Odotin ensimmäistä lastani Tanskassa kun äidiltäni löytyi aivokasvain

Teksti

Olin muuttanut Tanskaan edellisen vuoden loppupuolella ja minulla oli esikoiseni laskettu aika ensimmäinen elokuuta 2010.

Pääsiäinen oli juuri mennyt ja jatkuva kuukausien kestänyt pahoinvointi oli alkanut taittua niin, että saatoin syödä muutakin kun greippiä. Hurraa.

Miksi kukaan ei ollut kertonut minulle miten hankalaa raskaus voisi olla? Raskasta, hankalaa ja vaivaista –  olin niin pettynyt. Itkeskelin hormonimyrskyissäni paljon ja kaipasin Suomeen.

Olin muuttanut Tanskaan edellisen vuoden loppupuolella ja minulla oli esikoiseni laskettu aika ensimmäinen elokuuta 2010.

Samaan aikaan Suomessa äiti ajaa töihin aamulla varhain, kuten aina ennenkin.

Mutta sitten auto suistuukin jalkakäytävän kivetykselle. Äiti ihmettelee mitä tapahtuu, nostaa katseensa ja taivaalla näkyy omituisia kaaria, värejä.

Lopulta äiti kaartaa työpaikkaa kohti ja auto päätyy lumipinkkaan. Työkaverit näkevät auton joka nököttää lumihangessa.

Työkaverit tarttuvat käsivarsiin ja taluttavat sisälle sillä omat jalat ovat huterat. Sisällä äiti ottaa kuitenkin käsiinsä työlistat ja yrittää tehdä asiat kuten ennenkin. Muut tarkkailevat sekavia puhuvaa äitiä ja päättävät että on aika soittaa avomiehelle. Äiti ojentaa lompakkonsa ja sanoo soittakaa tällä.

Äiti saa sairaslomaa migreenin vuoksi.

Äiti ihmettelee mitä tapahtuu, nostaa katseensa ja taivaalla näkyy omituisia kaaria, värejä.

Tanskalainen kesä 2010 on kuuma. Todella kuuma.

Lyllerrän liitoskivuissani joka aamu kello kuusi merenrantaan uimaan. Kellun rantavedessä vilvoitellen ja nautin painottomuuden tunteesta. Vatsa on valtava ja liikkumattomuus aiheuttaa ummetusta. Refluksin vuoksi nukun istuen. Odotan synnytystä  kuin kuuta nousevaa.

Äidin on tarkoitus tulla ensimmäistä kertaa käymään Tanskassa. Odotan kovasti äidin seuraa, minua kyllästyttää.

En halua olla enää raskaana. Haluan vauvan ulos ja äkkiä. Syliini.

Ajatus kietoutuu  ympärilleni hyvänolon vaipan.

Sukellan veteen.

Suomessa äidin tilanne ei ollut parantunut. Pää kuvautettiin uudelleen ja näköharhoille löytyi tällä kertaa selitys.

Aivoista löytyi kasvain. Se ei ollut aivokalvolla kuten sen olisi pitänyt olla vaan kallonpohjalla, aivorungossa.

Neurokirurgi sanoi että ei voi tietää voiko kasvainta saada kokonaan pois, mutta he yrittäisivät. Vaarallisinta oli että kasvain oli niin syvällä aivoissa ja leikkauksen seurauksena äiti voisi menettää näkönsä.

Äiti laitettiin leikkausjonoon ja matkustuskieltoon.

Äiti kuitenkin saapui avomiehensä kanssa luoksemme Tanskaan, sillä hän halusi nähdä minut vielä viimeisen kerran. Jos nyt kävisi niin, että leikkauksen jälkeen hän ei enää näkisi koskaan.

Tanskassa äiti kulki kanssamme kasvava kasvain päässään.

Kaksi siskoani oli raskaana samaan aikaan kuin minäkin ja äiti onkin sanonut että siinä oli niin paljon ajateltavaa, ettei hän paljoa ehtinyt omaa tilannettaan harmitella.

Tanskassa äiti kulki kanssamme kasvain päässään.

Tanskan matkan jälkeen äiti matkusti Suomeen.

Häntä odotti Suomessa lähestyvä leikkaus, minua lapsen syntymä. Pelko ja ilo kietoutuivat toisiinsa monikerroksiseksi vyyhdiksi.

Synnytykseni alkoi ennenaikaisesti kun olin jälleen kerran meressä kellumassa. Elias syntyi 15.7.

Skypetimme vastasyntyneen Eliaksen kanssa äidille Suomeen

Elokuussa äiti leikattiin. Kasvain saatiin kokonaan poistettua ja äiti avasi silmänsä nähden tämän maailman.

Heti kun saimme lentää vastasyntyneen kanssa, me saavuimme Suomeen.

Suomessa vastasyntyneen Eliaksen kanssa. Äidillä näkyy tuore leikkausarpi.

Me ikävöimme jatkuvasti äitiä sillä asummehan eri maissa, mutta vaihtoehtoinen todellisuus olisi voinut olla jotain täysin toista. Me voisimme elää surussa ja ikävässä vain kuvitellen niitä hetkiä, joita äidilläni olisi voinut lapsieni kanssa olla. Sytyttää hautakynttilän jouluisin, ripustaa valokuvia seinille ja antaa ohikiitävien ajatusten tulvia kun hipsuttelemme mummon tekemissä villasukissa talvisin.

Onnellisempi vaihtoehtoinen todellisuus on kuitenkin että äiti on täällä Tanskassa ja höpisee paraikaa lastenhuoneessa lapsieni kanssa. Kuuntelen jokaisen ääntä ja mitä he puhuvat.

Huomenna aamulla Ask herää, avaa silmänsä ja kysyy missä mummu? Voin vastata että mummu nukkuu viereisessä huoneessa.

En tarvitse sanoja taivaista ja enkeleistä, ne tarinat tulevat elämäämme toivottavasti vasta paljon myöhemmin.

Elämä on hauras, mutta lapsille tärkeintä on että mummu on tässä. Heidän elämänlankansa kietoutuvat yhteen.

 

 

 

 

 

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Kyyneleet nousi silmiin! Parasta on viettää aikaa rakkaiden läheisten kanssa 🥰❤️ ihana kirjoitus, joka päättyi hyvin! ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä