Puolet sulla, puolet mulla. Oonko vain puolikas äiti?

Teksti

Minulla riittää päivisin vipinää kun lapset ovat mun kanssa, mutta puolet arki-illoista Adeliina ja Alexander viettävät isänsä kanssa. Näinä ”isäiltoina” lapset tulevat mun luokse taas illalla kahdeksan-yhdeksän aikaan, puurot syöneenä ja valmiina petiin. Vaikka meidän on tarkoitus hoitaa lapset kutakuinkin puoliksi, niin ainakin nyt tässä vaiheessa on fiksuinta, että lapset nukkuvat arkisin aina mun luona, koska silloin heitä ei isän luona tarvitse aikaisin aamulla repiä pedistä, että isä pääsee töihin. Viikonloppuina ja lomina pidämme lapset myös puoliksi. Välillä lapset ovat joka toisen viikonlopun mun kanssa ja joka toisen isän luona, mutta tämä ei ole mikään kiveen hakattu sääntö, vaan suunnittelemme viikot aina molempien menojen mukaan niin, että lapset saavat parhaan mahdollisen hyödyn irti kummastakin vanhemmasta.

Eron jälkeen minulle on tosiaan siunaantunut huomattavasti aiempaa enemmän sitä omaa aikaa. Tuntuu typerältä, mutta välillä minulle tulee huono omatunto siitä etten ole viikon ympäri täyspäiväinen mutsi. Välillä on hyvin ristiriitaiset fiilikset kun lapset ovat koko viikonlopun poissa, mutta toisaalta heille on tärkeää viettää aikaa myös isänsä kanssa. Alexkin alkaa olla sen ikäinen, että vaikka ensisijainen kiintymys-suhde on luotu minuun, niin isästä tulee koko ajan tärkeämpi tyyppi. Kun mulle iskee huono äiti -olo, yritän vain ajatella että isän luona lapset eivät ole hoidossa, vaan toisen yhtä tärkeän vanhemman kanssa. On hieman haikeaa kun lapset vilkuttaa mulle hyvästit isin auton takapenkiltä, mutta tietysti myös nautin siitä rauhallisuudesta mikä kotiin laskeutuu. Käytän vapaa-aikani kaupassa käyntiin ja perus kotitöihin, mutta myös asioihin mitkä tuottavat mulle iloa, kuten lenkkeilyyn, aurajoen rannassa istuskeluun, kahvilassa käyntiin, kirjojen lukemiseen ja ennen kaikkea ystävien kanssa treffailuun.

On toki raskaampaa toimia lasten kanssa yksin, ilman että apuna on sitä toista käsiparia, mutta toisaalta minulla on nyt myös enemmän aikaa lataa akkujani. Tämä uuden tyyppinen elämäntapa kuitenkin sopii mulle, sekä myöskin lapsille. Lapset ovat omia iloisia (toisinaan ei niin iloisia) itsejään, enkä ole huomannut, että vanhemmalta toiselle vaihtelu olisi vaikuttanut heihin negatiivisesti. Nyt heiltä taitaa löytyä kaksi jaksavaa vanhempaa, joista molemmat haluavat saada kaiken ilon irti siitä lasten kanssa viettämästään ajasta. En tiedä, ehkä lapsille idyyllisin olisi se onnellinen ydinperhe, mutta tää kuvio tuntuu nyt sopivan meille paremmin kuin hyvin. Perheitä on nykyään niin monenlaisia ja jos meidän vanhempien yhteispeli jatkuu samalla kaavalla kuin tähänkin asti, niin en pelkää että näistä ipanoista tulisi mitenkään kieroon kasvaneita. Mun pitää nyt vielä saada oma pääni sillä tavalla tasapainoon, etten pode huonoa omatuntoa siitä lapsettomasta ajastani.

 

Kommentit

2 kommenttia

Minä joskus kaipaan sitä omaa aikaa… Tunnen syyllisyyttä, kun toivon että voisin viedä lapsen jonnekin hoitoon vaikka muutamaksi päiväksi kuukaudessa. Mutta sitten kun olen ajatuksen huomannut, kadun saman tien. En varmaan kestäisi. En ole ollut erossa meidän pojasta kuin 3 yötä. Ja niinä hetkinä tunsin suurta ikävää. Eli syyllisyys on se äidin perisynti. Miksi pitää tuntea syyllisyyttä siitä omasta ajasta? Onko se niin väärin, ett haluaa tehdä aikuisten juttuja ja nauttia?

Se ottaa aikansa että osaa oikeasti ottaa sen oman ajan omana aikana ilman syyllisyyttä 🙂 mulla alkaa nyt vasta 2,5 vuoden jälkeen olemaan useimmiten ok-olo viettää sitä omaa aikaa vaikka välillä mietinkin että pitäis kuitenki olla pojan kanssa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä