eveliina matilda - Banneri

Mä nyt vain heitän ajatukseni tähän. En välitä onko tässä päätä tai häntää, en oikolue tai mieti kahdesti, vaan vain julkaisen. En jaksa ajatella kuka lukee tai miksi lukee, koska haluan vain sanoa kaiken ääneen. En tiedä kenelle sanoisin ääneen oikeassa elämässäni, joten sanon nyt täällä teille tuhansille.

Heräsin aamulla omaan itkuuni. Itkin läpi työmatkani, enkä kertaakaan harkinnut painavani jarrua, vaikka en kyynelten takaa erottanut piennarta moottoritien asfaltista. Työpäivän päätteeksi purskahdin itkuun samalla sekunnilla kun istahdin takaisin autooni.  Se itku ei ole vieläkään loppunut.

Vuosi sitten ihastuin, hiljalleen rakastuin ja lopulta ne kaikki täydelliset hetket vakuuttivat minut siitä, että löysin sielunkumppanini. Hän sai minut ymmärtämään, miksi edellinen suhteeni ei toiminut. En kaivannut enää selitystä sille, miksi lasteni isä jätti minut. Ymmärsin, että sen vain kuului loppua, jotta tämä saattoi alkaa.

Syy miksi olen blogissani ollut erittäin varovainen tunteideni esiin tuomisessa, johtuu siitä, että oikeastaan koskaan mitään ei alkanut. Me emme olleet parisuhteessa. Olimme aina vain kaksi sinkkua, jotka olivat parhaat ystävät toisillensa. Jaoimme valtavasti ajatuksia ja aikaa, mutta emme yhteistä postilaatikkoa. Mitään ei koskaan alkanut missään muualla kuin minun sydämessäni.

Kerroin tunteistani ensin minulle helpoimmalla tavalla, eli kirjoittamalla. Avasin sydämeni kirjeelle, jolle en koskaan saanut vastausta. Lopulta kerroin tunteistani kasvotusten, hyvän yön toivotuksen perään. Hän vastasi ”ehkä joskus, eihän sitä tiedä missä olemme viiden vuoden kuluttua.” Päätin, että se riittää minulle tässä kohdassa, sillä kun kyse on sielunkumppanista, niin ehkä ei vielä tunnu tarpeeksi loputtomalta, eikä viisi vuotta liian pitkältä.

Jatkoimme vain ystävinä toisillemme, vaikka pelkäsin yksipuolisten tunteideni kasvavan ongelmaksi. Yhdessä vietetty aika vain tuntui niin hyvältä, että vaikka tulevaisuus ei näyttänyt turvalliselta, en pystynyt päästämään täysin irti. Vakuutin itselleni ja hänelle, että ystävyys ja ehkä joskus jotain muuta riittää. Kiiruhtamisen tai päätösten sijaan, tekisin jotain mitä en yleensä tee; odottaisin.

Lauantaina uskoin odotukseni vielä palkittavan, kun hän yöllä sanoi rakastavansa minua.

Sunnuntaina hän kertoi rakastavansa minua vain ihmisenä ja seurustelevansa nyt toisen kanssa.

Siksi minä nyt itken, itken ja voin pahoin, taas. Enkä syytä sielunkumppaniani. Syytän omaa, äärettömän typerää ja järjetöntä sydäntäni. Miksi minun on niin paljon helpompi rakastaa, kuin tulla rakastetuksi?

Kommentit (34)

Olet oikeassa että joskus on niin helppoa rakastaa. Itsekkin erosin nyt kesällä 9 vuotta kestäneestä suhteesta ja minulla on 1 lapsi. Tapasin ihan sattumalta tosi ihanan miehen pari kuukautta sitten. Hän on myös eronnut n. puoli vuotta sitten ja parantelee vielä, nauttii nyt omasta itsenäisyydestään ja on sanonut ettei haluakkaan heti uutta parisuhdetta. Olemme hänen kanssa ystävystyneet ja vietämme perheinemme aikaa, se tuntuu hyvältä jakaa ajatuksia toisen aikuisen kanssa.

Ihastuin myös tähän mieheen. Rakkaus oli minulle niin ihana tunne, että halusin ajatella tätä miestä jatkuvasti, ja hän tuntui suurelta voimavaralta elämässäni. Mutta huomasin että vanha pitkä parisuhteeni on tehnyt minusta epävarman ihmisen. Itsetuntoni on kärsinyt, enkä pysty olemaan täysin itsevarma tämän uuden, ihanan miehen edessä.

Siksi olenkin päättänyt nyt oppia nauttimaan elämästä myös yksin. Minullakin on yksi keino siihen harrastaa uusia asioita, sekä ystävät.
Olen päättänyt että minun on pakko oppia olemaan iloinen vaikka olisin aivan yksin. Minun on löydettävä voimavaroja itsestäni, että pystyn tekemään myös toisen ihmisen iloiseksi. Minun on ensin rakastettava täysin itseäni ennen kuin voin toivoa että joku rakastaa minua.

Toivottavasti pian löydät ihania harrastuksia ja sellaisia ihmisiä joiden seurassa tunnet itsesi vahvaksi ja iloiseksi 🙂 Olen huomannut että kun toivoo ja kaipaa kovasti rakkautta, silloin olo on surullinen kun jotain ikäänkuin puuttuu, ja muut huomaavat sen. Silloin on vaikeampaa saada rakkautta. Mutta jos olet valmiiksi onnellinen ja tyytyväinen elämääsi, ihan omaan itseesi ja lapsiisi, niin uskon että pian joku ihana mies vain ilmestyy elämääsi ja haluaa olla seurassasi, koska olet tyytyväinen elämääsi jo valmiiksi ja olet hauskaa ja iloista seuraa muutenkin 🙂

Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja hienoa kun kirjoitat rehellisesti kaikista tunteista blogissasi 🙂 On tärkeää kohdata kaikki tunteensa, silloin oppii ymmärtämään niitä 🙂 Itse kirjoitan myös paljon päiväkirjaa ja se on auttanut minua ymmärtämään tunteitani paremmin 🙂

Niin tuttua. Erosin lapseni isästä vajaa 4 vuotta sitten, ja sen jälkeen on ollut juurikin vain tällaisia pettymyksiä. Itse menee ja ihastuu, ja toinen on vaan että jaa, kattellaan, jos joskus… Ja lopulta tulee pakit.

En ole enää yli vuoteen jaksanut edes ajatella parisuhdeasioita, ne vievät liikaa aikaa ja energiaa, ja ovat siten pois lapseltani. Ei ole hyvä, kun on ajatukset muualla ja tekisi mieli vain olla rauhassa. Minä myös reagoin voimakkaasti kaikkiin päättyneisiin suhteisiin ja ”suhteisiin”, ehkä juuri siksi, että aina sieltä tulee se pettymys. Siispä olen ajatellut säästää parisuhdeasiat tuonnemmaksi..

En voi sinua tarpeeksi lohduttaa kun itsellenikin on käynyt noita pettymyksiä monta kertaa eikä niitä vaan voi estää. Joko ajattelee järjellä ja ehkä jää paitsi paljosta tai sitten menee sydän avoimena ja on haavoittuva. Itse olen aina pettynyt kun olen tunnustanut jollekin ihastukselle tunteeni ja toivonut vastakaikua. Nytkin on sydän rikki kun en saa sitä miestä rakastamaan jonka haluaisin, kevyt fyysinen suhde varmaan hänelle kelpaisi ja sen sijaan toinen joka haluaisi suhdetta ei minua tarpeeksi sytytä kun mielessä on väärä henkilö. Elämä on niin hankalaa.

Voi ?? Toivon sulle parempaa, sydänsuruttomampaa tulevaisuutta! Toivottavasti löydät pian ihmisen, joka arvostaa ja rakastaa sinua omana itsenäsi ja haluaa jakaa tulevaisuuden kanssasi… ❤

Voi että ?Valtavan iso hali sulle!

Olen ollut itse vastaavanlaisessa tilanteessa. Tästä on jo 8v. Mutta silloinen mies ei halunnut lapsia tai edes asua kanssani. Seurusteltiin, mutta minä haluain enemmän. En tiedä mistä sen voiman sain. Lähdin suhteesta. Olin aivan rikki. Kunnes tapasin nykyisen mieheni. Hän halusi samoja asioita kanssani esim lapsia meillä on nykyään kaksi. Sinäkin ansaitset kultaa♡

Luen blogiasi epäsäännöllisen säännöllisesti, pidän kovasti rohkeudestasi ja aitoudestasi.
Tuli surullinen olo puolestasi. Älä kuitenkaan syytä itseäsi! Olen varma, että vielä joku päivä kohtaat sen ihmisen joka osaa ja uskaltaa rakastaa sinua yhtä paljon kuin sinä häntä. Siihen asti muista rakastaa itseäsi ja löytää hyvä olo oman itsesi kanssa, sinä olet kuitenkin elämäsi tärkein rakkaus ❤

Valtava halaus sinulle! Itkin kun luin tätä. Puet ajatukset niin kauniisti sanoiksi ja niihin on helppo samaistua, vaikka eläisi täysin erilaista tilannetta. Tietenkään ei voi tietää ja ymmärtää ikinä täysillä mitä toinen tuntee ja kokee. Olen elänyt elämäni pitkälti odottaen, että saan/ ansaitsen rakkautta eli yksipuolisten tunteiden kanssa ja useasti miettinyt juurikin tuota miksi minun on helppo rakastaa, mutta en tule rakastetuksi. Enkä ihastu helpolla saatikka rakastu. Pitkään ajattelin olevani surkea yksilö, sillä jäin aina toiseksi valinnaksi, jos edes olin koskaan valintana.

Jotenkin jaksoin vain sinnikkäästi eteenpäin ja itkin hiljaisuudessa itkuni. Kaikki nuo väärät valinnat johdattivat minua oikeaan suuntaan

Halaus myös sinulle. Oot joutunut tosi inhottavaan asemaan. Toivottavasti kaikki on sun kohdalla jo takana päin.

Noin vuosi sitten jo huomasin, että ystäväni on minulle tärkeämpi kuin minä hänelle.
Ensin annoin asian vain olla. Sain kuitenkin niin paljon niistä yhteisistä asioista, joita yhdessä tehtiin.
Turhan usein kävi kuitenkin niin, että ystäväni perui yhteisiä suunnitelmia, sellaisiakin menoja, joita oli alun pitäen itse ehdottanut. Mikä ehkä pahinta, toisinaan hän myös jätti vain perumatta, tulematta, vastaamatta puheluun tai vietiin.
Hän kohteli minua huonosti, tiesin sen, mutta halusin ohittaa moisen faktan. Meillä oli kuitenkin aivan ainutlaatuisen mahtavaa silloin, kuin olimme yhdessä tai yhteydessä. Sellaista syvää yhteyttä ei elämässä monesti kohtaa, siksi olin valmis väistelemään ikävää totuutta.
Läpi talven ja kevään kävin ”pesäeroa” läpi mielessäni. Yhä enemmän alkoi painaa nuo oharit, yhä tietoisemmaksi tulin siitä, että olin itse usein se yhteyden pitäjä ja aloitteen tekijä. Yhä häiritsevämmäksi kävi tietoisuus siitä, etten ole ystävälleni yhtä tärkeä kuin mitä hän on minulle.
Kesällä lopulta ”repäisit laastarin kerralla irti”
– kirpaisihan se. Ja tuntuu kipeältä vähän edelleen.
Lakkapintaa olemasta se aloitteellinen, en laittanut ensimmäistä viestiä, en soittanut.
En kuullut ystävältäni mitään.
Saatoin seurata hänen ”sosiaalisista kanavistaan”, kuinka hän toteutti toisten ystäviensä kanssa sellaisia retkiä ja juttuja, joista oli kanssanikin jutellut. Se tuntui tosi pahalta.
Sairastuminen vakavasti. Moni muu ystävä, tuttu ja sukulainen otti yhteyttä, tuli käymään, laittoi viestin, soitteli.
Niin, moni M u u.
Viimeistään silloin ymmärsin, kuinka minun on aika jatkaa matkaa. Kiitollisena siitä yhteydestä, mikä oli. Tietoisemmaksi siitä, kuinka taas heittäydyin niin kokonaisvaltaisesti johonkin, mikä oli minulle tosi, tosi tärkeää, mutta sille toiselle ei lopulta sitten niinkään.
Joskus myös mietin, tukahdutinko minä ystäväni ja ystävyyteni olemalla niin kovin omistautunut.
En tiedä.
Yritän oppia tästä tulevaisuutta varten, mutta syyllisyydestä haluan itse i vapauttaa. Toimin niin oikein, kuin siinä tilanteessa tunsin ja osasin. Tuskin ”paremmin pelaamalla” olisin ”onnistunut” sen paremmin.

Tsemppiä. Unohda häpeä. Kiitä elämää ja jatka matkaa. Luota aikaan. Päästä irti, äläkä katkeroidu.

Voi ei miten inhottavaan tilanteeseen olet joutunut. Toisaalta lohduttavaa, etten ole ihan yksinäni näiden fiilisten kanssa. Kiitos neuvoistasi.

Voi ei, oon tosi pahoillani. <3 et silti oo typerä, rakastat vain suuresti. <3

Mä ymmärrän sinua niin täysin. Elän itse juuri vastaavanlaisessa ”suhteessa”. Tiesin alusta asti ettei tää tuu päättymään hyvin. Mutta en vaan osaa lopettakaan, koska ehkä jos jonain päivänä.. Mitä ihminen näille tunteille ja odotuksille mahtaa. Ps. Antti Tuiskun Tragedia-biisi kertoo mielestäni juuri tästä.

Vo ei. Nää on niin monimutkaisia asioita.. Toivottavasti sinä löydät lopulta oikean ratkaisun sun tilanteeseen

Voi ei ? Tuli tosi paha mieli sun puolesta. Ihmissuhteet ja niihin liittyvät tunteet on yleensä tosi vaikeita. Tiiän miltä susta tuntuu, mutta en osaa oikein sanoa mitään, ku oon itekki ihan pihalla.
Toivon sulle vaan ihan hirveästi tsemppiä ja voimia! ❤
Ja mä uskon, ja tiedän, että löydät vielä sen ihan oikean sielunkumppanin, ihan varmasti. Vaikka se nyt kuulostaakin ihan typerältä paskapuheelta!

En tiedä, mitä itse ajattelet, mutta minä mietin, että pitikö hän sinua vain leikkikaluna. Kiva pyytää mukaan aina, kun itselle sopii. Hän ehkä sai paljon vastetta ystävyydestä kanssasi, ehkä sinä nostit häntä ylös (tai hänen itsetuntoaan), mutta hän sai valita milloin ja miten?

Halusin vain sanoa, että olet paljon enemmän arvoinen!
Et kuulu sivuun heitetyksi tai syrjäytetyksi!
Oletko ajatellut, että hän petti sinua?
Kyllä, kerroit tilanteen olevan ”ei suhdetta”, ainoastaan sielunkumppaneita. Mutta silti. Hänkin todennäköisesti tiesi sen ja kuitenkin leikki ja loukkasi.

Olet todellakin kaiken rakkauden arvoinen. Toivon, että tie rakkauden arvoisen ihmisen luo ei olisi hirveän kivikkoinen.

Kuten tekstissä sanoin, en syytä häntä mistään. Me molemmat olisimme varmaan voineet tehdä asioita eri tavalla. Kiitos, toivon myös että kivikkoinen osuus tiestä olisi nyt takana päin

En tunne sinua enkä lue blogiasi vakituisesti, mutta haluan toivottaa sinulle hirveästi tsemppiä. <3

Tapaat vielä ennemmin tai myöhemmin ihan varmasti miehen, joka jumaloi sinua juuri sellaisena kuin olet eikä epäröi sitoutua. 🙂

Älä silti luovuta! Uskalla rakastua ja rakastaa, vaikka siinä on suuri vaara mennä rikki ja monta kertaa nii kyllä se vaa joskus vielä palakittee!<3

En luovuta. Ilman uskallusta ei voi tapahtua.

Oon lukenut sun blogia alusta asti, ja aina ajatellut, että vaikutat hurjan mahtavalta, ihmiseltä, ja erityisesti parhaalta äidiltä just sun lapsille. Vaikka se ei just nyt auta, niin usko vaan, sä kohtaat vielä semmosen ihmisen, joka vie sulta jalat alta ja sä viet siltä. Että molemmat rakastatte toisianne niin lujaa, ettei siitä tuu loppua. Aika auttaa. Ihanan aito postaus. Tsemppiä hurjasti!

Voi miten ihania snaoja. Tuli tosi hyvä mieli sun kommentista. Olet oikeassa siitä, että aika auttaa.

Mulla oli sama tilanne noin vuosi sitten, vieläkin sattuu. Olen yhden lapsen yksinhuoltaja, tapasin aivan mahtavan ihmisen ja meidän juttu oli samanlaisella pohjalla kun teidän, eli ei juttua ollenkaan. Hän ei halunnut mitään vakavaa juuri sillä hetkellä, joten ajattelin että odotan. Muutaman kuukauden jälkeen hän kertoi, että seurustelee. Sen jälkeen en oo pystynyt enää tapailemaan ketään, tuntuu että tulen olemaan ikuisesti yksin.

Voi että, tuli oikein surullinen olo sun puolesta. Musta tuntuu myös siltä että olen kai loppu elämäni yksin.

Kyllä jos joku sanoo että ehkä joskus, niin se todennäköisesti tarkoittaa ei koskaan. Mitä aika muuttaisi? Jos ei ole tarpeeksi tunteita ja kiinnostusta, niin ei ole. Silloin on myös riskialtista kaveeraa ihastuksen kanssa, voi käydä liian raskaaksi itselle nuo yksipuoliset tunteet. Voi olla parempi pistää poikki koko juttu.

Voi sinua, ihanaa naista. <3

Ihmissuhteet ovat välillä todella vaikeita.

Toivon, että pian kohtaat arvoisesi miehen, joka rakastaa sinua kokonaisvaltaisesti.

Vastaa käyttäjälle Anni Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X