Mun koti ei enää oo mun kropassa

Olen asunut jo useita viikkoja jonkun muun kehossa. Omat jalat ei tunnu enää omilta, eihän niillä voi edes kävellä kaiken sen turvotuksen takia. Eikä mitkään kengät mahdu jalkaan, paitsi iskän rantasandaalit kokoa 45. 

Selkäkipu vaatii kääntymään kyljeltä toiselle vähän väliä, mutta pelkkä kääntyminen tuntuu urheilusuoritukselta ja saa ähkimään tuskasta. Kääntyminen myös vaatii keskittymistä, joten joudun heräämään kunnolla joka kerta kun selkä vaatii asennon vaihtoa. Se niistä yöunista.

Viikon sisään mun lantiossa on alkanut tuntumaan outoa painetta. Tuntuu kun olisi keilapallo jalkojen välissä koko ajan. Se hidastaa liikkumista entisestään ja joskus jopa autoon kiipeäminen on tuskaista. Keho tuntuu muutenkin kasvaneen ihan valtavaksi ja oma liikkuminen hidastuu päivä päivältä. Puoliso ja paras ystäväni ovat oppineet jättämään mut autolla aina suoraan kaupan oven eteen. Sillä aikaa kun minä lyllerrän kolmen metrin matkaa kohti ovea on toinen jo ehtinyt parkkeeraamaan auton, hakemaan ostoskärryt ja suorittamaan oikeastaan koko kaupassa käynnin.

Mun kohdunkaulan seuduilta kuuluu myös öisin asennon vaihdon yhteydessä kamala poksahdus. Ääni on niin kova, että olin ekoilla kerroilla varma että nyt hajosi jotain ja oikein odotin lapsiveden valuvan kohta reisiä pitkin. Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut. Joku tai jokin vaan poksahtelee sisälläni, kun ilotulite.

Miten en osannut yhtään varautua tälläiseen oloon? Luotin kehooni ihan täysin raskauden alkaessa. Kuvittelin lenkkeileväni koirien kanssa aktiivisesti vielä ennen synnärille lähtöä ja nauttivani ihanasta keväästä söpön raskausmasun kanssa. Todellisuudessa olen ollut viikkoja sairauslomalla, koirat on ollut yhtä kauan hoidossa muualla koska en aina pysty kävelemään edes vessaan.

Hyviäkin päiviä onneksi on. Joskus turvotus antaa mulle armoa sen verran, että saan nauttia kokonaisesta vuorokaudesta jalkojen päällä. Silloin aktivoidun heti, lähden ulos kavereiden kanssa ja hoidan kaikki mahdolliset asiat aina siivoomisesta kaupassa käyntiin. Usein tämä kuitenkin kostautuu seuraavana päivänä, mutta se on sen ajan murhe.

Täytyy nauttia täysillä niistä

lähes tuskattomista hetkistä.

Tässä olotilassa oppii arvostamaan sitä omaa vanhaa kehoa kaikkine vikoineen. Tein kropalleni lupauksen, että raskauden jälkeen alan pitää siitä parempaa huolta. Teen siitä paikan missä on hyvä olla ja panostan omaan hyvinvointiin. Ikuisena optimistina löydän siis tästäkin kokemuksesta jotain hyvää. Esittelin jo instagramin puolella kirjan johon olen rakastunut täysin! Nimittäin Kehon korjaus opas. Täytyy kertoa siitä lisää myöhemmin, sillä se tulee olemaan iso osa mun kehon muutosta.

𝐼𝒽𝒶𝓃 𝓂𝒶𝓂𝒾𝓃𝒶 – 𝒩𝒾𝒾𝓃𝒶

RASKAUSVIIKKO 36