Meinasin kuolla synnytyksessä, mikäs siinä

Teksti

Synnytyksestä on kulunut melkein kaksi vuotta. Minulla on tasan kerran ollut tuuria elämässä ja se oli tämä traaginen tapahtuma. Muuten en ole edes raaputusarvassa saanut voittoa. Belle päätti tulla maailmaan ryminällä, raskauviikoilla 35+2. Minulla oli tarkastuskäynti Porvoon Naistenpolilla ja istukka repesi sairaalan parkkipaikalla. En ollut kolarissa, enkä tehnyt mitäänraskasta”, nousin vaan ulos autosta.

Itsehan luulin että kusin housihin, tai että lapsivesi meni.
Banaaniaskelein jaetanavauhdilla pääsin sairaalaan. Posket punaisena kipitin kahvilan ohi että hei, tässä minä kävelen kuset housuissa. Vasta hississä iski paniikki, kun huomasin että harmaat lökärit oli veren peitossa. Mielenkiintoista tässä oli se, että Porvoon synnäri suljettiin 12.12.2016, mutta Belle päätti silti syntyä Porvoossa 23.01.2017. Lääkärillä oli kova kiire ja käski minut riisumaan housut. Vasta siinä vaiheessa, kun huoneessa kuuluiflätsja lattialla oli iso verilammikko, koko henkilökunta muuttui kalpeaksi ja meni paniikkiin.

Suoraan hätäsektioon

Nopeasti ylös tutkimuspöydälle ja lääkäri soitti leikkauslupaa. Kuulin läpi miten käskettiin lähettää eteenpäin, Porvoossahan ei ole synnäriä enää. Lääkäri vastasi että ei uskalla heittää meidät lanssiin, siinä vaiheessanämä molemmat kuolee. Siinä vaiheessa iski itku ja shokkitärinä. Lääkäri käski laittamaan leikkaussalin 6 kuntoon, kaikki synnytykseen liittyvät tilpehöörit oli jo viety pois. Hoitsut siinä kyseli ihmeissään ettäkuka leikkaa?!” ja lääkäri vastasi ettäMinä, ei tässä oikein muita ole!”. Sitten lääkäri yritti rauhoitella minua, ”Olen tosi pahoillani, mutta joudun leikkaamaan sinut nyt. Sinä sekä vauva olette hengenvaarassa”.
Sen jälkeen huoneeseen tuotiin sänky, iskettiin kortisonipiikki, otettiin verikoe, laitettiin kanyyli jaantibioottitippa. Kanyylin takia jouduttiin leikkaamaan vaatteet rikki ja sitten huomattiin että leikkauspaita ei mene päälle kanyylin takia. Lääkäri tuli huoneeseen ja sanoi että meillä on kiire, joten mun päälle heitettiin peitto. Sitten juostiin pitkin käytäviä leikkaussaliin 6.

Leikkaussalissa pistettiin katetri, joka sattui ihan perkeelesti. Samaan aikaan yritinsaada happea keuhkoihinjollain ihme happinaamarilla. Sitten minut nukutettiin ja muistan ettänukutusainekirveli niin maan perkeleesti. Juuri ennen nukahtamista tajusin että kukaan ei edes tiedä, että minulle tehdään hätäsektio. Mitä jos kuolen? Onneksi näin ei käynyt, vaan olin heräsin heräämössä. Yksin, ilman vauvaa. Pallovatsa oli poissa ja todella mukava hoitsu iski minulle kipulääkkeitä oikeinurakalla, koska edessä oli siirto Helsinkiin, missä Belle oli.

Maailman paras lääkäri

Lääkäri tuli kyselemään mun vointia ja kertoi että Bellellä oli kaikki hyvin siinä vaiheessa kun hän syntyi. Häntä tultiin hakemaan ambulanssilla ja mukana oli keskoskaappi, lääkäri ja hoitsu. Vaikka tilanne oli tosi hektinen ja hoidettiin tällaisiaÄÄK, paniikki, kukaleikkaa?!” keskusteluja mun edessä, niin lääkäri oli aivan huippu! Hän uskalsi tomerasti pitää puolensa, että emme lähetä eteenpäin Helsinkiin vaan leikataan täällä. Ja vielä se, että lääkäri jäi odottamaan että herään. Muistan että hän tuli heräämöön siviilivaatteissa. Tämä henkilö pelasti meidät molemmat ja hän oli vaan Porvoossa tuuraamassa. Miettikää mikä säkä?!
Naistenklinikalla ihmeteltiin ensin että olenko oikeasti Porvoosta, eihän siellä hoideta synnytyksiä enää? Sitten tarkistettiin leikkaushaava, koskanämä ovat yleensä aika ronskin näköisiä jos kyseessä on hätäsektio”. Mun haava oli tosi siisti, sitä ne oikein hämmästeli siinä ettäOnpa tosi siististi leikattu vaikka on ollu kiire! On ollut tosi taitava lääkäri!”. Toipuminen meni hyvin ja Belle oli jatkohoidossa noin kuukauden. Tänään ollaan molemmat täysin terveitä ja koko synnytys on hämärässä muistossa.

Silti näin joulukuussa ja tammikuussa iskee pieni masis. SellaisiaMitä olisi tapahtunut, jos…” ajatuksia pyörii päässä. Koko se tuska synnytyksestä kaatuu päälle, vaikka yleensä kerron itse synnytyksestä ihan hymy suin. Tein jopa10 hauskaa faktaa mun synnytyksestäpostauksen synnytyksen jälkeen. Ei siinä oikeasti ollut yhtään mitään hauskaa, mutta tämä on mun selviytymiskeino. Heitetään vähän huumoria ja lisätään sarkasmia, sitten asia on käsitelty ja päästään elämässä eteenpäin.

Ulkokuori pettää

Ja sitten oikeasti täällä ruudun takana tuskailen. Eikä tämä ole pelkästäänruudun takana”, vaan oikeassa elämässäkin. Synkistelen itsekseni, että voi apua miten paljon olen joutunut käymään läpi. Missä vaiheessa mun kiintiö on täynnä? Ensin monta keskenmenoa, sitten hyperemeesi, avioero raskausaikana, istukan repeäminen ja synnyttäminen suljetulla synnärillä missä molemmat oltiin kriittisessä tilassa, keskonen, arjen pyörittäminen yksin vauvan kanssa, uusi rakkaus, täydellinen mies missä on pienimutta”. Joudutaan käymään lapsettomuushoidoissa jos halutaan lapsia. Sivuoireethormoneista, piikkikammoinen joka iskee itteensäpiikkejä vapaaehtoisesti, kaikki sössiminen Naistenklinikalla ja nyt olen ilman lasta jouluna. Vittu mitä paskaa, milloin tää loppuu?!

Sitten siellä ruudun toisella puolella istuu ihmisiä jotka ihailevat minua, enkä tiedä miksi. ”Sinä selviät mistä vaan”, no kai sekin on totta. Tässä vuosien varrella olen usein kuullut, miten vahva olen. Oikeasti en ole. Jos joku olisi kysynyt, että kestätkö kaiken tämän paskan olisivastannut ei, en kestä. Mutta minun oli pakko kestää, sen takia ollaan tänään tässä ja kaikki tämä on meidän takana (paitsi lapsettomuushoidot). Mutta silti minullakin on sellaisia päiviä, että itken tätä mun omaa pahaa oloa, vaikka tätä paskaa on käsitelty. Aloitin terapian raskausaikana ja jatkoin sitä siihen saakka, kunnes ruvettiin seurustelemaan Andreaksen kanssa. Enkä minä häpeä sitä. Yritin korjata itteni, koska melko kovilla olin.

Aika usein saan viestejä, ettämiten kestit ton kaiken noin hyvin?”. Oikeasti en kestänyt tätä kaikkea hyvin. Itse väittäisin että melko huonosti. Painoin 45 kg (olen163 cm pitkä). En syönyt, en nukkunut, olen olemassa ja elossa mutta kaikki oli sellaista selviytymistä. Älä siis missään nimessä koe olevasi heikko, jos et osaa hymyillä tuskan keskellä. Minulla vaan on tapana nauraa ettävituiks meni, tottakaitai että ”Ainooasia joka on pysyvää, on vitutus”. Sitten jotkut asiat ovat liian vaikeita, ”jopa minulle”. Kuten esimerkiksi teidän kommentit. Ne ovat liian ihania ja täällä kotona vierähtää pieni kyynel onnesta, että miten hyvältä se tuntuu kuulla että mun matskusta on apua. Mutta en edes vastaa mitään, koska sanat ei riitä. Loogista että jos et löydä tarpeeksi hyviä sanoja, niin jätät vastaamatta? EI. En ilmeisesti ole looginen ihminen.

Elämä koettelee välillä

Halusin vaan muistuttaa teitä että elämä koettelee. Olen itse ollut täysin sekaisin silloin kun elämä veti maton jalkojen alta. Poltin häämekkoni ja juttu pääsi jopaIlta-sanomiin saakka. Eihän toi ole normaalia, vaan kärsimystä, mutta jos se auttaa sinua niin you go girl. Välillä on hyvä istua alas ja miettiä sitä omaa persettä. Muut voivat väittää että sinä olet hullu, mutta ihan oikeasti, kuka jaksaa olla tasapainon nainen jos elämä koettelee oikein kunnolla? Lohdutuksena voin sanoa että kestät mitä vaan. Ihan oikeasti, sinä kestät. Jos on pakko, niin kestät mitä vaan ja näin jälkeenpäin ihmettelet että miten ihmeessä kestin?

Tässä pari päivää sitten yksi aivan ihana nainen laittoi viestiä instagramissa että hän on käynyt tällaisen saman paskan läpi. Ero, vaikea raskaus, keskonen ja nyt hedelmällisyyshoidoissa. Ja mitä urpo vastasin? JotainHEHE, onpa kiva löytää toinen samanlainen ihminen joo, ihanaa?! Siis oikeasti nämä mun sosaaliset taidot ovat niin hukassa. Oikeasti itkin sohvalla että apua, toinen Dessi siellä! Olisin halunnut halata tätä ihmistä ja sanoa että sinä olet ainoa ihminen tämän maapallon päällä joka ymmärtää minun tuskan. Olen siismelkoawkward. Että jos saatte minulta oudon vastauksen, niin se johtuu munluonteesta. Se ei ole normaalia vastata ettätäällä kotona itken koska olette liian ihania”.

En todellakaan halua että kukaan tunee alemmuuden tunetta koska he ”eivät kestä samaa kuin minä”. Ihan oikeasti, ei tämä ole terveellistä. Hoidin avioeron julkisesti somessa jonka vuoksi tästä bloggaamisesta tuli mun työ. En suosittele samaa kenellekään, toisaalta muija jos haluat niin anna mennä. Vedin mun kropan niin loppuun että mun keho otti energiansa lihaksista ja luustosta. Ei se ole normaalia, olen ylisuorittaja ja tiedostan sen. Tärkeintä on tiedostaa omat virheet, mutta en halua että ihalette minua. Minussa ei ole yhtään mitään ihailtavaa. Olen ylisuorittaja joka sanoo ei vasta siinä vaiheessa kun seinä tulee vastaan ja sen jälkeen, kun se seinä tulee vastaan nukun kaksi viikoa putkeen. Kuten meinaan tehdä nyt.

Työnnän murheet blogiin

Mä elän haraluulossa että blogiin voi murheet työntää. Täällä mä yrjöön mun fiiliksiä ja kerron mun heikkouksista. Kuten esimerkiksi se että mä vihaan mun rintoja ja mun nenää. Seuraavaksi tulee kommentti tubeen että ”ONPA SULLA ISO NENÄ, HYI VITTU!”. Annan aseen teille ja odotan että te ammutte, vaikka vastaan että ”No saan sentään kunnolla happea”. Pitkästä aikaa halusin kertoo mun omasta tuskasta, koska koen sen niin outona että ihalette minua. Naiset hei, olette voimakkaita petoja! Olkaa ylpeitä siitä mitä olette. Minullakin on synkkiä päiviä, kuten tänään. Huomenna jaksan taas riehuta menkoista ja kertoa meidän lapsettomuudesta.

Kommentit

6 kommenttia
Desire Nyman

Hyvä että huomaait! Kirjoitusvirhe siis, hän syntyi viikoilla 32+5 🙂

Avatar

Täällä toinen, jonka elämä on ollut yhtä vastoinkäymisestä toiseen hyppimistä. Vastoinkäymiset tosin liittyy muihin asioihin kuin lapsiin.
Mutta usein tulee mietittyä, että milloin tää loppuu… Tulis pidempi pitkä kausi, että kaikki menis pääpiirteittäin hyvin ilman isompia ongelmia. Mutta kun ei. Pakko olla vahva, ei oo vaihtoehtoja. Vaan eipähän tule kovin äkkiä enää tuulta, joka mut kaatais! Haha. Läpi vaikka harmaan kiven.

Tsemppiä sulle ja teille! Toivottavasti hoidot tepsii ja seuraava synnytys on korjaava kokemus eikä traumaattinen hätätilanne. Hienoa, että oli mahtava lääkäri teidät pelastamassa!

Avatar

Voi kauhea tuota synnytyskertomusta, järkyttyneenä ja vedet silmissä luin.

Ei voi muuta kuin toivottaa menestyksekästä uutta vuotta teille.

Avatar

Oot kyllä hemmetin vahva nainen. Toivon sydämeni pohjasta että saatte sun miehen kanssa yhteisiä lapsia. Ootte sen ansainneet.♥

Avatar

Se on kyllä totta, että kaikesta sitä selviää kun on pakko. Itsekin monesta vaikeasta paikasta selvinneenä se tuska iskee vasta jälkeenpäin, että miten sen kesti ja miten siitä selvisi. Siinä hetkessä on vaan pakko mennä eteenpäin kun ei muuta voi.

Avatar

Siis syntyikö Belle rv 35+2 niinku tuola lukee? Eikö hän tullut 2kk liian aikaisin? Vai pitikö lukea 32+5 🙂 pisti siis vain silmään noi viikot kun oma lapsi syntynyt kuukauden etuajassa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä