Oireet ennen plussaa
Huomasin ensimmäisiä raskausoireita jo muutamia päiviä ennen positiivista testiä. Mulla alkoi kivuliaat menkkakivut jo reilu viikkoa ennen kun kuukautisten olisi edes pitänyt alkaa, aina ennen kivut alkoivat vasta kun vuotokin alkoi. Toinen selvä oire oli, että mun rinnat ja nännit turposi ja kipeytyi aivan älyttömästi. Se kipu oli niin kamalaa, että suihkusta tippuvat vesipisarat sai kyyneleet silmiin. Tätä kipua kesti pitkään! Näiden lisäksi mulla oli runsasta valkovuotoa ja vatsa oli kauhean turvonnut. Silloin jostain kumman syystä mä vaan tiesin. Tiesin että nyt tärppäsi, vaikka sitä toista viivaa ei vielä tässä vaiheessa näkynyt siinä kusitikussa.
Positiivinen raskaustesti
Tein positiivisen testin lokakuun alussa yhtenä lauantai aamuna. En voinut uskoa silmiäni, vaan tein sen testin lisäksi kolme muuta varmistaakseni että ihan oikeesti. Mä olin raskaana! Tämän jälkeen taisin tehdä vielä kymmenen muuta testiä pitkin viikkoa ihan vaan varmistaakseni että edelleen se maaginen toinen viiva näkyi testissä. Kyllä se näkyi.
Sitten alkoi kamalat pelot. Googlettelin taas kauhuissani asioita kuten ”keskenmeno ilman oireita” ”tuulimuna raskaus” ”kohdunulkoinen raskaus”. Pelkäsin, että onnea ei jatkuisi kauaa. Varasin ajan yksityiselle alkuraskauden ultraan raskausviikolle 6+0 eli menkat oli siinä vaiheessa kaksi viikkoa myöhässä. Mentiin Tonin kanssa yhdessä ultraan ja molemmilla valui tuskan hiki kasvoilla ja kädet tärisi. Kätilö ultrasi ikuisuudelta tuntuvan hetken, käänteli laitetta mun vaginassa ja näytti mietteliäältä. Olin jo ihan varma, että kohta hän sanoo ”ei täällä mitään ole, oot vaan kuvitellut kaiken”. Sitten kätilö hymyili ja sanoi että siellä se oli, 4 millimetriä pitkä riisin jyvänen jolla sydän sykki vimmatusti. Ihan uskomatonta miten jollain niin pienellä voi olla jo oma sykkivä sydän.
Kropan muutokset ja niistä yli pääseminen
Raskauden ensimmäisellä kolmanneksella turvotus oli aivan kamalaa. Yhtäkkiä näytin siltä että olisin lihonut 10kg ja vihasin ulkonäköäni. Alkuraskaudesta mulla oli muutaman viikon pahoinvointia jolloin en pystynyt syömään mitään terveellistä. En voinut edes ajatella salaattia tai kanaa, ainoat ruoat mitkä meni alas oli ranskalaiset ja mikrolämppärit. Tämä ei yhtään auttanut mun itse inhoon.
Mulla on aina ollut pienet rinnat, meni kauan hyväksyä se fakta että mun tissit on hikisesti B kupit eikä muuksi muutu. Onnistuin vuosien saatossa rakentamaan oman identiteetin niin että hyväksyin mun pienet tissit. Sitten tuli raskaus. Mun rinnat kasvoi ihan kohisten, enkä enää mahtunut omiin rintaliiveihin. Siinä oli myös aikamoinen sulatteleminen. Teini-ikäinen Niina olisi ollut onnesta pyörryksissä isommista tisseistä, mutta nyt olin kauhuissani. Ja olen edelleen.
Tässä kohtaa korostuu jälleen puolison merkitys. Oon niin onnekas, että mulla on ollut joku jolle purkaa omaa pahaa mieltä muuttuvasta vartalosta. Mulle riittää se, että joku sanoo ”se menee ohi” ”se on vaan turvotusta” ”oot kaunis silti”. Raskaus ja hormonit herkistää mieltä ja siksi näin mitättömät ongelmat tuntuu välillä ylitsepääsemättömiltä.
Toinen kolmannes – pelastus
Vähän ennen Thaimaan matkaa mulla alkoi raskauden toinen kolmannes. Matkalla ollessa söin melkein pelkkää riisiä ja kanaa ja laihduin silmissä. Kaikki turvotus katosi ja aloin voida sekä kropalta että mieleltä tosi hyvin. Olo oli vihdoin hyvä ja ihana, aloin todella nauttia raskaudesta.
Kotiin tullessa neuvolassa hoitaja totesi, että oon laihtunut -3kg vaikka tässä vaiheessa paino olisi saanut jo nousta tuon verran. Olin iloinen, koska mulla on jo ennen raskautta ylimääräisiä kiloja joten laihtumien ei tee mulle tai vauvalle yhtään huonoa.
Huomasin myös että toisella kolmanneksella himoitsin yhä enemmän kaikkea terveellistä. Voisin elää pelkästään erilaisilla salaateilla ja ruisleivällä. Oon ollu kova irtokarkkien fani, mutta enää harvoin tekee mieli karkkia ja silloinkin kohtuudella.
Nyt on pakko myöntää, että rakastan mun vartaloa. Rakastan mun vauvamasua ja viihdyn hyvin omissa nahoissani. Se motivoi mua pitämään itsestäni hyvää huolta. Syömään hyvin jotta raskauskiloja ei pääsisi tulemaan ja rasvaamaan ihoa ehkäistäkseni raskausarpia.
Mielialan (ja kaukosäätimien) heittelyt
Mieliala on kyllä osannut heitellä laidasta laitaan. Pää osin oon iloinen siitä, että oon raskaana ja me saadaan vauva. Toisinaan taas saan kamalia ahdistus kohtauksia ja puran ne lähimpänä olevaan ihmiseen eli Toniin. Mikäli Toni ei oo muistanut roskapussia viedä saatan huonona päivänä kilahtaa aivan totaalisesti, heitellä kaukosäätimiä ja huutaa että ”miten me pärjätään vauvan kanssa, kun sä et osaa edes roskia viedä!??” Typerää ja hullua – tiedän. Hormonit ei vaan sovi mulle.
Loukkaannun myös helposti vauvaan ja lapsen kasvatukseen liittyvitä asioista. Ympärillä olevat ihmiset tarkoittavat varmasti pelkästään hyvää kun kertovat vinkkejä ja neuvoja mutta tavallaan en voi sietää sitä. Etenkään jos kerron ensin oman mielipiteeni ja sitten joku sanoo ”ethän sä noin voi tehdä, kun näin KUULUU toimia”. Kuka määrää miten lapsen kanssa kuuluu toimia? Esimerkiksi toiset antaa lapselle tutin, toiset ei ja se on jokaisen vanhemman oma päätös. Uskon kyllä että me pärjätään meidän lapsen kanssa ja tehdään niin kuin hyvältä tuntuu. Nämä asiat menee mulla erityisen pahasti ihon alle, vaikka ei pitäisi. Ihmiset tarkoittaa vaan hyvää ja haluavat auttaa. Mutta kun olen strong independent woman enkä kaipaa kenenkään apua! Ennen kun on paskat housussa ja itku kurkussa, sitten vasta otan vastaan apua.
Tästä kaikesta huolimatta mulla on huono omatunto ”oireettomasta” raskaudesta. Koska enhän mä oksentanut kuin kerran, ja sekin johtui liiallisesta hernekeiton syönnistä. Toiset sentään kärsii hyperemeesistä ja joutuvat viikottain tiputukseen. Joten onko mulla oikeus valittaa?
𝐼𝒽𝒶𝓃 𝓂𝒶𝓂𝒾𝓃𝒶 – 𝒩𝒾𝒾𝓃𝒶
Saattaisit pitää myös:
Hormonaalinen ehkäisy teki musta hirviön.
Raskausajan ”ihanat” lääkärikäynnit osa 1.
Kommentit (2)
Ööö, no olipa kiva kommentti.
"Mikäli Toni ei oo muistanut roskapussia viedä saatan huonona päivänä kilahtaa aivan totaalisesti, heitellä kaukosäätimiä ja huutaa että "miten me pärjätään vauvan kanssa, kun sä et osaa edes roskia viedä!??" Typerää ja hullua – tiedän. Hormonit ei vaan sovi mulle."
Tuo nyt ei vaan ole hormonien syytä, vaan ihan huonoa käytöstä :). Koita kasvaa aikuiseksi, ennen kuin sinusta tulee äiti… miesparka.