eveliina matilda - Banneri

Kello lähestyy neljää ja asunnossamme on ihanasti elämää. Adeliina piirtää lastenhuoneen lattialla ja kiljuu koska Alex yrittää piirtää samalle paperille. Minä maalaan huuliani ja kiljun kun huomaan, että sekunti sitten pöydälle laskemani huulipuna on jo Alexin kädessä. Puhelimeeni pärähtävä ”pihalla” -viesti saa meidät toimimaan. Vaatteet päälle ja ulos, jossa he jo odottavatkin lapsiani.

Heippojen ja perävalojen jälkeen vilkaisen puhelintani, jos joku vaikka olisi kaivannut minua. Ei ole.

Istun vieressä olevaan autooni, käännän virrat päälle ja kuuntelen jotain rikkinäisen radion arpomaa random kanavaa. Mietin kuinka hyvältä nyt tuntuisi polttaa tupakka. Pohdin, ajelisinko jonkun luo, menenkö kotiin tekemään kotitöitä vai käynkö kaupassa. En juuri nyt ole kenellekään velvollinen. Kukaan ei välitä onko jääkaappi tyhjä vai täysi, eikä kukaan välitä haisenko tupakalta. Laskostamattomat pyykit tai edelleen kuivauskaapissa odottavat tiskit eivät ole ongelma kenellekään muulle kuin itselleni. Kukaan ei juuri nyt kaipaa minua eikä odota minulta mitään. Joku ajattelee, että vapauttavaa. Näin puolentoista vuoden jälkeen minä ajattelen, että aivan helvetin yksinäistä.

Kaikki kokevat yksinäisyyden omalla tavallaan. Minä koen yksinäisyyttä sen tiimikaverin puuttumisen takia. Ystävien ja sukulaisten ympäröimänä ei kehtaa myöntää olevansa yksinäinen, mutta juuri ihmisten parissa yksinäisyyteni ehkä tuntuu kaikkein eniten.

Astun ulos autosta ja kävelen takaisin kotiin. Rappukäytävässä törmään naapuriperheeseen. Äiti, isä ja poika ovat niin mukavia ja minä olen niin kamala kateellinen akka. Pienen small talkin jälkeen katoan asuntoni oven taakse piiloon kaikilta. Laitan kaihtimet kiinni, unohtaakseni hetkeksi ulkona olevan maailman. Pyöräytän juuri kihartamani tukan nutturalle ja menen makaamaan sänkyni oikealle laidalle, koska en vieläkään ymmärrä, että yksinään tässä voisi maata keskellä.

Yhtäkkiä mieleeni nousee se päivällä näkemäni tuntematon perhe, jolla oli samanlainen auto kuin meillä joskus. Auton ohi kävellessäni nainen irrotti takapenkillä matkustanutta vauvaa turvakaukalosta, samalla kun mies nosti takaluukusta rattaita. Miksi minä olin niin kateellinen, että nieleminen oli vaikeaa ja eteenpäin nähdäkseni piti räpytellä silmiä? Pelkän ulos päin näkyvän perusteella kun ei kuitenkaan koskaan voi tietää mitä ihmisillä on taustoillaan. Kävelinhän minäkin äsken kadulla korkoineni, huulet tarkkaan punattuina ja tukka kiiltävällä kiharalla.

Kommentit (21)

Koin juuri elämässäni saman kuin sinä. Mieheni lähti toisen naisen matkaan. Olen lukenut uudestaan postauksesi siitä lähtien kun sinä koit tämän. Ymmärrän sinua nyt aivan eri tavalla, kuin silloin postauksia lukiessani. Erityisesti postaus ”kirje sinulle itsellesi” antoi minulle toivoa, vielä tulee päivä, kun pystyn taas hengittämään. Tunteet joita olen kokenut saivat hyväksyntää ja tukea näistä kirjoituksista. Kiitos tästä blogista!

Välillä hirvittää miten avoimia ihmiset ovat omasta elämästään näissä äitiblogeissa. mutta samalla kiitän kirjoituksestasi, ja kirjoituksistasi. olen tämmöinen nelikymppinen mamma ja tunnistan hyvin nuo yksinäisyyden kokemukset omasta nuoruudestani. vanhemmiten olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja yksinäisyyden tunteet ovat sitä kautta vähentyneet.

Oi, ihanasti kirjoitettu! Kuinkakohan moni ehti kadehtimaan juuri Sinua, kun kävelit upeana autolta kotiin?!

Olet aito. Kosketat. Kosketat syvemmälle kuin mikään blogi on aiemmin koskenut. Lämmin halaus. Pärjäät.

En nyt tarkoita tätä pahalla mutta olisiko sun aika käydä juttelemassa näistä tunteista jollekin ammattiauttajalle? Pääsisit eteenpäin tässä asiassa ehkä helpommin. Voimia ja kaikkea hyvää.

Eiköhän nämä ole ihan normaaleja tunteita 😀 ikäviä, mutta normaaleja.

Oon ennenkin kirjottanu, että ollaan tosi samanlaisessa tilanteessa. Omasta erosta kk päästä kaksi vuotta, mutta kirpaisee monet tilanteet edelleen. Ymmärrän täysin, mutta toivon kovasti, ettet jää vellomaaan katkeruuteen. Itseä on auttanut hurjasti terapia, 1,5v takana. Suosittelen <3

Kaikkea ulkopuolinen ei näe ja hyväkin niin välillä. Itse olen se äiti joka kulkee laitettuna mies ja pikkuneiti rinnalla aurinkoisesti hymyillen. Ne on ihania hetkiä, kun ollaan kaikki yhdessä. Kuitenkin suurimman osan arjesta olen se äiti joka näyttää pudonneen syvälle kuoppaan ja välillä yksinäisyys paistaa kasvoiltani väkisin. Usein kuljen arjen yksin tyttömme kanssa, sillä isällä kiire tehdä kaikkea muuta. Rakastaa hän meitä, mutta hän näyttää sen jotenkin omalla tavallaan joka ei aina tavoita minun ymmärrystäni. Ulkopuolisille ja läheisilleen olemme unelmaa elävä pariskunta jolla kaikki toimii hyvin. Välillä tuntuu kuitenkin ihan samantekevältä olenko parisuhteessa vai olisinko yksinhuoltaja… Mutta sitten tulee ne hyvät hetket vaikka ne kestävätkin vain sen hetken ja muistan miksi yhä olen tässä.

-Se äiti sieltä Myllystä. 🙂 Onkohan sitäkin jo kaksi vuotta aikaa, kun siellä näin sinut livenä siinä leikkivempaimen luona jossa tyttömme matkustivat? 🙂

Ja huh, kirjoitusvirheitäni! 😀 Aamulla oli aivot vähän jäässä!

Toi on varmaan ihan järkyttävän kirvelevää että oli jo erotessa uusi äitipuoli omille lapsille. Oot vahva! Itsekin suruisasti eronneena noin vuosi sitten tiedän mitä musertavia tunteita eroon liittyy, mutta että olisi se kolmas osapuolikin.. Huhhuh ihan älyttömän rankkaa.

Oot niin taitava kirjottaa!! Ihanan aito.

Harvoin kommentoin, mutta nyt on pakko!
Kirjoitit upeasti!

Muista myös se että jokaisella on elämässään solmukohtia, menetyksiä, epäonnistumisia, eikä ne näy päälle päin…mutta niin on myös niitä ihania iloja ja rikkautta (en tarkoita rahaa) ja rakkautta.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

*Iso lämmin halaus.*

Todella koskettava kirjoitus.

Olet todella taitava kirjoittamaan. Näistä blogiteksteistä voisi koota vaikka novellikirjan. 🙂

Olet hirveän rohkea kun uskallat kirjoittaa näin avoimesti! Sinun jos kenen toivoisin löytävän sen prinssin valkoisella ratsulla.

Hyvä kirjoitus! Itse koen samanlaisia tunteita, tosin minulla ei ole lapsiakaan. Ystäviäkin näen harvoin. Otan aina viikonlopuiksi töitä etten muistaisi miten yksinäinen olen. Haluaisin käydä ulkona ja tehdä asioita, mutten rohkene yksin.

Olet kyllä tosi hyvä kirjoittamaan! Ihanan aito! Tiedän jotain tosta tunteesta. En ole joutunut kokemaan eroa, mutta muistan kuitenkin sen ajoittaisen yksinäisyyden (ja kateuden) kirvelyn sinkkuvuosilta, kun toivoi ja odotti sitä oikeaa ja tuskaili, osuuko se omalle kohdalle koskaan. Ja muilla näytti olevan niin hyvin. Oli juuri se halu jakaa arjen huippuhetket ja aallonpohjat yhden ihmisen kanssa. Kyllä se oikea sitten löytyi ja ihan varmasti löytyy vielä sullekin! Ihan varmasti saat vielä jakaa kaiken sellaisen kanssa, joka on arvoisesi. Muistan kyllä sinkkuvuosilta myös senkin, ettei toisten lohduttelut välttämättä tee tilannetta yhtään helpommaksi. Mutta sanon silti: olet niin kaunis ja hyvä tyyppi, saat varmasti vielä jonkun yhtä hyvän toiseksi puolikkaaksi 🙂 Hyvää kannattaa odottaa, vaikka odottaminen voi tuntua piinalliselta välillä. Tsemppiä! <3

Ihana teksti ja vielä ihanammat kuvat! Olet todella kaunis.

Vau, onpa kirjoitustaitosi parantunut paljon! Jotenkin tosi koskettava ja ajatuksia herättävä teksti.

Vastaa käyttäjälle Edlaliini Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X