Äitipuolena kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään kuullut klassista: ”Sä et oo mun äiti!”

Teksti

Piece of cake.

Poljin rutisevalla pyörällä kapeita tanskalaisia katuja tapaamaan ensimmäistä kertaa vanhempaa bonuslastani ja manasin jo mielessäni äitipuolten stereotyyppisiä dilemmoja.

Pitäisi ymmärtää eletyn perhe-elämän alkuja, kriisejä ja loppuja, olematta liian lempeä tai luomatta liian syvällistä suhdetta lapseen, joka voisi jotenkin loukata tai vioittaa biologista äiti-lapsi suhdetta. Tai sitten ymmärtää että olisi iha tosi hyvä luoda syvällisiä suhteita, mutta tiedostaa tulevansa ulkopuolelta ja että rakastaa ei tarvitse jos se ei vaan tule luonnostaan.

Mutta toki siis rakasta jos haluat ja olisihan se hieno piirre äitipuolessa jos siihen pystyy ihan luonnostaan, mutta ihan ok jos et rakasta. 

Piece of cake.

Tulisiko meistä ystäviä, etäisiä vai vihaisimmeko?

Yritin nauttia lempeästä kesätuulesta ja keskittyä olemaan cool, mutta sisimpäni värisi hieman kylmissään. Ajatukseni kiisivät jo teinivuosissa, jolloin ovet paukkuisivat ja teini huutaisi suljettujen ovien takaa klassikoiden klassikon:

Sä et oo mun äiti!

Kunpa en olisi liikaa, vaan tarpeeksi.

Sä et oo mun äiti!

Kun tapasin pienen poikapuoleni ensimmäistä kertaa, tapahtui se tietokoneen ruudulta. Neljävuotias pörröpää höpötti tanskaa kuin papupata ja heilutteli luurankokeppiä. Katselin pientä tuntematonta poikaa huvittuneena ja mietin, millainen suhde meille vielä joskus tulisi. Huutaisiko hän kenties ulos äidinikäväänsä jo kuusivuotiaana:

Sä et oo mun äiti!

Tulisiko meistä ystäviä, etäisiä vai vihaisimmeko?

Missä olivat stereotyyppiset uusperheen käyttäytymismallit?

Muutin Tanskaan ja näin miten bonustytön kukkamekot vaihtuivat mustaan. Tuli puberteetti ja olin valmis vastaanottamaan raivareita tai sitä klassikoiden klassikkoa.

Teini-iätkin tulivat ja menivät.

Sain esikoiseni ja mietin, että nyt ainakin olisi todellinen tilaus monimutkaisille tunteille ja mustasukkaisuudelle. Nyt tai ei koskaan.

Lapsipuoleni kuitenkin vastaanottivat pikkuveljen toisen perään avoimin sydämin, ilman dramaattisia käänteitä. Missä olivat stereotyyppiset uusperheen käyttäytymismallit?

Uusperhe: tyyniä hetkiä ennen yllättävää myrskyä

Miten vaikeaa voi olla tuntea olonsa turvalliseksi uudessa perheessä, kun seisoo vielä entisen savuavissa rauniossa?

Kuulin kerran ohimennen kun bonuspoikani jutteli ystävien kanssa ja kutsui minua ”äidiksi”. En usko että hän kutsui minua äidiksi koska hän tuntisi että olen hänen äitinsä, vaan hän teki niin päästäkseen ennakkoluuloista eroon.

Koska on meidän perheessämme toki ollut särkyneitä sydämiä, huolta ja kaipuuta, rakkautta, myyttejä ja erilaisia saappaita täytettäviksi. On ystävien ja läheisten mielipiteitä, odotuksia, opittuja käyttäytymismalleja, perittyjä kaavoja, pelkoa, rakkauden ja rakastamisen tarvetta.

Riittämättömyyden tunne verhoillaan uhmalla tai sivellään miellyttämisellä. Mitätöidään tuhoavalla käytöksellä tai pyyhitään pois välinpitämättömyydellä.

Ensin lasi ammottaa tyhjyyttään ja seuraavaksi tulviikin yli. Sillä sitä uusperheily voi vaikeimmillaan olla: tyyniä hetkiä ennen yllättävää myrskyä.

Mutta jos uusperheessä jollakin on paha olla, johtuu se usein käsittelemättömistä asioista. Tunnelukoista ja sisintä loukkaavista asioista, jotka eivät ole syystä tai toisesta nousseet pintaan asti. Ne painetaan alas toisen toimesta tai ne hukutetaan ihan itse. Riittämättömyyden tunne verhoillaan uhmalla tai sivellään miellyttämisellä. Mitätöidään tuhoavalla käytöksellä tai pyyhitään pois välinpitämättömyydellä.

Tärkeintä uusperheen vanhempana on kuitenkin kysyä miltä tuntuu lapsesta, joka ei ymmärrä miksi kaikki ensin rakennettiin ja sitten hajoitettiinkin palasiksi?

Tärkeintä uusperheen vanhempana on kuitenkin kysyä miltä tuntuu lapsesta, joka ei ymmärrä miksi kaikki ensin rakennettiin ja sitten hajoitettiinkin palasiksi? Miten vaikeaa voi olla tuntea olonsa turvalliseksi uudessa perheessä, kun seisoo vielä entisen savuavissa rauniossa?

Jokainen purkaa ja käsittelee kipunsa omassa tahdissaan, mutta eivät lapset sitä pommia räjäyttäneet. Ei ole heidän syynsä, jos me aikuiset emme osaa siivota jälkiämme.

Kun lasta revitään eri suuntiin ja aikuiset kiireissään unohtavat, mitä se vanhemmuus oikein on.

Me olemme pikkuhiljaa yrittäneet opetella ymmärtämään niitä turvattomuuden ja riittämättömyyden tunteita, joita bonuslapset voivat kokea kaikkien uusperheen osapuolten edessä. Kun lasta revitään eri suuntiin ja aikuiset kiireissään unohtavat, mitä se vanhemmuus oikein on.

Paul Coelho on sanonut: ”Rakkaus ei löydy toisesta ihmisestä, vaan ennemminkin sisältämme; meidän tulee herättää se henkiin. Mutta jotta se heräisi, me tarvitsemme sen toisen ihmisen.” 

Oli sitten äitipuoli, lapsipuoli, biologinen, ulkopuolinen, bonus, lapsi tai aikuinen, kaikilla on tarve tulla näkyväksi ja hyväksytyksi. Me haluamme olla turvassa toistemme luona ja herättää itsessämme uinuvan rakkauden.

Ja jos joku päivä se ”sä et oo mun äiti!” vielä purkautuu bonuslapseni huulilta, otan sen vastaan. Onhan se kuitenkin totta?

Kommentit

2 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei taas!

Olispa kiva nähdä kyllä, ilmoittelen kun tulen Suomeen? Ja kaikki me ollaan kaukana täydellisestä, ehkä juuri se etten esitä olevani sitä tai haluakaan, tuntuu hyvältä? 🙂

Avatar

Sä oot uskomattoman vahva, rohkea ja sisäisesti kaunis ajattelija. Toki olet muutenkin kaunis.

Tuli vaan mieleen, olisi joskus hauska taas jutella tai jopa nähdä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä