Älä nyt noin vakavasti ota, herkkis! Toisen tunteiden vähättely on kuitenkin aina väärin

Älä nyt noin vakavasti ota, mitä sä nyt tolleen, älä nyt leikistä suutu, mikä herkkis, en ymmärrä miten voit tuntee noin, mitä draamaa tai itkupilli.

Kaikki toisen tunteen vähättely on jotenkin perustavanlaatuisesti väärin. Se on toisen pienentämistä ja meissä olevan syvän sisäisen tarpeen kieltämistä.
Vähättelyllä voi oikeasti loukata todella syvästi. Kieltämällä voi aiheuttaa häpeää ja johtaa itsensä piilottamiseen.

Mietin tätä asiaa taas tänään erityisen paljon, kun huomasin että Askin isoveljet naureskeli, kun pienimmällä meni välillä vähän hermot. Turhautuneisuus kääntyy pienellä vielä herkästi itkuksi.Ja toisten naureskelu, eli vähättely, kääntää kiukun raivoksi.

Tunnistan senkin tunteen. Raivon, kun mikään ei saa toista tunnistamaan omien tunteiden totuudellisuutta. Kun se mitä tuntee sisimmässään, onkin jotenkin väärin. Kuin minussa olisi ihmisenä jokin valuvika, joka pitää korjata.

Vähättelyllä voi oikeasti loukata todella syvästi. Kieltämällä voi aiheuttaa häpeää ja johtaa itsensä piilottamiseen.

Vaikka on pieni ja toisten mielestä itselle tärkeät asiat on liian pieniä tunteiluun, ihmiselle itselleen asia voi olla iso ja tärkeä juuri silloin. Muistan vieläkin surun, kun korurasiani pyörivä balettitanssija meni rikki. Istuin rasian kanssa takapihalla ja sydämeen sattui. Ei se ollut pelkästään tavaran menetystä, vaan joutsenlammen melankoliset soinnut ja kokemus siitä, että pideli iltaisin käsissään jotain niin kaunista. Korurasiaa, joka symboloi kuolemattomuutta ja ajattomuutta. Omia unelmia, mitä minusta voisi tulla.

Ei niitä ajatuksia osannut pienenä sanoittaa, mutta muistan kokemuksen vieläkin selvästi. Äiti ei vähätellyt itkuani, vaan ymmärsi että rasia oli ollut harras toive jo pitkään.

Alkaa mitätöidä itsekin itsensä. Oma minuus alkaa hävettää. Eikä häpeä johda koskaan mihinkään hyvään.

 

Olen itse ollut myös suhteissa, joissa oli paha olla. Kesti pitkään ymmärtää, miksi. Toisen tasaisen tappava sarkasmi ja vähättely tekivät tehtävänsä. Vaikka olen itsekin yksi hulivili, on ihmisessä yleensä monia tasoja. Nälviminen ja pään aukominen ei ole hauskaa, jos se ei koskaan lopu.

 

Toisen osapuolen oli vaikea vakavoitua minkään asian äärelle. Kuin kieltäisi itsessään ja muissa sen puolen, joka näyttäytyy tosikkoisuudessaan kornina. Jonain lässynä, liiallisena ja tarpeettomana.

 

Jos toinen ihminen lyö aina kaiken läskiksi, miten saada itsensä sellaisessa vuorovaikutussuhteessa näkyväksi kokonaan? Minne pistää ne tunteet, joita ei saisi näyttää, koska ne on liikaa?

Olen itse ollut myös suhteissa, joissa oli paha olla. Kesti pitkään ymmärtää, miksi. Toisen tasaisen tappava sarkasmi ja vähättely tekivät tehtävänsä.

 

Pitää yrittää olla kova ja ylpee, peittää oma herkkyys. Alkaa mitätöidä itsekin itsensä. Oma minuus alkaa hävettää. Eikä häpeä johda koskaan mihinkään hyvään. Mutta ei herkkyydessä ole mitään vikaa, vaan sen voima on aitous, jolle tulee löytää oikeutettu heijastus. Ei sellainen, joka kieltää ja pitää typeränä. Vaan joku, joka antaa tunteille sijaa. Joka näkee sinut kokonaan. Sellaisia heijastuksia me tarvitsemme ympärillemme, ei sellaisia, jotka vääristävät todellisen kuvamme.

 

Jotkut meistä herkempiä, kuin toiset. Eikä se ole väärin. Muistutuksena itselleni ja muille: on ok olla syvästi tunteva ja empaattinen ihminen. Meissä ei ole mitään vikaa.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä