TAVANOMAINEN ETÄOPISKELUPÄIVÄNI AMMATTIKORKEAKOULUSSA

Kirjoittelin eilisen etäluennon jälkeen fiiliksiäni uudenlaisesta opiskelija-arjesta, jota minulla on takana jo yli puolivuotta.

Lapsettomina viikkoina herään arkiaamuisin pitkien yöunien päätteeksi 8.30. Joustavilla aikatauluilla työskentelevä Pepe herää yleensä kanssani samaan aikaan. Puen yöpaidan kaveriksi mukavimmat collagehousuni (eli Silverjungelin frillajoogatja lähden koiralenkille.

Kierrämme Kokkelin kanssa korttelin ympäri ja palattuamme kotiin, koirankupissa odottavat raksut ja keittiön pöydällä kahvit. Syömme Pepen kanssa aamupalaa ja suunnittelemme tulevaa päivää. Vaikka ei siinä lapsettomina viikkoina niin paljoa suunniteltavaa ole. Ainakaan minulla.

Kello 8.55 ryntään olohuoneen sohvalle avaamaan tietokoneeni, jonka syvyyksistä alan vimmaisesti etsiä tämän päivän Zoom-linkkiä. Päästyäni sisään päivän opetustilaan, voinkin vähän rentoutua. Huvittelen ajatuksella, että videoyhteyteni menisikin yhtäkkiä päälle ja luennoitsija sekä kaikki kymmenet tai toisinaan sadat osallistujat näkisivät minut nyt löhöämässä tässä sohvalla Pepen T-paidassa, tukka harjaamatta.

Seuraan opetusta tiiviisti viisi minuuttia, kunnes ymmärrän voivani tehdä ilman videoyhteyttä ihan mitä tahansa. Yleensä kannan läppärini melko aamusta kylpyhuoneeseen, jotta voin luennon ohessa pistää pyykkikoneen pyörimään. Sen jälkeen siirrän kotitoimistoni vaatehuoneeseen jonne järjestelen viikatut vaatepinot. Kuin huomaamattani alan järjestellä vaatehyllyjä, sillä minun on helpompi keskittyä kuunteluun, jos teen samalla jotain muuta.

Lounastauolle siirryttäessä eli kello 11.30 huomaan vaatehuoneen pinojen olevan viivasuorat ja päätän pitää tauon muiden opiskelijoiden tavoin. Syön aina smoothien lounaaksi ja mietiskelen tauon loput 40 minuuttia elämän menoa sohvalla selin makoillen. Joskus imuroin lounastauolla, sillä se on ainut kotityö, mitä en voi tehdä luennon aikana.

Iltapäivän ohjelman alettua saatan siirtää läppärini jonkin kodin kaapin tai senkin viereen, voidakseni samalla tyhjentää huonekalun ja järjestellä sen sisällön sitten parempaan järjestykseen. Kuuntelen opetusta ja odottelen seuraavaa osallistavaa tehtävää, jossa meidät todennäköisesti jaetaan pienempiin Zoom-huoneisiin ratkomaan jotain pulmaa luokkatovereideni kanssa.

On mukavaa kohdata luokkakavereita pienemmissä huoneissa videoyhteydellä, vaikka oman kuvan esittäminen vaatiikin usein jonkinlaisia järjestelyitä – kuten lattialta pöydän ääreen siirtymistä. Toisten kuulumisia on kiva kuulla ja kasvoja on ihana nähdä. Usein jutut lähtevät ohi annetun aiheen ja hyvien keskusteluiden keskellä on sääli lukea näytöltä viesti ”keskusteluhuone sulkeutuu minuutin päästä…”. Koulupäiväni ainoa kohtaaminen meni siinä, mutta onneksi voin viikata vaikka pyykkejä. Istun sängyllä valtavan pyykkipinon vieressä ja ennen kuin huomaankaan, kello on 15.00, kaikki pyykit löytyvät sievistä pinoista rahin päältä ja luennoitsija päättää koulupäiväni.

Milloin tämä oikein loppuu?

Ei ole sama asia nähdä Zoomissa nauruhymiöitä, kuin kokea luokkatilassa ihmisestä toiseen tarttuva nauru.

Yhteisöpedagogina minusta tulee arvostavan kohtaamisen asiantuntija. Tällä hetkellä tuntuu, että tulen olemaan yhteisöpedagogi -sukupolvea, joka on kouluttautunut lähes täysin yksin omassa olohuoneessaan. Jotkuthan opiskelivat tutkintonsa jo ennen poikkeustilaa verkossa, mutta minä halusin nimenomaan opiskella päivätoteutuksessa.

Etäyhteyksistä on moneksi, mutta tuntuu hurjalta kuinka vähälle kasvokkain suoritettava ohjauskokemus opinnoissani jää. Kaikkein eniten kuitenkin kaipaan fyysisen luokkatilan synnyttämää dialogia sekä ihmisten eleitä. Ei ole sama asia nähdä ja laittaa Zoomissa nauruhymiö, kuin kokea luokkatilassa ihmisestä toiseen tarttuva nauru. Tuntuu typerältä osallistua pikkujouluihin yksin omassa olohuoneessa ja alan olla kyllästynyt niihin samoihin luennosta toiseen pyöriviin menetelmiin.

Haluanko tämän edes loppuvan?

Toisaalta taas nautin lisääntyneestä yöunesta, pienentyneistä polttoainemenoista, frillahousuista ja siististä kodista. Rakastan tehdä töitä kodin puhtaassa sisäilmassa ja täydellisen keskittymiskyvyn antavassa hiljaisuudessa.  On kivaa pitää koiralle seuraa päivät pitkät ja on mukavaa, että päiväkotilainen voi jäädä vapaapäivälle kotiin.

Sosiaalinen kanssakäymiseni ei onneksi rajoitu kouluun ja parhaimmat opit olen loppujen lopuksi saanut työpaikalta. Ehkä olen onnekas, kun saan suorittaa ammattikorkeakoulututkinnon suurimmaksi osaksi näin vaivattomasti kotisohvalta.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä