunteita, miten ”yksinäinen olo” minulla on. Oikeasti syy on ihan minussa, minä olen se joka vetäytyy tällaisissa tilanteissa. Pysyn visusti kotona, ei tee mieli tehdä asioita tai nähdä ihmisiä. Mies yrittää parhaansa ja ehdottaa vaikka mitä tekemistä, mutta en nappaa ehdoituksiin. ”Haluan vaan olla kotona”. Aha okei, ollaan sitten vaan kotona.

Jos olet odottanut yksin on vaikeaa odottaa yhdessä.

Tai ainakin minulla on. Jatkuvasti yritän turvautua mun tukiverkostoon, koska niin tein edellisessä raskaudessa ja keskenmenojen kanssa. Minulla oli aina äiti tai ystävä mukana, koska miestä ei kiinnostanut. Nyt minulla olisi mies tässä vieressä joka nimenomaan haluaa olla mukana ja hän joutuu jatkuvasti huomauttamaan minulle että hän on tässä, ihan mun naaman edessä. Onneksi mieheni jaksaa tuputtaa apua ja kyselee jatkuvasti jos tarvitsen jotain ja miten mä voin. Muuten olisin varmaan sellainen tyypillinen putkiaivo joka hoitaisi kaiken itse koska ”niin tein viimeksikin”. Onhan siinä tavallaan vähän järkeäkin, koska jos hoidat kaiken yksin et ainakaan joudu pettymään. Mutta muuten en kyllä tajua mun logiikkaa ollenkaan. Ensin valitin miten rankkaa oli olla yksin raskausaikana, nyt en osaa ottaa apuja vastaan. Voi tätä ironiaa.

Asenne ratkaisee tässä(kin) asiassa, mutta mitä teet jos sun oma asenne on ihan perseestä vedetty? Pitäisikö vuokrata mökki keskellä ei mitään ilman sähköä viikoksi? Vai etelänmatka? Vai pitäisikö vaan levätä ja chillata? Välillä on sellainen ”minä kestän mitä vaan”, ”I can do this”, hyvin se menee – fiilis ja seuraavana päivänä saatan olla tosi stressaantunut ja murehtia ihan liikaa. ”Eihän tästä tuu mitään”, ”Ekalla kerralla ei ikinä tärppää”, ”Pystynkö ylipäätänsä pistämään itseäni, olen niin nössö”. Mitä ihmettä oikeasti. 

Menkkoihin TJ3. Karkkikaappi on täynnä, kuukuppi sekä tampaxit valmiudessa ja valkoiset lakanat vaihdettiin tummiin. Olen käyttänyt kasvonaamiota päivittäin, eihän se mitään auta mutta yritys 10+. Kovasti odotan että tuleeko meillekin vielä oksennustauti ja pyrstöyskä, sitä kun on liikkeellä tällä hetkellä. Mutta kyllä minä selviän, tästäkin.

Kommentit

1 kommenttia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä