Äiti yksin reissussa: matkustamisen luonne on muuttunut lasten saamisen jälkeen

Teksti Terhi-Anneli

Olen tottunut matkustelija –  varsinkin mitä tulee reissaamiseen yksin lasten kanssa. No mitäs ihmeellistä siinä nyt sitten on?

Kun reissasin vauvojen kanssa Tanska-Suomi- Tanska väliä, tai taapero- ja vauva- kombolla yksin kaikkine matkatavaroinemme, tuli matkustamisesta yhtäkkiä varsinainen gurumaisia taitoja vaativat ultimaattinen koetinkivi.

Kun rintarepussa on parin kuukauden ikäinen ja käsivarressa joka paikkaan juoksenteleva ja jatkuvaa vahtimista vaativa in the now-flowssa elävä taapero, itse matkustaminen ei olekaan yhtäkkiä mikään ilon aihe. Toki kohteessa oleminen voi olla nautinto, mutta se itse siirtyminen sinne jota matkustamiseksi kutsutaan – ei niinkään.

Pienten lasten kanssa kun juna-asemista tulee kauhujen onkaloita, junista laserratoja. Lentokentät? Miinoitettu sotatantere, joka on piiloitettu huvipuiston asuun.

Kaikki pitää suunnitella tarkkaan. Kävin mielessäni läpi kaikki junailujen ja lentojen eri vaiheet, laskin lasten ruokatarpeet, vessatauot ja aikavarat yllätyksille. Kuten kiukkupotkuraivareille tai vaipanvaihdoille.

Ja toki piti mentaaliharjoitella julkisilla paikoilla selviytymistä.

Pienten lasten kanssa kun juna-asemista tulee kauhujen onkaloita, junista laserratoja. Lentokentät? Miinoitettu sotatantere, joka on piiloitettu huvipuiston asuun. Ihmismassat joihin taapero tuntee halua kadota ikuisiksi ajoiksi, automaatteja joiden ihana ja kiehova nappi kutsuvaa painelemaan, piippaavia lentokenttä ajoneuvoja, hissejä joiden ovet liukuvat kuin itsestään ja joiden mekanismia pitää tarkastella lähieäisyydeltä, liukuportaita silmänkantamattomiin joiden häikäisevä itsestäänkulkeva matto kuin taian lailla katoaa maan sisään: sinne pitää työntää pienet sormet kokeillakseen katoaakohan sormetkin?

Check-in ja baggage drop kiemuraratoja, jotka on rajattu naruin joiden alta on superhauskaa limboilla. Turvatarkastuksen portit joista juosta läpi tai jos ei saa, kilarit huumekoiran nenän edessä. Jonot, joissa pitää seistä minuutikaupalla kun pienen mieli kulkee nanosekunneissa ja puolikin minuuttia on järjen vievä ikuisuus.

Miten erilaista oli matkustaminen ennen lapsia. Äidiksi tultuani yksin matkustamisesta onkin tullut aivan uudenlainen kokemus.

Entäs sitten kun oletkin juuri suunnitelmien mukaisesti ajoissa, vauva syötetty, vaihdettu kuiviin, taapero saanut hedelmänsä ja olet hikisenä möykkynä valmis koneeseen nousuun –  kun taaperolle tulee pissat housuun ja vauva löräyttää kunnon niskakakat? Tämä ei sitten ole tarua, vaan totta. Ja hoitolaukut ja taaperon lelut joka eivät mahdu enää mihinkään koska tulitte koneeseen viimeisinä ja koneessa ei ole enää tilaa.

Ahdas tila yksin matkustavien keski-ikäisten ja teinien välissä, jotka ärsyyntyvät jokaisesta ylimääräisestä inahduksesta tai tuolin selkänojaan osuvasta pienestä jalasta.

Asiat monimutkaistuvat myös huomattavasti kun ei ole toista aikuista pissattamaan muista lapsia, hakemaan juomia, pyyhkimään ruoantähteitä vaateilta vaan änget pieneen lentokoneen vessaan huutava ja kakkaa valuva vauva käsivarrellasi, taapero joka ei osu pönttöön ja kaikki ne teitä tuijottavat silmäparit joilla on viinilasit edessään, vaatteet luonnottoman sileät ja lyhyt pinna.

Olet koko matkustamisen ajan haukka ja äärimmilleen jännitetty jousi, joka ei voi hellittää hetkeksikään.

Ajatella ettei tarvitse jatkuvasti säntäillä muiden perään, nostella käytäville tipahtelevia leluja ja kyniä, viedä pissalle, pyyhkiä suita.

Miten erilaista oli matkustaminen ennen lapsia. Äidiksi tultuani yksin matkustamisesta onkin tullut aivan uudenlainen kokemus.

Voi jo junassa istuessa vaan istua paikallaan. Ajatella ettei tarvitse jatkuvasti säntäillä muiden perään, nostella käytäville tipahtelevia leluja ja kyniä, viedä pissalle, pyyhkiä suita. Voi vaikka tehdä läppärillä jotain tai puhua puhelimessa. Möllöttää ikkunasta ulos tekemättä mitään. Jo minuutti tekemättömyyttä tuntuu vuodelta, kun on tottunu jatkuvaan lasten hoitamiseen ja vahtimiseen.

Kaikki alkaa jo esisuunnittelusta: yksi ihminen tietyksi ajanjaksoksi minne ja millä majoituksella. Pakkaa yhden ihmisen tavarat viiden sijaan. Ei kymmenittäin vaihtovaatteita vaan vähällä pärjää. Ei leluja. Ei eväsreppuja. Ei vaippoja, vauvantarvikekassia, ruokia, imetystaukoja, vaipanvaihtoja, kilarivaaroja.

Mutta yksin matkustaminen ilman lapsia on myös tylsää.

Voi raahata yhden ihmisen matkatavaroita. Käsilaukussa vain yksi passi, yhdet paperit, yhden eväät, yhden henkilön rakon hallinta, verensokerin nousun ja laskun ennakointi ja suu joka ei aukea luvatta.

Mutta yksin matkustaminen ilman lapsia on myös tylsää.

Aikaa tuntuu olevan loputtomasti. Kuljen lentokenttien porttien välejä ja silmät skannaa automaattisesti lähimmät vessat ja leikkipaikat. Katselen perheitä ja vauvoja rintarepuissa. Taaperoita jotka pitävät isää kädestä ja ikävä puristaa rintaa.

On aika ennen lapsia, ja aika jälkeen.

Lentokoneeseen siirtyessä lapset huudahtelisivat ja henkilökunta antaisi heidä kurkistaa ohjaamoon. Lentokoneen noustessa katselen yksin ikkunasta pieneneviä taloja ja ajattelen miten innoissaan lapset pälättäisivät näkevästään. Miten katsoisin heidän loistavia kasvojaan.

Nyt istun yksin omalla paikallani ja ikävöin dinosauruksilla ja Hulkilla leikkimistä. Mehutetrojen pillien avaamista ja asettamista paikoilleen. Takanani pieni poika höpisee suomeksi ja isä nauraa hänen jutuilleen. Hymyilen leveästi ja tekisi mieli istua siellä heidän kanssaan miettimässä maailman kummallisuuksia. Kaipaan tunnetta siitä että saa suojella ja pitää huolta. Mutta kaipaan myös lasteni mieliä, huomioita ja ylitsepursuavaa elämäniloa.

Äidiksi tultuani matkustamisen nautinto on muuttunut.

Kun huomaankin että he eivät ole rinnallani on kuin jotain puuttuisi. Täyttymys, joka on nimeltään onni.

On aika ennen lapsia, ja aika jälkeen. Niin monet reissaavat yksin tai keskenään ilman lapsia, mutta minä en osaa oikein nauttia siitä että olen poissa heidän luotaan. En kaipaa lomaa lapsista, sillä en usko että minun on tarkoitus olla poissa heidän luotaan kun he ovat pieniä. Ei tunne ole varsinaista syyllisyyttä poissaolosta, se on vaan aitoa ikävää. Jokin alkukantainen tunne siitä, että he ovat vielä liian pieniä selviytymään ilman äitiään.

Kuljen matkoillani joihin en saanut lapsia mukaan ja jokainen rauhallinen hetki ilman heitä on silkkaa ikävää. Kun koen elämyksen tai tunnen iloitsevani, etsin ympäriltäni elämän tärkeimpiä ihmisiä joiden kanssa jakaa sen kaiken. Kun huomaankin että he eivät ole rinnallani on kuin jotain puuttuisi. Se jokin lopullinen täyttymys, jota onneksi kutsutaan.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä