15 vuoteen en kertonut kenellekään: luulin olevani ainoa, jonka ystävät on hylänneet

”15 vuotta luulin olevani ainoa, jolle on käynyt näin. En kertonut kokemuksesta edes aviomiehelleni.”

Näin mulle kirjoitti lukijani, joka jäi nuoruudessa ystävien hylkäämäksi.

Ymmärrän tämän täysin. Me helposti vähättelemme tai pienennämme lasten ja nuorten muuttuvia ystävyyssuhteita. Tai ei pengota syitä ja taustalla olevia tekijöitä tarpeeksi syvällisesti.

Kun lapsen puheista hiipuu ystävien nimet ja teini ei enää liikukaan samoissa porukoissa kun vielä viime viikolla. Kun kysyttäessä lapsi vastaa jotain epämääräistä ja vaihtaa puheenaihetta.

Kun teininä itselle kävi näin, äiti varmasti kysyi missä ystäväporukka on. Ja varmasti silmät kirkkaina valehtelin.

Sisällä jomottava häpeä ei päästänyt totuutta ilmoille. Ei halunnut edes sitä, että äiti näkisi, kuinka ei kelpaa kenellekään. Kuinka huono ja riittämätön on.

Oon saanu mun lukijoilta valtavan määrän viestejä blogitekstiini, jossa kerron nuoruuden hylkäämiskokemuksestani.⁣

Jäin ystäväporukan hylkäämäksi 16- vuotiaana ja se on vaikuttanut omaan elämään vuosikymmeniä.⁣

Oli joutunut nöyryytetyksi. Oli vähemmän kuin oli
ollut.⁣

Harmillista onkin se, että antoi anteeksi tai ei, vahinko on jo tapahtunut ja se saattoi sulkea monia ovia jotka olisivat antaneet elämän varrella upeita mahdollisuuksia.

Näin 40- kymppisenä kokemukseen liittynyt häpeä ja kipu on jo haalistunutta, mutta omat ajatukset henkisestä väkivallasta kehittyy edelleen.

Nykyään mietin, että ei voi olla yksilön vastuu taistella syrjintää vastaan: rakenteissa on jotain pahasti vialla. Meissä aikuisissa, vanhemmissa ja sosiaalisissa suhteissamme on jotain rikkinäistä.⁣

Meillä monilla on niin paha olla, ettei me oikein tiedetä mihin sen laittaisimme. Me sitten roiskitaan niitä vaikeita häpeän ja riittämättömyyden tunteita muiden päälle, aiheuttaen lisää kipua.⁣

Moni teistä on kokenut samaa. Jotkut teistä on kirjoittaneet, että mun tarina on hätkähdyttävän samanlainen, kuin oma kokemus.⁣

Kiitän paljon avoimista ja koskettavista viesteistänne. Voit lukea blogissa nyt kaksi lukijan tarinaa, jotka koskettivat mua syvästi♥️⁣

View this post on Instagram

"15 vuotta luulin olevani ainoa, jolle on käynyt näin. En kertonut kokemuksesta edes aviomiehelleni." Näin mulle kirjoitti lukijani, joka jäi nuoruudessa ystävien hylkäämäksi. Ymmärrän tämän täysin. Me helposti vähätellään tai pienennetään lasten ja nuorten muuttuvia ystävyyssuhteita. Tai ei pengota syitä ja taustalla olevia tekijöitä tarpeeksi syvällisesti. Kun lapsen puheista hiipuu ystävien nimet ja teini ei enää liikukaan samoissa porukoissa kun vielä viime viikolla. Kun kysyttäessä lapsi vastaa jotain epämääräistä ja vaihtaa puheenaihetta. Kun teininä itselle kävi näin, äiti varmasti kysyi missä ystäväporukka on. Ja varmasti silmät kirkkaina valehtelin. Sisällä jomottava häpeä ei päästänyt totuutta ilmoille. Ei halunnut edes sitä, että äiti näkisi, kuinka ei kelpaa kenellekään. Kuinka huono ja riittämätön on. Oon saanu mun lukijoilta valtavan määrän viestejä blogitekstiini, jossa kerron nuoruuden hylkäämiskokemuksestani.⁣ Jäin ystäväporukan hylkäämäksi 16- vuotiaana ja se on vaikuttanut omaan elämään vuosikymmeniä.⁣ ⁣ Oli joutunut nöyryytetyksi. Oli vähemmän kuin oli ollut.⁣ ⁣ Harmillista onkin se, että antoi anteeksi tai ei, vahinko on jo tapahtunut ja se saattoi sulkea monia ovia jotka olisivat antaneet elämän varrella upeita mahdollisuuksia. Näin 40- kymppisenä kokemukseen liittynyt häpeä ja kipu on jo haalistunut, mutta omat ajatukset henkisestä väkivallasta kehittyy edelleen. Nykyään mietin, että ei voi olla yksilön vastuu taistella syrjintää vastaan: rakenteissa on jotain pahasti vialla. Meissä aikuisissa, vanhemmissa ja sosiaalisissa suhteissamme on jotain rikkinäistä.⁣ ⁣ Meillä monilla on niin paha olla, ettei me oikein tiedetä mihin sen laittaisimme. Me sitten roiskitaan niitä vaikeita häpeän ja riittämättömyyden tunteita muiden päälle, aiheuttaen lisää kipua.⁣ ⁣ Moni teistä on kokenut samaa. Jotkut teistä on kirjoittaneet, että mun tarina on hätkähdyttävän samanlainen, kuin oma kokemus.⁣ ⁣ Kiitän paljon avoimista ja koskettavista viesteistänne. Voit lukea blogissa nyt kaksi lukijan tarinaa, jotka koskettivat mua syvästi♥️⁣ ⁣ Blogiin pääsee @jyllanninsuomineito⁣ profiilista☀️⁣ ⁣ ⁣(Kuvassa uin vuoristojärvessä erämaassa)

A post shared by Terhi-Anneli Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

Tähän päivään asti jostain syystä kuvittelin olevani ainoa, jolle näin on käynyt

Jostain syystä tämä julkaisu hyppäsi facebook-fiidiini, mikä lie kohtalon oikku. Tarina voisi nimittäin olla lähes sanasta sanaan itseni kirjoittama.

Omassa porukasta-irtisanomis-viestissäni, ei vain lukenut mitään syytä, ainoastaan kehotus ”jättää meidät rauhaan ja olla tunkeutumatta porukkaan mukaan”. Alla kaikkien sen tyttöporukan jäsenten, ystäviksi luulemieni ihmisten nimet. Jälkeenpäin kuulin heidän tämän lisäksi puhuneen minusta pahaa selkäni takana. Kuvailet niin hyvin sitä häpeän tunnetta, joka siitä päivästä lähtien on kulkenut mukanani. Tapahtumasta on jo 15 vuotta, mutta pelkkä asian muistelu aiheuttaa edelleen puristavaa tunnetta rinnassa. Syvää häpeää ja ahdistusta.

Tähän päivään asti jostain syystä kuvittelin olevani ainoa, jolle näin on käynyt.

Olen hävennyt asiaa niin paljon, että en ole kertonut edes aviomiehelleni siitä. Kokemus on vaikuttanut elämääni valtavan paljon.

En osaa, enkä uskalla solmia uusia ystävyyssuhteita, koska pelkään, että tulkitsen tilanteen taas väärin ja että kanssani ei oikeasti haluta olla. En uskalla käyttää kuin mielestäni tylsiä ja tavallisia vaatteita, ettei vaan kukaan pääsisi niitä taas haukkumaan.

Olin ennen tuota tapahtumaa iloinen ja sosiaalinen 13-vuotias, joka uskalsi olla oma itsensä.

Tuo hylkäämiskokemus oli niin murskaava, ettei itsetuntoni tänä päivänäkään ole siitä täysin korjaantunut.

Olen vetäytyvä ja kyyninen. Ajauduin varmasti ainakin osittain kokemani vuoksi myös tuhoisiin ihmissuhteisiin yms. ongelmiin sairaalloisen miellyttämishaluni ja hylätyksi tulemisen pelkoni kanssa.

Olen onneksi päässyt jo jaloilleni ja elämässäni kaikki on nyt hyvin. Helpommallakin olisin voinut varmaan päästä.

Kiitos vertaistuesta, tämä oli jollain tapaa eheyttävää, vaikka samaa kohtaloa en toivo edes sille tytölle, jonka idea alunperin oli sulkea minut porukan ulkopuolelle.

Mitä tahansa tein tai en tehnyt –  oli väärin

Minulle eivät parhaat ystäväni yhtäkkiä edes suostuneet puhumaan tai katsomaan minuun päin. He eivät koskaan kertoneet miksi.

Ja silti yritin aina olla heidän kaverinsa vaikka he kohtelivat minua huonosti. Olin epätoivoinen. Minua jo muutenkin luokassa kiusattiin ja loppuvuosi oli niin yksinäinen ja kestämätön. Yritin päästä muihin kaveripiireihin, mutta kaikilla muilla oli omat klikit. Välitunnit olivat välillä sietämättömän yksinäisiä.

Sain kavereita toiselta luokalta, mutta silloinkin tunsin olevani ylimääräinen tai jotenkin en kuulunut joukkoon. Vaihdoin luokkaa ja ja ensimmäisenä saan kuulla yhdeltä pojalta: mitä vittua tuo täällä tekee? kun tulin ensimmäiselle yhteiselle englannin tunnille. Hänestä tuli myös yksi uusista kiusaajistani.

Sain tässäkin luokassa kokea koulukiusaamista, mutta minulla oli sentään kavereita. Tämä pieni hajanainen kaveriporukka tosin oli aina kiusaajien kohteena.

Mitä tahansa tein tai en tehnyt –  oli väärin. Minulla oli vääränlaiset vaatteet, vääränlainen nauru, minulla oli silmälasit, hammasraudatkaan eivät auttaneet asiaa. Tai olin liian hyvä koulussa, vaikka olin luokan keskitasoa.

Päätin sitten nostaa arvosanojani, jotta saisin stipendin, kun kerta olin jo heidän mielestään hikari. Keskiarvoni nousi, varsinkin lempiaineitteni arvosanat nousivat ja ysin keväällä sain luokan stipendin 9,2 keskiarvolla ja voitin koulun novellikirjoituskilpailun. Joistakin arvosanoista tuli minulle pakkomielle ja stressasin koko ajan koulusta ja pelkäsin virheitä.

Vaikka minulla oli ystäviä ja kavereita yläasteella, niin tunsin koko ajan etten kuulunut joukkoon. Minulla oli ns. hajanaisesti eri porukoista ystäviä ja välillä seura kelpasi ja välillä ei, välillä olin mukana jutuissa ja välillä tuntui etten päässyt sisälle juttuun. Varmasti yritin välillä liikaakin, mutta tunsin sisälläni niin suurta yksinäisyyttä ja hylkäämistä.

Yläaste oli minulle ahdistava, nöyryyttävä ja surullinen kokemus. Opettajat eivät nähneet tai puuttuneet kiusaamisiin. Eivät minun tai muiden.

Minuun kohdistuva oli henkistä ja syrjivää. Näin paljon enemmän kiusaamista, joka oli paljon kamalampaa kuin minuun kohdistuvaa, fyysistä ja henkistä, traumoja jättäviä. Mutta silti minuunkin jäi syviä arpia. Minun on ollut aina vaikea puolustaa itseäni, pelkään konflikti- ja riitatilanteita. Ahdistun, peräännyn ja sulkeudun.

Vasta lukiossa pääsin kiusaajista eroon (moni heistä meni eri kouluihin) ja sain oikeita ystäviä. Parhaan ystävän, joka on vielä nytkin yksi parhaimmista ystävistäni ja minulle erittäin tärkeä. Yksi suurimmista virheistä oli kohdella tätä ystävää huonosti, ja välimme olivat poikki jonkin aikaa. Hän onneksi antoi minulle anteeksi ja ystävyytemme lujittui siitä ikuisiksi ajoiksi.

Kiusaamisen traumat eivät siihen kuitenkaan jääneet vaan sain kokea monta kertaa hylkäämistä ja ryhmän ulkopuolelle jäämistä.

Elämäni tapahtumat ja myöhemmät kokemukset lapseni isän kanssa parisuhteessa ajoivat minut alle 2v lapsen yksinhuoltajaäitinä keskivaikeaan masennukseen. Kesti 9v ennenkuin minulla oli energiaa sitoutua kunnolla hoitamaan masennustani. Pitkiä parisuhteita läpikäyneenä, mutta ilman kunnon tukea saamatta parisuhteessa. Nyt olen käynyt yli 2 v psykoterapiassa. Terapeuttini on ollut loistava ja ihana.

Elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä ja ihmisiä, jotka ovat vieneet minusta voimia. Nyt elämäni on sellaisessa tilanteessa, jossa minun on hyvä olla. Olen löytänyt itseni uudelleen, koonnut itseni kokoon. Vielä on matkaa, mutta olen saanut rakennettua pohjani vankemmaksi kuin mitä se oli ennen.

Olen tutustunut uusiin ihmisiin, ystävystynyt ja nautin elämästäni enemmän kuin ennen. Löysin myös viimein elämäni rakkauden ❤️ en ole koskaan ollut näin onnellinen 😍

 

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Tämä on tärkeä aihe puhua! Minulla sairastumiseni kroonisiin kipuihin ja aluksi sen takia masennukseen, aiheutti sen, että ihmisiä jäi pois paljon elämästäni! Koska muut olivat terveitä, kykeneviä nuoria aikuisia, eivät he halunneet kuluttaa aikaansa ja energiaansa kaltaiseni ihmisen seurassa:(

Myöhemmin, kun pääsin pikkuhiljaa sinuiksi kipujeni ja sen mukanaan tuomien rajoitteiden kanssa,se ei ollutkaan kaikkien mieleen sekään. Joten viimeistään siinä vaiheessa suurin osa ”ystävistäni” jäi elämästäni. Mutta siinä vaiheessa jo halusinkin niin, koska meidän arvomaailmamme ja elämäntyylimme eivät enää mitenkään sopineet yhteen (vaikka minulla onkin aina ollut hyvin monenlaisia ystäviä ja ihmisiä elämässäni).

Kyllähän nuo kaikki olivat rankkoja kokemuksia, mutta onneksi olen löytänyt elämäöni uusia todellisia ystäviä, ketkä eivät hylkää minua, vaikka mitä vastaan tulisi:) Samoin minä pysyn heidän rinnallaan!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä