Ei löytynyt myötätuntoa somesta, ei

Teksti

Vastoinkäymien vähätteleminen, voi perse että minua ottaa aivoon. Enkä edes puhu itsestäni tällä hetkellä, koska en koe että mun elämässä olisi suuria vastoinkäymisiä tällä hetkellä. Onhan meillä lapsettomuushoidot edessä, flunssaa on ollut ja unettomia öitä, mutta ollaan silti onnellisia. Meillä on oikeasti kaikki ihan hyvin. Puhun nyt näin yleisesti miten ihmiset aina tuppaavat antamaan neuvoja ja ”mä en ymmärrä mikä ongelma tässä on, kyllä minäkin olen käynyt läpi X ja Yn enkä edes valittanu” jos joku avautuu murheistaan.

Jos joku mainitsee että häntä väsyttää tai että mies ei auta tarpeeksi niin nanosekunnissa paikalle ilmestyy äitejä kertomassa miten ne ovat pärjänneet kahden tunnin yöunilla jo kymmenen vuotta. Sitäpaitsi mies tekee pitkiä päiviä tai miestä ei ole ollenkaan. Vähätellään toisen väsymystä tai vastoinkäymisiä tai tuskaa, koska ”minähän kyllä pärjään, enkä edes marise”. Korostetaan aina että jokainen äiti on erilainen ja jokainen lapsi ja jokainen parisuhde. Mutta jos joku valittaa, niin silloin tämä juttu on aivan vieras käsite.

Tai esimerkiksi se artikkeli, missä kerrottiin että Suomessa on köyhiä perheitä joilla ei ole varaa ostaa vihanneksia. Marjoja ja sieniä voi poimia metsästä ja hei välillä hedelmätkin maksavat vaan euron kilo. Ovatko nämä vanhemmat epätietoisia hedelmien kilohinnoista, vai onko ongelma ehkä siinä että tilillä ei edes ole sitä yhtä euroa. Ei siinä, helppoahan minunkin olisi huutaa täältä jumalan selän takaa että metsästä voi poimia marjoja, niin mekin tehdään! Harmi vaan että kaikki eivät asu maalla ja mitä jos voimavarat eivät riitä.

Mutta sitten rupesin miettimään, että jos hedelmät maksavat euron kilo ja ne saakelin soppa ainekset eivät maksa enemmän kuin muutaman euron niin miksi ihmiset eivät lahjoita ruokakasseja? Kysehan oli vaan ”muutamasta eurosta”. Ihme kyllä moni tajuaa siinä vaiheessa että sen muutaman euron ei voi pistää vihanneksiin ja hedelmiin jos sellaisia euroja ei ole olemassa. ”Mutta eihän jokainen voi avuksikaan olla”, vai miten se meni.

Helposti unohdetaan miten jokainen ihminen ottaa vastoinkäymisiä eritavalla. Jos kaikki on mennyt päin persettä jo pidemmän aikaa ja voimat ovat loppu niin pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat maailmanlopulta. Äiti joka on valvonut kaksi viikkoa putkeen ja on burnoutin partaalla saattaa suuttua jos isimies-Tomppa on menossa pelaamaan salibandya työpäivän jälkeen. Hän saattaa jopa valittaa asiasta avoimesti. Toinen äiti jolla on kolme hyvin nukkuvaa lasta saattaa olla oikein iloinen siitä että hänen oma Olli-Pekka käy salilla. Ei muutaku Pirkkoeevertit nukkumaan ja netflix pyörimään, se on sitä omaa laatuaikaa.

Sitten vielä se että jotkut ihmiset ovat tosi väsyneitä kahden huonosti nukutun yön jälkeen. Toiset saattavat pärjätä kahden tunnin yöunilla ilman ongelmia. Vauvavuosi oli minun mielestäni helppo. Nukuin noin kolme tuntia per vuorokausi, enkä kylläkään syönyt mitään ja olin reilusti alipainoinen, mutta omasta mielestäni pärjäsin hyvin vaikka olin yksin Bellen kanssa. Nyt taas olen aivan ryytynyt yhden huonosti nukutun yön jälkeen. Kolmen yön valvomisen jälkeen joudun tarkistamaan oman pulssin, koska epäilen että en enää ole elossa. Sillä tavalla ne asiat muuttuvat vuodessa.

Onko minusta tullut laiska vai olenko hyväksynyt sen seikan, että aina ei tarvitse jaksaa? Että on ihan ok pyytää apuakin välillä. En tiedä, mutta olen kyllä onnellisempi näin. Bellen kanssa käytiin läpi vähän kaikkea. Hyperemeesi, avioero raskausaikana, istukan repeäminen, hätäsektio rv32+5 suljetulla synnärillä, keskosuus. Nyt minulla on lapsettomuushoidot edessä, koska toiveena olisi pikkusisko tai pikkuveli. Silti väittäisin, että elämäni isoin vastoinkäyminen oli psoriasis, jonka kanssa tappelin teini-iässä. Olin hirviön näköinen, en kehdannut lähteä kouluun tai ylipäätänsä poistua omasta kodista ja se söi mun itsetuntoa ihan hirveästi. Teininä otin vastoinkäymiset ihan eri tavalla.

Jos elämässä on kaikki hyvin, olet onnellinen, sinulla on ihmisiä sun ympärillä jonka kanssa voit jakaa elämäsi ilot ja surut niin vastoinkäymisistä selviää ihan eri tavalla. Muistan itsekin miten kaikki oli paskaa raskausaikana, koska hyperemeesi ja muutenkin vaikea raskaus heitti minut syvään ja pimeään koloon. Ai saakeli jos joku silloin vielä olisi tullut mun nenän eteen vähättelemään mun fiiliksiä. Olisin joko purrut henkilön pään irti tai sitten murtunut ihan totaalisesti.

Olen nähnyt tällaista vähättelyä tuhansia kertoja. Oikeassa elämässä, mutta eniten facebook-ryhmissä ja keskustelupalstoilla. ”Tärkeintä olisi uskaltaa sanoa rehellisesti, että nyt minä en enää jaksa ja pyytää apua”. Sitten ihmetellään miksi se avun pyytäminen on niin vaikeeta. Sellaiset avautumiset siitä sitten, tiistain ja menkkojen kunniaksi.

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Mua joskus tympäsee just se ainainen valitus..jos ihminen ei oikeasti osaa tehdä muutskuin valittaa ja olla negatiivinen. Eri asia jos kertoo on raskasta ja kaipais apua. Kuin sata kertaa päivässä valittaa kuinka paskaa on eikä asialle tehdä edes mitään vaikka olisi mahdollisuus.

Avatar

Itse ihan jo työstäni väsyneenä en vaan tajua miten ystäväni pystyvät käymään töissä JA hoitamaan ne lapsen yöheräilyt. Toisaalta on ihanaa, että lapselliset ystäväni eivät kuitenkaan vähättele minun väsymystäni sanomalla etten voi olla väsynyt, koska eihän minulla ole edes lapsia..

Väsymys on mielestäni niin henkilökohtainen asia, että ei sitä vaan voi verrata. Ei kaikkea muutakaan toki voi verrata, mutta osaan voi antaa kokeiltavissa olevia neuvoja. Jos nyt jotain sanoisin, niin eniten valittamisessa ärsyttää itseäni se, ettei edes haluta kokeilla (tai edes harkita) mahdollisesti toimivia neuvoja, vaan tyrmätään ne samantien asiaa edes pohtimatta ja jatketaan taas valittamista. (Ja siis neuvojakin on kaikenlaisia, mutta aivan varmasti on myös niitä kokeilemisen arvoisia tai edes harkitsemisen arvoisia).

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä