eveliina matilda - Banneri

Olen aina ollut hyvin stressitön ihminen. Luottanut siihen, että kertotaulukokeen voi varmasti uusia niin monta kertaa, että ala-asteelta pääsee ajallaan pois. Inssiajo, joulusiivous tai piloille mennyt kampaamokäynti eivät ole koskaan vieneet yöuniani. Lasteni synnytykset olen kohdannut ajatuksella, ettei sinne sisälle vielä koskaan kukaan ole jäänyt. Muutama viikko sitten kävelin työhaastatteluun vain tapaamaan ihmisiä, ihan omana innokkaana itsenäni, ilman minkään näköistä paineitta vaikuttaa ammattialan täydellisesti hanskaavalta yli-ihmiseltä.

Stressittömyyden ydin lienee siinä, että pystyn luottamaan asioiden järjestymiseen, tavalla tai toisella. Mitä enemmän ja jyrkkälinjaisemmin asioita yrittää kontrolloida, sitä paremman kasvualustan päästään tarjoilee harmaille hiuksille.

Elämässäni on kuitenkin yksi osa-alue, mille rentomielisyyteni ja tyyneyteni ei ole saanut jalansijaa. Rakkaus.  Mua pelottaa ihan hemmetisti, etten tule koskaan olemaan kenellekään se kaikkein tärkein. Epäilen että parhaat päiväni ovat ohitse, koska olen jo 22-vuotias ja minulla on jälkikasvua. Kuvittelen että sain jo ainoan mahdollisuuteni, en enää kelpaa ja olen loppuelämäkseni jumahtanut keittämään vain yhden yksinäisen kupillisen aamukahvia. Rakkaus, tai pikemminkin sen puute on sittemmin kasvattanut päähäni niitä harmaita hiuksia ja valvottanut minua öisin. Olen pohtinut liikaa, odottanut olemattomia ja stressannut.

Niin hullulta kuin kuulostaakin, pyrin jatkossa tapaamaan ihmisiä yhtä rennolla fiiliksellä kuin työhaastattelussa. Koska jos minä (siis ihminen, joka vielä yläasteella treenasi matikan laskuja isän ja makaroonien avulla!) loppujen lopuksi läpäisin jokaiksen kertotaulukokeen, niin tämäkin asia tulee varmasti järjestymään. Vaikka tykkäänkin perustella epävarmuuttani sillä, että sydämeni kerran särjettiin, niin pyrin tästä lähin ajattelemaan, että rakkaus on yhtä uusiutuva luonnonvara kuin se kampaajan piloille värjäämä tukka. Sitä ei tarjota kenellekään mitään tiettyä määrää, vaan se pystyy kasvamaan aina uudestaan ja hyvällä hoidolla kukoistamaan.

Olen kuluneen viikon aikana tehnyt kaikki osaamani stressinpoistotemput. Muutaman mainitakseni; olen nukkunut kellon ympäri ja syönyt sen yksinäisen aamukahvikupilliseni kyljessä reippaasti suklaata. Vietin myös aikaa minulle hyvin stressittömässä ympäristössä, eli yökyläilin lapsuudenkodissani. Isä ja äiti olivat jossain reissun päällä ja minä nautin yksinolosta laittamalla lapset ajoissa unille. Kävin sadesäässä yöuinnilla, jonka päätteeksi lämmittelin saunassa. Altaassa uidessani tunsin sen saman elämän kepeyden kuin silloin lapsena yöllisiä salauinteja harrastaessani. Mikään ei ole rentouttavampaa, kuin kellua niin, että veden peittämät korvat kuulevat vain oman hengitykseni. Kuvittelin että jokainen kasvoilleni tippuvat sadepisarat tekivät minusta puhtaamman ja jokaisen uloshengityksen mukana kehostani poistui negatiivisuutta. Mitkä ovat teidän stressinpoistotavat?

Tällä viikolla tällainen fiilistely oli enemmän kuin paikallaan. Nyt on hyvä aloittaa viikonloppu, uudestisyntynneenä.

Kommentit (12)

Pakko kyllä korjata kun sanot että olet ”JO” 22 vuotias, olet kyllä VASTA 22 🙂
Itsellä ei ollut takana oikeastaan yhtään täysjärkistä, pitkää seurustelusuhdetta, enkä ollut koskaan asunutkaan kuin kissan kanssa kunnes 22 vuotiaana kohdalleni osui vihdoin se Mr. Right. Tästä onkin nyt vierähtänyt reilut 4 vuotta vuoristorataa yhdessä.
Tämän tarinan ydin oli siis se, että toivoa on eikä kannata luovuttaa!
Tällä pallolla jossain kävelee varmasti yks ihana vapaa miekkonen, joka rakastaa just sua ja lapsiasi koko sydämestään <3

Ei vitsi miten hyviä kuvia susta! Vau! Mä poistan stressiä lähtemällä auringonlaskun aikaan ulos, johonkin hiljaiseen paikkaan kuten metsään tai rannalle, kävelen ja katselen taivasta ja usein myös teen hengitysharjoituksia samalla. Siinä kaikki muu unohtuu ja keho rentoutuu. Myös koirien kanssa lenkkeily auttaa stressiin.

Minulla stressiä aiheuttaa työn ja perheen yhdistäminen. Olenko tarpeeksi läsnä töissä, entä kotona? Varmasti olen. Stressaan silti. Stressiä poistan syömällä suklaata, lenkkeilemällä, kuntosalilla, metsäsäs koiran kanssa tai leikkimällä lasten kanssa ihan älyttömiä (mutta lapsista niitä parheita) leikkejä. Ja keskustelemalla puolison kanssa kun riiviöt antaa siihen tilaa.

Hyvä teksti. Täälläkin 22v petetty ja jätetty sinkkuäiti, mutta minua ei voisi tällä hetkellä vähempää kiinnostaa parisuhteet, vaikka läheisyyden ja rakkauden kaipuu on välillä kova. Aion nyt ottaa rennosti ilman turhia paineita, oikea tulee vastaan sitten kun sen aika on! Ja jos lapsi/lapset on miehelle turn-off, niin omapahan häpeänsä, sellaista miestä ei rinnalle kaipaa. Jos joku oikeasti välittää ja rakastaa, hän hyväksyy myös lapset.

Sinua on kohdeltu todélla väärin entisen miehesi kohdalta. Älä siitä lannistu. Olet vielä kovin nuori ja varmasti vielä kohtaat elämäsi miehen, joka myös hyväksyy lapsesi. Turha kiirehtiä ja hakea sitä oikeaa, kun hän kuitenkin vaan jossain kohtaa ilmestyy elämääsi. Näin kävi minullekin joskus noin 36 vuotta sitten :D!! Turha hakea ja stressata. Olet fiksu nuori nainen ja nauti nyt valinnanvapaudesta ;)!

Noh, sun ongelmasi on ehkä monen miehen näkökulmasta se, että olet VASTA 22-vuotias, JO kahden lapsen äiti ja eronnut. Tuo kombo ei valitettavasti anna kovin hyvää kuvaa, moni voi pitää kevytkenkäisenä ja huithapelina ja pitää sua ihmisenä, joka on tehnyt lapset kovin nuorena huonoon parisuhteeseen. Itse ainakin ajattelen, jos joku esittelisi itsensä 22vuotiaana 2 lapsen eronneena äitinä, tulisi heti mieleen että onpa tolla ihmisellä ollut elämässä kiire. Moni mies ajattelee ehkä, ettet ole kovin harkitseva ihminen luonteeltasi tms. Jos olisit vaikka 30v eronnut kahden lapsen äiti, tilanne olisi varmasti eri. Sun kovin nuori ikä tökkii tässä hommassa vastaan. Mut kyllä se oikea sieltä vielä ennenpitkää vastaan tulee..

Ihania asioita on jo sinulla elämässä, kyllä se OIKEAKIN sieltä tulee!!Ihana, että et stessaan arjen asioista, yritän ottaa itse siitä oppia. Kaikkea hyvää sinulle ja haleja!! Luen kaikki sinun kirjoituksesi.

Mielenkintoinen teksti ja hienoja ajatuksia.
Olen ollut samankaltaisessa tilanteessa, elin melko kauan yksin. Minulla eteenpäin vievä voima oli ajatus siitä, että maailmassa on varmasti olemassa monta ”oikeaa” tyyppiä ja tulen vielä joskus sellaisen löytämään, ja odottaessani yritän kehittää itsestäni sellaisen ihmisen jonka kanssa haluaisin itse olla.
Tapasin ulkomaalaisen, paljon kokeneen ja matkustaneen miehen ja jo monikulttuurisuus tuo arkeeni niin paljon iloa.
Olen varma että tulet löytämään upean miehen. Ole kiitollinen ”huonoista” kokemuksistasi, nyt tiedät, miten naista ei kuulu kohdella ja tulet varmasti arvostamaan hyvää suhdetta kun sellaisen löydät ja olemaan siinä onnellinen.
Monella ihmisellä ei ole suhteeseen paljon muuta annettavaa kuin sukupuoli ja ulkonäkö, sinulla on päässäsi muutakin kuin tukka. ? Kaikkea hyvää!

Kutominen ja kävelyllä käynti on minulle ne tavat, joilla rentoudun.
Kannattaa kokeillla jos tykkää käsitöistä?

Eikö olisi kannattavampaa treenata sitä, että osaa olla yksin.
Epätoivoisuus huokuu ihmisestä kauas, ja se on paras keino karkoittaa treffikumppanit.

Itsevarma ja itsenäinen ihminen sitävastoin herättää kiinnostusta.

Ootko kokenu elämässä menetyksiä (parisuhteen/työkyvyn/läheisen/elämänilon)? Sillon tietäisit, että joskus tärkeintä on tehdä juuri niitä asioita jotka tuntuu just sillä hetkellä hyvältä. Jo sen ymmärtäminen ja stressitekijöiden minimointi on loistavaa ja aina askel eteenpäin. Yksin oleva osaa kyllä olla yksin. Voi myös ajan kanssa oppia onnelliseksi, mutta ihmiset ovat erilaisia. Ei rakkauden kaipaus elämäänsä ole epätoivoista. Ihmisellä on tarve tulla rakastetuksi.

Minua stressaa työ. Pelkkä sen ajatteleminen näin lomallakin saa stressitason nousemaan.
Olen asemassa, josta aina haaveilin. Järjellä tiedän, ettei minua olisi siihen valittu, jos ei osaamiseeni olisi luotettu. Tai kehityskelpoisuuteeni. Tiedän meinaan myös sen, että ajan kanssa opin kyllä.
Mutta juuri nyt työ on minulle liian vaikeaa, sitä tuntuu olevan liikaa ja siitä suoriutuminen tuntuu pakonomaisella selviytymistaistelulta.
Kun siihen vielä liittää henkilökohtaisen elämän ruuhkavuodet, lapsen tavoitteellisesti ja hyvin vaativan harrastuksen, vanhemmuuden ja omista vanhemmista huolehtimisen, on ajankäytön hallitsemattomuus, kaaottisuus ja oman rauhan puute niitä ihan pahimpia stressin aiheuttajia.
Vaan sillä se lähtee millä on tullutkin: parasta lääkettä on karata välillä lomalle ihan itsekseen.

Vastaa käyttäjälle Annie Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X