eveliina matilda - Banneri

Olen aina ollut sellainen pärjääjä ihminen. Lapsi joka jo päiväkodissa osasi puhua ajatuksensa sillä tavalla, että muut kuuntelivat. Ovelasti hain ruuan jälkeen pastillin pariinkin otteeseen, enkä koskaan jäänyt parijonossa ilman paria. Koulussa olin se mimmi, joka edusti lähes kaikissa lajeissa koulujen välisissä urheilukilpailuissa. Joukkuejaoissa en ollut viimeinen, vaan yleensä kapteeni, joka valitsi itselleen joukkueen. Kunnan kesätöitä hakiessani sain haluamani työpaikan eläintarhassa ja annoin rekrytoijalle luvan käyttää hakemustani esimerkkinä muille nuorille. Onnistuin oikeastaan aina jos oikeasti yritin, sain stipendin, vaikka en yrittänyt. Pääsin sille halutulle amislinjalle, mihin ykkösvaihtoehtona hain. Vanhempani ovat aina kannustaneet minua kaikessa; kuskanneet ympäriinsä, maksaneet hevosen, ostaneet aina uuden mopon rikki menneen tilalle. Sain sen talon minkä ensimmäisenä halusin, vaikka paikalla oli muitakin halukkaita. Elämässäni on ollut vähän hautajaisia ja paljon juhlia.

Olen aina luullut olevani todella vahva ihminen. En kuitenkaan lapsuudessani oikeastaan koskaan menettänyt mitään. Kun elämään on saanut mitä parhaimmat lähtökohdat, on helppo ajatella pärjäävänsä siksi, että nyt vain sattuu olemaan niin kovaluonteinen pärjääjä. Nyt ymmärrän, että vasta vastoinkäyminen ja menettäminen mittaavat vahvuutemme. Ei viestikilpailun ankkurijuoksu tai stipendin hakukävely kevätjuhlalavalle.

Viitisen vuotta sitten kohtasin elämäni ensimmäisen ison vastoinkäymisen ja itkin ensimmäistä kertaa äitini nähden. En muista, että olisin koskaan pikkulapsi vaiheen jälkeen itkenyt mitään vanhemmilleni. Itkeminen oli minulle niin epätyypillistä, että äitini vei minut lääkäriin. Mehiläisestä kotiuduin mukanani unilääkkeet ja rauhoittavat, jotka piti lääkärin mukaan pitää ulottumattomissani -ihan vain varmuuden vuoksi. Äitini ei lohduttanut tai ruokkinut masentuneisuuttani, vaan hän sanoi nouse, kukaan ei ole kuollut. Silloin aika oli oikea, minä nousin ja olin entistä vahvempi pärjääjä-Eveliina mitä aiemmin.

Viimeisten puolentoistavuoden aikana olenkin sitten itkenyt ne kaikki lapsuudessani ja nuoruudessani itkemättä jääneet kyyneleet. Olen kulkenut kaupassa aurinkolasit kosteiden silmieni peittona. Olen piiloutunut baarin vessaan nyyhkyttämään ripsivärit poskilleni. Autoa ajaessani olen ainakin tuhat kertaa säätänyt musiikin kovalle, jotta takapenkillä istuvat lapseni eivät kuulisi parkuani. Olen joutunut uusimaan tyynyliinani ja valehtelemaan lapsilleni, että sydämen sijaan äiti itkee kipeää varvastaan. Olen soittanut hätääntyneitä huutoitkupuheluita ystävilleni ja käpertynyt yksin pimeään itkemään niin monta kertaa, että silmistäni ei yksinkertaisesti ole enää irronnut pienintäkään pisaraa.

Eilen minä valitsin kävellä kadun aurinkoisempaa puolta ja kun astuin varjosta auringon kirkastamalle asfaltille, päähäni tulivat sanat; nouse, kukaan ei ole kuollut. 

Kommentit (11)

Voi, niin samaistuttava kirjoitus, tuon vahvuuden osalta. Vahvuus, joka ulospäin näyttää niin tavoittelemisen arvoiselta, mutta joka kätkee sisään kaiken epävarmuuden ja heikkouden. Itse olen vuoden ajan murtanut tuota ympärilleni kuorruttamaa haarniskaa, ja olen huomannut, ettei mikään muu ole vahvempaa kuin myöntää olevansa heikko ja tarvitseva. Anna surun ja muiden tunteiden tulla- ne ovat iloa tärkeämpiä tulla ulos ja tuntuville <3 Aurinkoa kesääsi!

Mulla meni reilu vuosi päästä erosta sen verran yli, että saatoin ajatella muita miehiä. Joku puolitoista vuotta meni ja uskalsin sanoa olevani täysin yli. Nyt siitä on 3 vuotta, olen edelleen sinkku, ja joskus harvoin ajattelen eksää ja mietin, mitä jos asiat olisivat menneet toisin.

En niinkään surrut eroa juuri hänestä tai kaivannut häntä. Surin lapsen ydinperheen hajoamista, surin sitä etten minä saanut omaa perhettä jossa olisi kaksi aikuista. Sitä, että jaettu vanhemmuus eron jälkeen oli haave vain ja lapsi on koko ajan minulla. Sinne meni yhteinen tulevaisuus perheenä. Mietin, kelpaanko kenellekään. Ahdistuin, etten saanut kokea sitä, että yhdessä rakennetaan elämä, odotetaan onnellisina esikoista, vietetään vanhempainvapaata, tehdään ehkä sisarus ja ollaan onnellisia.

Vähitellen muodostui uusi yksikkö, minä ja lapsi, ja nyt me todella olemme perhe, josta ei puutu mitään. Pari vuotta siihen ajatustyöhön meni. Nyt en osaa edes ajatella tähän ketään toista aikuista. Toisaalta pelkään sitäkin, että jos joku mies tulisi – ja sitten lähtisi, juuri kun olisi asettunut osaksi elämäämme. Tuntuu turvallisemmalta ja vakaammalta olla näin.

Millaiset välit sulla on eksääsi? Varmaan ihan hölmö ehdotus, mutta tuli vaan mieleen, jos olette edes asiallisissa väleissä, olisko apua jos hänen kanssan joskus puhuisit eron läpi. Esittäisit kaikki ne kysymykset ja ajatukset mitä mielessä pyörii. Auttaisko se pääsemään yli?

Kirjoitat niin hyvin, huhhuh! 🙂 Tulee kylmiä väreitä näitä lukiessa, välittyy aina mielettömän hyvin tunnetilat, mielikuvat yms sun teksteistä!

Pitäisköhän sun jo pikkuhiljaa päästä asiasta yli? Ja opetella olemaan aikuinen.

Pitäisköhän sun jo pikkuhiljaa opetella, miten toisille puhutaan ja kommentoidaan? Ja opetella olemaan aikuinen 😉

Eveliina, olipa hienosti kirjoitettu teksti. Vaikkei tilanteestasi omakohtaisia kokemuksia ole, niin tekstisi koskettaa silti. Paljon tsemppiä!

Ei se ole tahdosta kiinni, äitini on katkera vielä vaikka 16 v erosta isääni.

Ero on kriisi ja siihen kuuluu asian läpi käyminen, uudestaan ja uudestaan.

Ihana kirjoitus! <3 On kuitenkin ihan sallittua myös olla surullinen ja surra. Sen jälkeen on aika vaihtaa sanojesi mukaan kadun aurinkoisemmalle puolelle ja oppia nauttimaan elämästä uudelleen! Tsemppiä!

Päättynyttä parisuhdetta suree kuin kuollutta ihmistä. Onhan siinä se, toisesta tärkeästä ihmisestä luopuminen. Se koskettaa omaa elämää, toisen ja lapsien. Ihan luonnollista surra ja murehtia. Eikai kenelläkään ole mitään tiettyä rajaa minkä jälkeen ois päässyt yli. Joku pääsee nopeammin, joku hitaammin. Joku katkeroituu ikuisiksi ajoiksi, vellomaan ei kannata jäädä. Tarvitsisit muuta ajateltavaa. Olet vähän niinkuin jäänyt jumiin nyt. Kaikessa minne katsot näet vain sen mitä sinulta ”puuttuu”. Keskittyisit siihen kaikkeen mikä sinulla on hyvin.

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X