Lapsettomuushoidot olivat rankempia kuin uskalsin paljastaa

Meidän lapsettomuushoidoista on kulunut kuusitoista kuukautta. Tavallaan sitä uskoisi, että kaikki haavat ovat paraantuneet ja siis onhan ne, tietyllä tavalla, mutta ei kokonaan. Aihe tuntuu edelleenkin kipeältä ja hoidot pyörivät mielessä usein, varsinkin kun kysellään jos meinaamme ”hankkia lisää lapsia”. Silloin lapsettomuus iskee avokämmenellä suoraan kasvoihin, koska ”eihän niitä lapsia noin vaan hankita”. Ainakaan meidän tapauksessa.

Lapsettomuushoidot jättävät jälkensä. Vaikka meidän hoidot ovat takanapäin ja meillä on vauva sylissä, huomaan silti miten äärimmäisen herkkä tämä aihe on minulle. Takerrun sanoihin, kuten ”HANKITAAN lapsia”, ”kuinka monta lasta HALUAISITTE”, ”lasten TEKEMINEN on se HAUSKA osuus”. Tietyllä tavalla tämä aihe on niin kipeä, että sitä ei edes pysty selittämään tai kuvailemaan. Sanat eivät riitä, joten jos joku kysyy, vastan aika laimeasti että ”kyllähän ne hoidot olivat aika rankkoja joo”. Lisään usein myös, miten helpolla pääsimme, muut roikkuvat hoidoissa vuosi kausia, eikä siltikään näe kahta viivaa tikussa. Miten piikkeihin ja verikokeisiin tottuu ajan kanssa, vaikka olisi piikkikammoinen.

koeputkihedelmöitys ivf
Itsehan päätin dokumentoida meidän lapsettomuushoitoja tuhansille ihmisille. Myrskyn keskellä seisoin kameran edessä, selostin meidän fiiliksiä, kerroin lääkkeistä, sivuvaikutuksista, hinnoista, jonosta, toimeenpiteistä, kahdesta negatiivisestä raskaustestistä ja yhdestä positiivisesta. Annoin haastatteluja, podcasteja, kirjoitin, kuvasin, vastasin kysymyksiin. Mun elämä oli pelkkää lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja yli vuoden ajan. En kadu, koska tiedän että moni löysi itsellensä vertaistukea, kuten minäkin sain teiltä, mutta kaiken hässäkän jälkeen minulla oli aika kaikkensa antanut olo. Enkä tiedä, jos jaksan kertoa meidän pakastealkionsiirrosta (jos nyt siis halutaan lisää lapsia) julkisesti, vai vasta sitten kun ollaan ”turvallisilla viikoilla”.

lapsettomuushoidot
Tavallaan koen myös suurta epäonnistumista. Yritin kertoa kaikesta mahdollisimman avoimesti, mutta eihän kukaan nähnyt mitään raakaa materiaalia. Miten raivosin, kun mikään ei onnistunut. Miten itkin stressistä ja pettymyksestä. Sanat eivät riitä, kun joka soluun sattuu. Yritin pysyä mahdollisimman neutraalina ja positiivisena. Murtumisvaiheessa meinasimme joko siirtyä yksityiselle puolelle, tai sitten luovuttaa. Ei meillä ollut ”pakka kasassa” koko ajan, siis ei todellakaan. Siinä vaiheessa, kun hoitaja teki näppäilyvirheen ja kävimme ”huvin vuoksi” Helsingissä kääntymässä kaksi kuukautta ”etuajassa”, meinasin lyödä hanskat tiskiin. Tämä tapahtui juuri ennen joulua, ja joulu meni ihan perseelleen tämän takia. Kinkkua kyllä syötiin, mutta erittäin vittuuntuneena, eikä yksikään paketti saanut pientäkään hymyä aikaiseksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna erittäin lapsellista ja itsekästä toimintaa muita kohtaan.

lapsettomuushoidot

lapsettomuushoidot
Ajatuksena oli ”näyttää kaikkea ilman sensuuria tai kaunistelua”, mutta siinä kyllä epäonnistuin. Olisin muutenkin voinut hoitaa koko homman paremmin. Kertoa enemmän, näyttää enemmän tunteita, jakaa sanomaa aktiivisemmin. Auttaa ja tukea muita. Mutta siinä vaan elin mun omassa kuplassa ja meidän hoidot kaappasivat koko mun elämän. Kaikki pyöri meidän ympärillä. ”Minä ja meidän hoidot”, eikä mitään itse lapsettomuudesta. En käyttänyt värikynää missään vaiheessa, mutta en myöskään ollut ”ihan avoin”. Näytin meidän lapsettomuushoidot juuri siltä kantilta, mistä ”halusin kertoa”.

IVF
Aika moni asia jäi kertomatta matkan varrella, kuten nyt esimerkiksi sitä ankaraa valtataistelua, mitä kävin itseni kanssa. Itse lapsettomuus tai hoidot eivät aiheuttaneet häpeän tunteita, mutta häpesin mun omia tunteita ja reaktioita. Kuten nyt esimerkiksi sitä joulua, tai miten en osanut olla iloinen muiden puolesta. Kyseenalaistin itseäni. Miksi yksi lapsi ei muka riitä, voinko edes puhua lapsettomuudesta kun tämähän on minulle sekundaarinen lapsettomuus. Onko minulla oikeus valittaa jonosta, kun muut roikkuvat hoidoissa vuosikausia. Ja sitten kaiken kukkuraksi seisoin selkä suorana paasaamassa muita, miten niitä ”omia tunteita todellakin saa näyttää” ja miten ”kaikki tunteet ovat sallittuja tässä homassa”. Vaikka en itsekään pystynyt sallimaan itselleni kaikkia tunteita.

Välillä tuijotin itseäni peilistä, ja pidin itselleni kehityskeskusteluja. Miten ei saisi valittaa, miten meidän tilanne on helppo muihin verrattuna, miten itsesäälistä ei ole yhtään mitään hyötyä ja miten katkeruus on myrkkyä. Miten omaa puolisoa ei saisi sulkea ulos, vaikka tekee mieli vetäytyä syrjään. Kaikkia näitä fiiliksiä tiivistin ”tunteiden vuoristoradaksi”. Nyt jälkeenpäin pelkään, että joku yrittää tukahduttaa omia tunteita, uskoen että ”minulla oli pakka kasassa” ja ”jaksoin pysyä positiivisena”. En todellakaan jaksanut.

Kommentit

12 kommenttia
Avatar

Meillä ensimmäinen hoito onnistui ensin ennen kuin päätyi keskenmenoon. Kolmannella hoitokerralla onnistuimme ja esikoinen sai alkunsa ♥️ seuraavat hoidot aloitettiin kun esikoinen oli n 2v. Onnistuimme vasta viidennellä hoitokerralla ja esikoisen ja vauvan välillä on 3vuotta ja 3kk ikäeroa. Nyt pojat ovat jo 1v3kk ja 4,5v ♥️

Avatar

Desire älä soimaa itseäsi tuosta ajasta <3 uskon sen olleen myös itsesuojeluvaistoa, kun se aika on todella rankkaa ettei kaikkea pystynyt prosessoimaan ja suojeli myös itseään <3 menneet on menneitä tämä teksti on kanssa todella loistava ja tunteikas johon varmasti moni samassa tilanteessa voi samaistua.. Paljon kaikkea hyvää perheellenne<3 : )

Avatar

Minusta oli rohkeaa jo itsessään lähteä kertomaan noista hoidoista eikä minusta sinun tarvitsisi omata huonoa omaatuntoa siitä, ettetkö olisi kertonut tarpeeksi. Kuitenkin kirjoittajalla on aina vapaus valita kertooko vai ei ja uskon, että ihmiset saivat hyvin vertaistukea jo pelkästään siitä, että joku uskaltaa puhua asiasta julkisesti. Eihän kukaan kuitenkaan oleta, että kirjoittaisit jokaisesta sanasta tai pettymyksestä, vaan siitä mistä itse haluat kertoa 😊 Tai no toisaalta mistä sitä tietää, mitä muut ihmiset ajattelee, mutta itse ajattelen ainakin näin!

Olen kuitenkin äärimmäisen iloinen teidän puolesta, että saitte Myten ❤️😍 ja muutenkin tsemppiä kiireiseen syksyyn!

Avatar

Minunkin täytyy tulla sanomaan kiitos. Kiitos sekä tästä tekstistä että siitä miten kattavasti jaoit kokemuksiasi lapsettomuushoitojen aikana. Sain valtavasti tietoa ja vertaistukea, sillä kävimme myös saman hoitorumban läpi samoihin aikoihin teidän kanssa. Olen samaa mieltä muiden kommentoijien kanssa; kaikkea ei pysty eikä tarvitse jakaa.

Ihanaa syksyä teidän perheelle!🍁

Avatar

Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta ja keskenmenoista nyt yli kaksi vuotta, juuri nyt ensimmäinen hoitokierros meneillään. Tärkein asia, jonka olen oppinut on se, että KAIKKI tunteet ovat sallittuja. On ihan ok tuntea niitä ikäviä katkeruuden ja vihankin tunteita, ne kuuluvat ihmisyyteen ja ovat täysin luonnollisia. Aina löytyy joku, jolla on asiat vielä huonommin ja kaikki elävät sitä omaa tilannettaan. Kiitos että kirjoitit teidän polusta just siten kuin silloin susta tuntui hyvältä!

Avatar

Meillä lapsettomuushoitoja 1.5 v, ovulaatioinduktiot ei tuottaneet tulosta, ei myöskään 1. IVF, mutta 2. IVF:sta onneksi alkoi raskaus. Naikkarin ivf:aan jonotettiin 9 kk, se oli hermoja raastavaa, korona pitkitti jonoa entisestään. Itse hoidot meni ongelmitta, mutta raskaudessa (puolivälissä) on ollut paljon huolta ja pelkoja, vaikka kaikki on mennyt ihan hyvin. Ei uskalla kunnolla iloita raskaudesta, kun on ehtinyt omaksua olevansa lapseton.

Avatar

Kiitos rohkeista postauksistasi, luin niitä ja mietin miten tavallaan lohduttavaa on että jollekkin muullekkin tämä kauhea rumba on todellisuutta, ettei me olla ainoita. Mielestäni jo hoidoista kirjoittaminen julkisesti on rohkeaa, eikä kukaan oleta että siinä avataan heti kaikki tunteet. Joskus tunteista saa kiinni paremmin vasta jälkikäteen. Ehkä niistä puhuminen siinä hetkessä on liikaa. Itselleni ainakin oli, vasta nyt jälkikäteen ymmärrän omia ajatuksiani ja kokemuksiani paremmin. Hoidot on raskaita henkisesti ja fyysisesti, eikä sitä voikaan siinä hetkessä täysin käsitellä tai jos itse olisin sitä tehnyt hoidot olisivat jääneet kesken. Jotenkin sitä selviytyy vaan ja jälkikäteen ihmettelee mitä olenkaan kokenut.

Avatar

Siinä usvaputkessa mennessä ei toiminut järjellisen ihmisen tavoin. Kyllä kaikki, siis ihan kaikki, pyöri niiden polikäyntien ja ultrien ja kynien (miten sitä voikaan oppia pistämään itteensä ja inhoamaan sitä niin kovin) ja päivien laskemisten ympärillä. Meille sanottiin, että pitäkää taukoa. Pidettiinkin, 2 kokonaista kiertoa), mutta mitä sitten. Kun koko ajan se mielessä pyöri kuitenkin. Ja monta asiaa on tajunnut vasta jälkeen päin. Senkin, kuinka todella kipeää kesken hoitojen ja epäonnistuneiden yritysten kyselyt ja utelut ja juoruamiset lapsista ja vauvoista sattui. Itsekin onnellinen, kun lopulta sen plussan sain ja terveen lapsen. But never again…

Avatar

Hei! Minä sairastin melanooman ja pidin siitä blogia. Kirjoituksesi toi mieleeni tuon ajan. Ajattelin tuolloin kirjoittaa avoimesti ja rohkeasti, mutta en lopulta uskaltanut. En halunnut esimerkiksi lisätä läheisten huolta. Kaikki ympärilläni hokivat:”nyt sun täytyy pysyä positiivisena”. Hyvää he tarkoittivat, mutta omia hautajaisia miettiessä teki mieli välillä tokaista, että ei muuten täydy ja tämä on syvältä. Blogissa yritin kuitenkin tuoda esiin positiivisuutta. Sairastuminen vakavasti ja lapsettomuus (tästä ei siis ole omaa kokemusta) ovat syvästi henkilökohtaisia asioita. Sen käsittelyyn liittyy niin paljon eri asioita, ettei sitä vielä vuosienkaan jälkeen osaa täysin sanoittaa. Olet tehnyt parhaasi ja se riittää <3

Avatar

Kaikkiin tunteisiin on oikeus ja niitä saa näyttää, mutta mulle ainakin oli helpointa, ettei juuri kukaan tiennyt hoidoista. Silloin ei tarvinnut miettiä muiden odotuksia ja pettymyksiä, tai hyvää tarkoittavia mutta huonosti aseteltuja kannustussanoja. Luulen, että sullakin on ollut jonkinlainen itsesuojeluvaisto siinä kehissä, että vaikka periaatteessa haluaisi jakaa kaiken, sen tilanteen ollessa päällä on pakko ottaa ”virallinen asialinja”, että itsellä säilyisi edes jotkut hallinnan tunteen rippeet. Sitten jälkikäteen, kun ei ole enää sen vuoristoradan kyydissä, pystyy etäämpää paremmin sanoittamaan silloin vallinneita tuntemuksia.

Avatar

No, huh huh!!!

Avatar

Kolmen vuoden aikana tykitettiin joka kiertoon kaikki mahdolliset hoidot joista viimeisellä mahdollisuulla(alkiolla) icsi raskaus sai vihdoin alkunsa. Lapsi oli vielä 2 vuotiaana ”puoliksi pankin”.
Tuosta ajasta painavimmaksi taakakseni koen vihan maailmaa kohtaan. Miten inhosin kaikkea ja kaikkia, vain koska en pystynyt tulemaan raskaaksi. Se oli tuskaliaan itsekeskeistä kipuilua, vihaa ja katkeruutta, pelkoa ja menetystä. ”miten voit surra jotain mitä ei vielä edes ollut” Se vasta ahdistavaa surua olikin, kun surit menetettyä mahdollisuutta surra edes jotain menetettävää. Se oli henkisesti ”niin sairasta aikaa”, että sen hyväksyminen todeksi on ollut raskainta. Edes kaksi ihanaa icsi lähtöistä lastani eivät kadota sitä hullua mielen kamppailua jota omalla kohdallani kävin. Hoitoihin liittyvät kivut ja hormonikuohut olivat kohdallani pientä tähän kipuiluun.

Tsemppiä kaikille hoitoja läpikäyneille.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä