eveliina matilda - Banneri

”Mihin Eve menee” -joku seurueestamme kysyy, kun olemme jakautumassa lentokenttähotellista varattuihin huoneisiimme. Niin, seurueestamme, johon kuuluu liuta lapsia ja pariskuntia sekä minä. Yhdeksi, matkaa edeltäväksi lentokenttäyöksi oli turha varata omaa huonetta jokaista eri perhettä kohti. Me kaikki kun kuitenkin mahdumme näiden kolmen huoneen vuoteisiin, kun hieman jakaannumme. On selvää, että pariskunnat lapsineen jakavat saman huoneen. Eihän siinä olisi järkeä, että yhden perheen jäsenistä osa jaetaan eri huoneisiin, eroon toisistaan. Minä taas olen vain yksin. Tai kolmestaan lasteni kanssa, mutta tavallaan yksin. Me jakaudumme. Mutta mihin? Menenkö vanhempieni kanssa samana huoneeseen? Vai tuppaudunko toisen siskoni perheen huoneeseen? Mihin lapseni menevät? Me kaikki kolme emme taida mahtua yhdenkään perheen kanssa samaan huoneeseen. Asia on mitätön, vain yksi turha yö lentokenttähotellissa. -järkeilen itselleni, mutta tästä huolimatta tuntuu kuin minulla ei muka olisi oikeaa perhettä. Minä ja kaksi lastani vain matkustamme näiden perheiden mukana. 

Pitelen pienen perheeni rippeistä kiinni, yrittämällä nukuttaa lapseni samaan vuoteeseen. Näin me kolme mahdumme siskoni perheen kanssa samaan huoneeseen. Yritys jää kuitenkin yritykseksi ja lopulta toinen, ahtaassa sängyssä, levottomasti pyörivä lapsi lähtee mummin ja ukkin huoneeseen nukkumaan. Tuntuu kuin yrittäisin pitää perheeni otteessani, mutta se valuu pois hallinnastani, niin kuin hiekka nyrkkiin puristettujen sormien lomasta.

Kreikassa on ihanaa; upea hotelli, loistavaa ruokaa, mahtava keli, lämmin merivesi…. Sekä pariskuntia. Kaikkialla.

Arkena kohtaan lähinnä muita yksin olevia ihmisiä. Töissä vastaan kävelee puolisostaan aamupalapöydän jälkeen erkaantuneita ihmisiä. Iltaisin tapaan sinkkuystäviäni tai ystäviäni, jotka viettävät kanssani aikaa ilman sitä kumppaniaan. Lähikaupan kassajonossa muut tuntuvat jonottavan aivan yhtä yksin kuin minäkin.

Lomalla tilanne on toinen. Täällä rakastavaiset pääsevät viettämään aikaa yhdessä. He heittävät onnensa suoraan kateellisten silmieni eteen. Käsikädessä kulkevat ja ravintolan pöydässä toisiaan vastapäätä istuvat, saavat surun lehahtelemaan ylitseni. Erityisesti ehjien perheiden katselu, tuntuu koskevan jotain hyvin haurasta kohtaa sisälläni. Olen juuri lentänyt business-luokassa unelmien lomalle, viiden tähden täyshoitolaan ja olen silti kipeä kateudesta.

Lopulta saan käännetty katseeni muista itseeni. Käyn kasvohoidossa, pitkissä vaahtokylvyissä ja uppoudun kirjoihini. Venyttelen huoneessani, kuuntelen musiikkia ja päätän matkan olevan parantavaa, rauhoittavaa ja stressitöntä omaa aikaani. Kreikassa on jälleen ihanaa. Kunhan vain keskityn itseeni, sivuilleni vilkuilematta.

Loma ja kotia kohti suuntautunut lentomatka ovat nyt takana.

Siirryn lentokoneesta kentälle, noutamaan ruumassa kulkeneita matkalaukkuja. Olen väsynyt ja haluaisin istahtaa tilassa olevalle penkkirivistölle. Matkalaukkulinjasto kuitenkin nytkähtää liikkeelle, joten asetun seisomaan kuuliaisesti lattiaan maalatun, linjastoa ympäröivän, sinisen viivan taakse. Viereeni rakentuu pian ihmisrivi. Tarkastelen muita, kengän kärjet sinisen viivan takana seisovia ihmisiä; mies, mies, mies, minä, mies, mies, mies… Sitten katson minua houkutellutta penkkiriviä ja sillä istuvia naisia sekä lapsia. Miten paljon olisinkaan valmis antamaan, että pääsisin heidän joukkoonsa. Heittäytymään autettavaksi, matkustamaan niin, että matkassani olisi joku, joka huolehtisi minusta, nostaisi laukkuni. Ajatukseni katkee, kun huomaan linjastoa pitkin lipuvan matkalaukkuni ja kiiruhdan kiinni sen kahvaan. Tarvitsen painavan laukun nostamiseen fyysisen voiman sijasta kuitenkin paljon enemmän henkistä voimaa.

Pitkän bussi-, lento- ja ajomatkan päätteeksi, saavun lapsineni kotikadullemme. Käännyn katsomaan takapenkillä turvaistuimien päätukien varaan painuneita, nukkuvia pellavapäitä ja mietin, että minun on kannettava kaksi velttona nukkuvaa lasta, kaksi reppua, kolme matkalaukkua ja yksi käsilaukku ensin autosta tielle, sitten sisäpihalle josta lähtevät raput ylös kotiovellemme ja kotioveltamme vielä rappuset asuinkerrokseemme. Asuinkerroksesta nämä kaksi nukkuvaa täytyy kantaa vielä kolmannet rappuset omaan huoneeseensa, omiin sänkyihinsä.

Istun pimeässä autossa, enkä tiedä mitä tekisin. En voi jättää lapsia yksinään autoon matkatavaroiden viennin ajaksi. Jos taas vien ensin lapset kotiin, he joutuvat olemaan siellä yksin, sillä aikaa kun minä haen matkatavaroita autosta. Toisaalta en varmaan jaksaisi kantaa kahta lasta samaan aikaan, joten toinen joutuisi joka tapauksessa odottamaan yksin autossa.

Yksinäisyys ja avuttomuus saavat minut lähettämään lasten isälle viestin: ”Lapset nukkuvat autossa, voisin tuoda heidät sinulle”.

Vaikka sen valkoisen omakotitalon luo johtava pihatie on poismuuttoni jälkeen ollut pahin painajaiseni, niin juuri nyt tuntuisi aivan helvetin hyvältä ajaa sille ja antaa exäni nostaa lapsemme autostani ja kantaa sänkyihinsä. Saisin sen muutaman sekunnin ajaksi heittäytyä autettavaksi ja jakaa vastuun lapsistani.

Puhelimeni pirahtaa ja luen ruudulta vastauksen: ”Olemme matkoilla, voin ottaa lapset huomenna.” 

Sisälläni kouraisee kovemmin kuin milloinkaan kuluneella lomaviikolla. Vaikka olen blokannut tämän pariskunnan täysin silmistäni, en pääse siitä koskaan kokonaan eroon. Nielen kyyneleeni ja päätän herättää vanhemman lapseni. Jos saan hänet hereille, hän voi kantaa selässään yhden repun ja vetää yhden matkalaukun. Minä pystyisin kantamaan pienemmän nukkujan sekä vetämään kaksi matkalaukkua. Tuntuu kamalalta herättää pitkän matkan uuvuttama, syvässä unessa uinuva lapsi. ”Olen pahoillani” -kuiskaan tyttärelleni, jonka kasvoille ravisteluni on aiheuttanut tuskaisen ilmeen. Lapsi potkii edessään olevaa penkkiä, tärisee ja vinkaisee; ”En jaksa!” En minäkään ja pudotan toiselle käsivarrelleni keräämät kantamukset maahan, istun jalkakäytävälle ja peitän kasvot käsilläni.

Kommentit (28)

Muistan usein iltarukouksissa sinua ja lapsiasi. Voimia ja sinusta elämääsi upea nainen<3 Tulet löytämään rinnallesi vielä sen oikean joka pysyy vierelläsi elämän kaikissa käänteissä.

Karmivan ihana teksti. Kyyneleet vierähti poskelle, itsellä edessä todennäköisesti ero miehestä toimimattoman suhteen vuoksi. Ja tuleva yksinhuoltajuus pelottaa valtavasti. En haluaisi jakaa lapsiani mutta en myöskään haluaisi ottaa heistä yksin vastuuta. Lapset aivan pieniä vielä.

Tädilleni kävi samoin: hän tuli petetyksi ja jätetyksi. Eikä löytänyt enää ikinä ketään. Kyllä häntä suvussa sääliteltiin ja hän oli riippakivenä aina juhlapyhät esim. Joulut ym. Aina riideltiin salaa suvun kesken Kuka ottaa hänet ja lapset luokseen? Nyt täti on jo viisikymmentä ja yksinäinen ihminen. Hetken vain kesti se onni hänellä.

Tee sinä kaikkesi ettet jää vanhaksipiiaksi! Ei miehen tarvitse olla täydellinen vaan huonompikin kelpaa, ettei tarvitse elää yksin ja muiden säälittävänä. Katso vanhempia miehiä, he voivat hyväksyä myös lapsesi. Nuoret haluavat omia lapsia, ei sinun ikäisesi rupea isäpuoleksi kahdelle pienelle lapselle. Ajattele asiaa järjellä! Jouluna voit olla jo parisuhteessa, jos otat jonkun kenet saat. Toinen vaihtoehto on viettää joulu taas muiden nurkissa.

???
Hei oikeasti, se ”kelpaat kelle vaan” ei todellakaan tarkoita, että ota nyt edes joku, kuhan sillä on housut ???

Kyllä ihminen pärjää ihan omillaankin ja onnen voi löytää muualtakin kuin parisuhteesta.
Onnettomia ja onnellisia ihmisiä on todennäköisesti ihan yhtä lailla niissä parillisissa ja parittomissa. Ja se se vasta säälittävää onkin, kun elämä kuluu onnettoma kuhan on joku-suhteessa. Ei kai parisuhde nyt ole mikään onnen oikotie.

<3

On tärkeää, että kirjoitat näistäkin hetkistä.

Ja muita toistaen – miten hyvin kirjoitatkaan. Tunne välittyy kuin piuhalla ja pyyhin silmiäni täällä työpöydän ääressä.

Tämä teksti oli kaikessa surullisuudessaan niin ihana. Olet rehellinen ja taitava pukemaan tuntresi sanoiksi. Minä en ymmärrä näitä kommentteja, joissa sinua hoputetaan jatkamaan elämää. Tämähän on vain blogi, etkä päivitä tänne niin usein, että saisimme todellakaan käsitystä siitä, minkälaisia tunteita sinulla tavallisessa arjessa suurimman osan aikaa on. Mielestäni on hienoa, että on olemassa ihminen, joka kirjoittaa petetyki tulemisesta ja siitä toipumisesta näin rehellisesti. Onhan se ihan helvetin paska tilanne ja siitä saa olla rikki vaikka seuraavat kymmenen vuotta. Kyllä minäkin olisin. Meneehän pettäminen kaikista mahdollisista teoista varmasti pahiten ihon alle.

No eihän nyt hitossa tuollaisessa tilanteessa voi exän puoleen kääntyä. Haloo, sulla on oma elämä, oma vastuu lapsista ja sovitut lasten tapaamisajat. Eihän tuo reissulta kotiin paluun ajankohta varmaan yllätyksenä tullut, joten olisihan sun pitänyt etukäteen miettiä miten hoidat nukkuvat lapset autosta sisään. Ja ei tuo nyt oikeasti noin vaikeaa ole – kyllä tuon ikäiset lapset ydinperheessäkin joutuvat muutamia minuutteja selviämään ihan ilman vanhempiaan, no problem!

Mitä sinä tiedät meidän sopimista tapaamisajoista? Joillakin eronneilla vanhemmilla saattaa lastenhoito onnistua myös joustaen ja asioista kommunikoiden.

Tuli mieleen, että itse olisin jättänyt tavarat autoon seuraavalle päivälle ja kantanut lapset yksi kerrallaan sisälle nukkumaan 🙂 Voimia kovasti! <3

Minulla kävi tämäkin mielessä, mutta koska en saa autoani lukkoon ja matkalaukuissa oli niin arvokasta tavaraa, en uskaltanut jättää niitä autoon.. Kiitos <3

Mullakin tuli tästä postauksesta mieleen, että keskusteluapu voisi ehkä auttaa sua käsittelemään tuota kokemusta ja siihen liittyviä tuntemuksia. Yksin ajatustensa kanssa vellominen ei monesti vie asioita eteenpäin.

Olen saanut todella paljon keskusteluapua 🙂

Voi rakas. ❤️ Aina ei vaan voi olla niin vahva kuin haluaisi. Vaikka nyt tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, sua odottaa joku joka haluaa kantaa sun matkalaukut.

Voi Eveliina, miten riipaiseva kirjoitus! Ja miten tuttuja tunteita. Itselläni vastaava kokemus parin vuoden takaa ja vaikka meillä on ikäeroa ja eroa sen myötä elämäntilanteessa, tunnistan kokemuksesi ja tunteesi täysin. Petetyksi ja jätetyksi tuleminen rikkoo paljon pitkäksi aikaa ja vaikka elämä jatkuu ( kuinka muutenkaan?) ja on välillä jo monin tavoin hyvää, nousee suru menetetystä välillä voimakkaana pintaan. Itselleni tyypillisesti juuri erityisissä hetkissä, kuten lomareissuilla. Minä yritän ajatella niin, että annan luvan huonoille päiville, yleensä seuraava on ainakin vähän parempi, ehkä jopa hyvä:) Että nämä on vain näitä tunteita ja ne tulee ja menee.

Minusta sinä etenet hienosti ja sisukkaasti nykyisessä elämäntilanteessasi. Toivon sinulle tosi paljon kaikkea hyvää!

Osaat kirjoittaa ihan uskomattoman hyvin!! Voimia sinulle♡

Hyvä ja toden tuntuinen kirjoitus <3

Uskallat kirjoittaa ihan hurjan rehellisesti!
Näitä tämän tyyppisiä kirjoituksia on totuttu lukemaan lähinnä lapsettomien kynästä.
Tekstejä siitä, kuinka raskaana olevia naisia ja vaunuja työntäviä miehiä on yht äkkiä kaikkialla.
Hienoa, että kirjoitat omasta kulamstasi!

On myös tervettä huomata, että sinulla on elämässäsi paljon sellaista, josta me muut voimme olla kateellisia.

Miksi ajattelet niin negatiivisesti? Sinulla on perhe, sinä ja lapset. Ja isompi perhe, johon kuuluu vanhempasi ja sisaruksesi ja heidän lapset. Sinulla on iso ihana perhe ja ihanat lapset.
Nyt kutsut perhettäsi vain pieneksi ja vaillinaiseksi.

Olitte ihanalla lomalla, sait olla lastesi seurassa ja vanhempasi varmasti vahtivat lapsiasi välillä, jotta sait myös itse nauttia lomastasi omalla tavallasi.

Se eksäsi ei ole tae onneen, eikä kuka vaan mies tee teistä yhtään enempää perhettä kuin olette jo. Olet jo nyt lastesi kanssa täydellinen perhe.

Jos ajatuksesi pyörivät asiassa noin paljon, niin sinua ja lapsiasi ajatellen suosittelen hankkimaan keskusteluapua. Vain sinua ja perhettäsi ajatellen.

Ajattelen elämästä hyvin peruspositiivisesti. Tällaiset kirjoitukset syntyvät hetkistä. Minun kohdallani niistä huonoista hetkistä, joita elämässäni on kuitenkin verrattain vähän.
Kukapa meistä ei joskus kokisi vastoinkäymisiä tai surua? Minulla on takanani hurjan raskas petetyksi ja jätetyksi tulemisen kokemus. Kipeät tunteet tulevat kulkemaan matkassa mukana aina. Joskus kaukana taustalla, joskus taas lähempänä pintaa.
Tämä kokemuksieni sanoiksi pukeminen on minulle tärkeä tapa käsitellä asioita, saada sitä terapiaa.

En koskaan kommentoi, minnekään; imetän aina lukiessani ja kirjoittaminen on vaikeaa… Mutta sinun kauneutesi ja syvyytesi pysäyttivät minut niin, että on pakko. Voi, miten tärkeä sinä olet, miten korvaamatonta tämä rehellinen, avoin kirjoittamisesi. Elämäntilanteeni on ehkä erilainen, mutta molemmat vanhempani ovat kuolleet, muita sukulaisia ei juuri ole, ja miehen puolella suku on hyvin etäistä… vaikka siis erilaista, tunnistan tuon yksinäisyyden hetken. Kun olemme miehen ja lapsen kanssa kuin saari keskellä kaikkia muita ihmisiä, kaikesta on selvittävä kahdestaan, muuta omaa ”laumaa” ei maailmassa ole, vaikka ihania ystäviä onkin. Kiitos, Eveliina, että kirjoitat.

Olet taitava kirjoittaja, oletko harkinnut kenties kirjailijan uraa??

Olet todella taitava pukemaan tilanteita ja ajatuksiasi sanoiksi. Osaat kirjoittaa tavalla joka tempaa mukaan lukijansa, Vau!

Vastaa käyttäjälle Alisa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X