Mitä blogini taustalla tapahtuu?

Olen kirjoittanut blogiani viisi vuotta

Postausten rakentaminen käy siis jo rutiinilla, vaikka bloginpito onkin minulle jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Ajattelin nyt kertoa muutaman paljastuksen siitä, kuinka mä tätä harrastustani pyöritän!

Kun kirjoitan, kirjoitan itselleni. Tämä valkoinen tekstikenttä vilkkuvine kursoreineen on mun päiväkirja, jolle puran ajatuksiani. Vasta kuukauden päätteeksi, kun käyn laskutusta varten tsekkailemassa sivuni analytiikkaa, ymmärrän että ”Ai kauhee kuinka moni täällä on käynyt! Mitäköhän kamalaa taas on kirjoitellut ja mitä kaikki nyt ajattelee musta?” Kyllä, näin käy joka ikinen kuukausi. On myös hämmentävää kun etenkin Facebook -sivuni myötä, lukijat saavat yhtäkkiä kasvot. Analytiikassa kaikki ovat vain numeroita, massaa mikä tulee ja menee, mutta Facebookissa komentoija onkin ihan oikea ihminen, omalla nimellään.

Livenä lukijan tapaaminen onkin sitten jo ihan eri juttu. On hauskaa kun joku tunnistaa ja tulee juttelemaan, mutta hyvin hassua että kanssani keskusteleva ihminen on voinut seurata elämääni tiiviisti jopa viiden vuoden ajan, mutta minä en tiedä edes toisen etunimeä.

Kirjoitankin tekstini todella usein puhelimella, sillä kirjoitustarpeeni herää eloon yleensä kaikkialla muualla kuin kotona tietokoneen ääressä. Mun on usein turha varata kirjoittamiselle paria tyhjää tuntia päivästä ja istua alas läppäri sylissä. Silloin mä tuijotan tyhjää tekstikentää ja kun kyllästyn tuijottamaan, avaan telkkarin tai eksyn surffailemaan jollekin älyttömälle nettisivulle. Toki mun tulee välillä kotosalla väännettyä sellaisia täytepostauksiksi kutsumiani juttuja, joiden ytimessä ei ehkä ole mitään oikeaa asiaa. Tai asiaa mulla täällä tuskin koskaan on, lähinnä erilaisia tunteita.

Luen kommentit yleensä lennossa ja päätän vastata niihin illalla, kun on enemmän aikaa. Sitä iltaa ei ole vielä koskaan tullut.

Kirjoituksen julkaisemispäivänä käyn kurkkimassa mahdolliset kommentit puhelimellani useampaankin kertaan. Julkaisupäivän jälkeisenä päivänä tsekkaan saapuneet kommentit -kansion ehkä kerran, mutta sitä seuraavina päivinä en enää uskalla kirjautua alustalle ennen kuin tiedän pystyväni julkaisemaan uuden tekstin. Mua pelottaa, että siellä odottelee julkaisua kasa närkästyneitä kommentteja siitä miten laiskasti oon taas kirjoittanut.

On todella vaikeaa määritellä kuinka paljon aikaa minulla kuluu blogin parissa. Teksti jonka lukija lukee parissa minuutissa, saattaa pitää taustallaan useita sähköposteja, kuvaustunteja, kuvien muokkaamista, lukuisia luonnoksia, uudelleen kirjoittamista ja oikolukemista. Tai sitten teksti on voinut syntyä vartissa, samalla kun odottelen kaveria suihkusta ja kiva kuvakin löytyi kylkeen valmiiksi koneelta. Lasken blogin luomiseksi myös ajan, kun heilun ympäriinsä kamera kaulalla ja yritän etsiä ympäristöstäni materiaalia tänne. Kuvaamista ja juttujen päässä luonnostelua teen paljon samalla kun vaikkapa ulkoilen lasten kanssa.

Otan kaikki blogin kuvat pääsääntöisesti itse. Minulla on maailman paras Olympuksen kamera, jota tosin edelleenkin harjoittelen käyttämään. Kuvat joissa itse esiinnyn, ovat usein otettu puhelimen Olympus-sovelluksen etälaukaisimella. Aina kun vain on mahdollisuus, pakotan siskot tai kaverit kuvauspuuhiin. Harvat blogin kuvat ovat spontaaneja tilannekuvia. Useimmiten tuon kamerasta 100-300 kuvaa, joista muokkaan ehkä 30. Blogiin näistä päätyy sitten varmaan keskimäärin viisi.

Minulla ei ole kovia paineita bloggaamisesta. Kun tämä nyt on roikkunut tässä sen viitisen vuotta ja ihmisiä tuntuu edelleen tänne eksyvän, niin mitä sitä turhaa stressaamaan. Täysin tyytyväinen en toki ole koskaan, mikä on ehkä ihan hyvä, jotta homma kehittyy. Toisinaan tuntuu että juttuni ja etenkin kuvani ovat surkeita ja tekisi mieli poistaa kaikki. Minua myös hävettää kertoa sivuni nettiosoistetta uusille tuttavuuksille, mutta se johtuu ehkä pitkälti siitä, että haluaisin ihmisten muodotavan mielipiteensä minusta vain oman live-minäni perusteella, eikä näiden (vanhojenkin) kirjoitusten.

En seuraa kenenkään muun blogia, koska mua ei kai sitten vain tarpeeksi kiinnosta muiden elämä. Luen kyllä satunnaisia postauksia satunnaisilta ihmisiltä, jos esimerkiksi facebookin feediin sattuu pomppaamaan joku mielenkiintoinen otsikko. Kun on aikaa, saatan eksyä siskoni blogiin tai sitten käyn kurkkaamassa ystäväni Meren kuulumisia, mutta muuten olen laiska seuraamaan muita bloggaajia.

Jos saisin tehdä jotain toisin, niin tekisin kaiken uudestaan. Siinä on vain niin kova työ (450 postausta!), että olkoon nyt sitten näin. Blogin nimen aion myös vaihtaa, mutta ensin mun on löydettävä täydellinen nimi. Hedelmistään puu tunnetaan merkitsee sitä, että meidät ihmiset tunnetaan siitä mitä me ympärillemme levitämme. Niin ja noihin rakkaudenhedelmiini lapsiini tuo viittaa myös. Nimi on kiva, mutta liian pitkä ja vaatii liikaa ajattelua.