Mitä onnellisempi olen, sitä enemmän minua pelottaa

Teksti Eveliina

Remontin etenemisen myötä rakkauteni kotiamme kohtaan on kasvanut hurjasti. Istun ihanan kotimme keittiössä ja nautin illasta suunnattomasti. Kumppanini paistaa lettuja lapsille, jotka hyörivät ympäri kiettiötä kertoen samalla kilvan hassuja juttujaan. Olen niin onnellinen, että jopa jalkapohjissa tuntuva lattialämmitys saa minut nauramaan. Olen kaikilla elämäni osa-alueilla juuri siinä missä haluan olla. Olotila herättää minussa vahvoja muistoja menneisyydestä. Leijuin tällä samaisella onnellisuuden huipulla nuorimmaiseni syntymän jälkeen, kun pääsin muuttamaan vasta remontoimaamme rintamamiestaloon. Suoritin elämäntehtävääni olemalla äiti kahdelle täydelliselle lapselle ja puoliso ihmiselle, jonka kanssa harmaantuisin yhdessä. Ympärillä kaunis koti ja edessä koko elämä.

Elämäni on todiste siitä, että eron jälkeen voi löytää sielunkumppanin. Uuden onnen löytyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sillä poistetaan menneisyyden kokemuksia. Vasten tahtoaan tapahtuneesta erosta voi päästä yli, mutta petetyksi ja jätetyksi joutuminen rikkoivat minusta jotain ehkä jopa pysyvästi. Kaikkein parhaiten tuota rikki mennyttä asiaa kuvaa sana luottamus. Minulla ei ole vaikeuksia uskoa nykyisen kumppanini uskollisuuteen tai hänen rakkautensa aitouteen. Minun on vain hyvin vaikea ajatella, että onneni tulee kestämään. Pelkään, että koko elämä tulee tavalla tai toisella romahtamaan juuri silloin kun sitä vähiten osaan odottaa.

Kuulostaa hullulta, mutta mielessäni liikkuu toisinaan kuvia siitä, kuinka kaikki tuhoutuu tulipalossa tai jonkin luonnonkatastrofin myötä. Päivisin kotona työskennellessäni saatan yhtäkkiä pelätä oveen koputtavaa poliisia, joka kertoo ettei kuollut kumppanini saavu enää koskaan töistä kotiin. En voisi koskaan myydä omaa ”ylimääräistä” asuntoani, jotta minulla olisi vielä hautajaistenkin jälkeen paikka johon mennä. Siltä varalta, että se onkin oma äkillinen kuolemani joka katkaisee onnemme, olen asetellut testamenttini helposti löydettävään paikkaan ja kertonut kuinka muiden tulisi minun kuolemani jälkeen toimia. Menettämisen pelko ei hallitse elämääni, mutta se on vahvasti läsnä aina sillä onnen huipulla leijuessani. 

Olen kulkenut eteenpäin, antanut anteeksi ja jättänyt surun taakseni. En kuitenkaan usko, että pystyn enää koskaan luottamaan elämään niin kuin sillon, kun sovittelin räsymattoja rintamamiestalon vastamaalatuille lautalattioille.

Kommentit

14 kommenttia
Avatar

Kuulostaa tutulle. Sain ensimmäisen lapseni alle 20 vuotiaana. Lapsen ollessa 3vuotias mieheni ilmoitti löytäneensä toisen, maailmani murentui. Vuosi oli kamala, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. En saanut pidettyä edes parisuhdetta kasassa. Vuoden jälkeen mies tuli kuitenkin katumapäälle ja yritimme uudestaan. Olin onneni huipulla, nyt lapseni saisi perheen ja kaikki menisi paremmin. Ei mennyt. Sama toistui vuoden sisällä. Meni pitkän aikaa ennenkuin tosissani pystyin edes miettimään kenenkään tapailua. Tapasin ihanan miehen, rakastuin, kolme vuotta myöhemmin huomasin olevani todella väkivaltaisessa suhteessa. En saanut lupaa edes käydä töissä tai nähdä ystäviäni. Jostain kuitenkin löysin voimia lähteä. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin asun maailman ihanimman ihmisen kanssa, meillä on 6 vuotias poika, oma ihana talo. Joka päivä kuitenkin ajattelen, että milloinka tämä kaikki multa viedään.

Avatar

Suosittelen terapiaa mikäli haluat että tuosta pääsee eroon. On myös normaalia niille ihmisille nuo ajatukset, jotka löytää onnen arjesta. Olet niin nuori ettei kannata ajatella ”ettet koskaan”. Ihmiset oppii luottamaan elämän monien kriisien jälkeen. Nuo ajatukset on myös normaaleja ikään liittyviä juttuja kun ymmärtää elämän rajallisuuden (toisin kuin silloin nuorena kaikki oli naivin yksinkertaista).

Kun opit että on normaalia elämää, että
Siihen kuuluu vaikeudet, niin opit hyväksyy myös hyvyyden. Minä olen oppinut ilman varjoja nauttimaan elämästä. Uskon myös siihen, että on myös hyviä kohtaloita. Mutta taito ajatella näin vaati 10kerran terapian (yksityisellä itse maksoin).

Mitään mitä ei ole tapahtunut – ei ole totta. Olen tietoisesti pyrkinyt pois vääristä kuvitelmista. Esim. Jos tapahtuu jokin pieni onnettomuus ja siitä selvitään, niin alan ajattelemaan helposti ”mitä jos”. Sitten rauhoitun mieleni ja alan ajattelemaan että ei tapahtunut mitään.

Murehditaan sitten kun on oikeasti sen aika.

Noita ajatuksia pohtii myös ihmiset joilla ei ole ollut isoja kriisejä (kyllä
Niitäkin on, joten miksei sinunki loppuelämä olisi).

Eveliina

Kiitos että viitsit kirjoittaa tämän todella tärkeän kommentin. Sanomasi kuulostaa järkevältä. Itse pohdin toisinaan myös tuota suhdetta, että johtuvatko pelot huonoista kokemuksista vai myös siitä, että nuoruuden naivius lähtee ehkä tässä kohdassa elämää karisemaan.
”Murehditaan sitten kun on oikeasti sen aika” Ihana lause, koitan muistaa tämän.

Avatar

Itsellä vähän samankaltaisia kokemuksia varsinkin suhteen alussa. Erosta lasten isään on aikaa kulunut kohta kuusi vuotta ja alkuun tosiaan uudessa suhteessa oli pelkoja, että jos toinen vaan pettää ja jättää. Ne meni jo ohikin, mutta nyt kun olen raskaana, niin olen alkanut nähdä esim painajaisia niistä asioista mitä tapahtui edellisen raskauden loppuvaiheessa ollessa vielä exän kanssa yhdessä. Koen että olen käsitellyt menneet asiat mielessäni, että jännä mistä näitä pelkoja silti kumpuaa.

Olen kyllä onnellinen puolestasi, vaikutatte oikeasti niin onnellisilta yhdessä perheenä 😊

Eveliina

Kiitos kommentista. Ikävä, että sinullekin on tullut samankaltaisia mietteitä, mutta toisaalta taas lohduttavaa kuulla, että joku muukin on kokenut näin. Toivon paljon iloa raskauteesi, toivottavasti sinun pelkosi vielä poistuisivat. <3

Avatar

Minulla on aivan samankaltaisia kokemuksia. Tulin todella ikävällä tavalla petetyksi ja romutti perusluottamustani niin, että toipuminen vei kauan. Päätin kuitenkin jo silloin, etten katkeroidu tai ala vihaamaan miehiä enkä ala pelkäämään uudessa suhteessa. Se on toiminut Suhteellisen hyvin. Tiettyä varovaisuutta on kyllä ollut. Tunnistan niin nuo mainitsemasi asiat siitä kuinka pelkää vähän kaikkea ja sitten ei kuitenkaan. Oli helpottavaa lukea täältä, sillä jotain loksahti minussa kohdalleen ja ymmärsin ehkä vasta nyt täysin mistä ne ajatukset tulevat. Ne eivät estä minua elämästä, olen koittanut kääntää kaikki hetkelliset pelkoni niin, että koen paljon kiitollisuutta. Aitoa sellaista. Olen kiitollinen että saan herätä tähän päivään, iloitsen lasteni kanssa vietetyistä vuosista, niistä rippijuhlistakin. Olen tehnyt elämästäni tietoisesti juuri sellaista mikä tekee minut onnelliseksi. Jotain voi silti sattua, mutta en anna sille valtaa. Otan ajatuksen vastaan ja siirrän sen pois, ”nyt on kaikki hyvin” – ajatuksella.
Ihanaa oloa sinulle ja perheellesi.
Uskon että me osaamme tällaisten kokemusten jälkeen arvostaa paljon pieniä arjen onnenhetkiä. Koska niistä syntyy elämä.

Avatar

ihana Eve. oot aidoin bloggaaja ever.
älä anna ikäville ajatuksille valtaa vaan nauti elämästä nyt.

Avatar

Joku joskus vaikeiden koettelemusten jälkeen kiteytti mun tunteet hyvin siihen että perusturvallisuuden tunne on hävinnyt. Kun muut ajattelee että kaikki menee 99% varmuudella hyvin, itse pelkää sitä 1% koska koskaan ei tiedä. Ei se elämää koko aikaa vallitse, mutta yhtäkkiä saattaa tulla tilanteita joissa ei vaan voi uskoa että kaikki menee hyvin. Voisin kuvitella että sulla on hyvin samanlaiset tunteet.

Avatar

Ymmärrän täysin ajatuksesi, itselläni oli tilanne jossa pelkäsin pitkään sairastavani syöpää, tai jotain muuta vakavaa sairautta (oli paljon siihen viittaavia oireita ja asiaa tukittiin laajasti) ja vaikka kävin tutkimuksissa ja kaiken todettiin olevan ok, vieläkin toisinaan oireiden esiintyessä ajattelen että mitä jos sittenkin olen sairas ja se vaan jotenkin on jäänyt huomaamatta, jotenkin tunnen että en enää koskaan tule olemaan täysin ”vapaa” kuten ennen tätä asiaa. Pelkään että kannan lopun elämääni tätä mukanani ja tarkkailen huomaamattani oireita. Haluaisin pystyä vain nauttimaan elämästäni, mitä toki teenkin, mutta aina on se jokin pieni ääni takaraivossa.
Jotenkin koen että kun kerran jokin osa minussa on ”mennyt rikki” sitä ei voi koskaan täysin korjata, vaikka sen kanssa oppii elämään. Ja vaikkei se estä minua elämästä, kulkee se aina jotenkin mukana.

Avatar

Minulla on täysin samanlaisia tunteita. Juuri muuttanut kahden lapseni ja uuden miehen kanssa yhteen. Seurusteltu 2 vuotta, mutta varsinkin tämä yhteenmuutto on saanut epävarmuuden lisääntymään. On taas niin paljon menetettävää.

Avatar

Minulla ei ole edes taustalla mitään vastaavaa kokemusta, mutta saman tyyppisiä ajatuksia on kyllä. Tuntuu että kaikki on niin hyvin, olen saanut kaiken mitä olen haaveillut, miehen, lapset, ammatin, kodin, ilman suurempia vastoinkäymisiä, voiko tämmöistä onnea ollakaan? Ei se mikään elämää varjostaa pelko ole, mutta vaikka autoillessa mieleen usein hiipii ajatus että mitä jos jotain sattuukin? Ehkä tämä on tosiaan osa ikääntymistä, minun kolmenkympin kriisini tai jotain.

Avatar

Yllättävää miten vähän tämänkaltaisesta pelon kokemisesta kirjoitetaan. Samoja ajatuksia itsekin käynyt läpi voimakkaasti, kun nyt vihdoin taas tuntuu, että saan olla onnellinen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen menettänyt kolme läheistä yllättävien tapaturmien myötä ja eronnut pitkästä liitosta. Vuoden sisään olen löytänyt uuden elämänkumppanin ja odotan ensimmäistä lasta. Mutta sitähän elämä lopulta on: riskien ottoa. Rakkauskin on aina riski. Mutta olen kiitollinen siitä, että otin tuon riskin ja olen saanut kokea uskomattoman ihanan uuden parisuhteen ja nyt tämän odotusajan. Yritän kiittää elämää joka päivä, ja se tuo hieman helpotusta pelkoihin. Liittyykö niihin sitten kenties jotain sellaistakin, että jostain lapsuuden kokemuksista johtuen ajattelen ettei minun kuuluisikaan ansaita onnea. Terapia omalla kohdallani olisi varmasti hyvä ja miettinytkin useasti sitä, mutta en ole jaksanut vielä hakeutua.

Avatar

Kiitos Eveliina! Avasit juuri niitä ajatelmia ja mietteitä mitä olen käynyt ja käyn läpi oman eroni myötä. Olin hyvin sitoutunut avioliittooni ja olin ylpeä miten olemme pystyneet lapsillemme tarjoamaan ehjän kodin, en ikinä uskonut eroavani. Luotin mieheni rakkauteen ja yhteiseen tulevaisuuteen, vaikka vaikeuksiakin oli. Luotin siihen, että rakkaus on se mikä kantaa läpi vaikeuksien ja ne läpi käyneenä siteemme on vahvempi kuin koskaan. Rakastin miestäni suuresti ja syvästi, Kaikelle tälle jouduin vasten tahtoani sanoa hyvästi! Mieheni rakkaus ja tunne hävisi minuun, mies muuttui ilkeäksi ja vieraaksi sekunnin murto-osissa ilmottaessaan erosta…
Maailmani mureni ja hiljalleen sitä rakennan uudelleen. En tiedä voinko koskaan enää täydellisesti luottaa toiseen ihmiseen, niin paljon sisälläni meni rikki…tulen aina rakastamaan miestä joka minut rikkoi, sekin minun on hyväksyttävä. En tiedä miten koskaan pystyn heittäytymään uuteen suhteeseen ja rakastua…. se tuntuu mahdottomalta😔.

Eveliina

Hei Rikottu. Kertomuksesi kuulostaa aivan omaltani. Tiedän todella mitä olet käynyt läpi. Tiedän myös, että kun aika on oikea ja kohtaat oikean henkilön, on uudelleen rakastuminen mahdollista. Vaikka ”uudella kierroksella” myös paljon vaikeampaa. Minua lohdutti eron jälkeen ajatus, että löydän vielä joskus jonkun, joka sa aminut ymmärtämään miksi edellinen suhde ei onnistunut. Nyt rakastuttuani uudelleen, en edelleenkään ymmärrä mikä edellisessä suhteessa meni pieleen, mutta ymmärrän, että kaiken kuului mennä juuri näin. Ilman kipeää eroa en olisi nykyisen mieheni kanssa. <3
Toivon sinulle paljon voimia!

Vastaa käyttäjälle Eveliina Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä