Älä vegaani syyllistä!

Teksti

Luin tänään Helsingin Sanomien artikkelin Unicafen ravintoloista, jotka aikovat lopettaa kokonaan naudanlihan tarjoilemisen.

”Ylva aikoo korvata naudan joko kanalla tai porsaalla. Toiveena on, että asiakas valitsisi kasvisruokavaihtoehdon.” HS.fi

Luin artikkelin pari kertaa peräkkäin ja eihän siinä tuntunut olevan järjenhäivää. Jos haluamme vähentää eläinten kärsimystä, ei ole eläimen kannalta suurtakaan merkitystä jos toinen laji vaihdetaan seuraavaan. Eettisestihän päätöksellä ei ole mitään merkitystä eikä se muuta ihmisten tapaa ajatella eläimiä. Jäin miettimään että miksi erityisesti suomalaisittain tällainen hissuttelu ja peittely on ainoa yhteiskunnallisesti hyväksytty tapa puhua lihan syömisestä ja sen problematiikasta?

Tarpeeksi neutraali ja korrekti tieteellinen tulokulma on näinä aikoina mm. ilmastokysymys. Jälleen kerran jätetään tarkastelematta lajisortoa ja eläinten asemaa. Eläintuotantoon liittyvä moraalinen ongelma lakaistaan maton alle, sillä se on varmastikin liian rankka asia kohdattavaksi. Se aiheuttaa tunteita ja vastustusta: Älä syyllistä!

Tuntuu kuin kaikkea syyllisyyteen liittyvää välteltäisiin loputtomasti. Mutta miksi?

Lihansyöjän paradoksi

Uskon vilpittömästi että suurin osa ihmisistä aidosti välittää eläimistä.  Tai ainakaan kukaan ei toivoisi heille kärsimystä. Siksi onkin varsin absurdia, että me samaan aikaan syömme heitä. Miten tämä on mahdollista?

Olen avannut monissa blogiteksteissäni lihankulutuksen kulttuuria ja traditiota ja nyt haluan avata enemmän lihansyöjän paradoksia ja syyllisyyden tärkeyttä. Vaikka lähestymistapa aiheesteen voisi olla puhtaan rationaalinen, mikään ei tunnu auttavan lihansyöjän arkisiin valintoihin.

Kyse on nk. lihansyöjän paradoksista.

Pääsyyt jotka luovat lihansyöjän paradoksiin:

  1. Kognitiivinen dissonanssi: ristiriitojen hyväksyntä ja ylläpitäminen. Esimerkiksi miten jotkut lajit ovat lemmikkejä ja toiset kasvatetaan ravinnoksi.
  2. Kieltäminen: emme suostu näkemään tai myöntämään tekojemme seurauksia.
  3. Lihan tarpeellisuus: idea siitä että meidän on pakko syödä eläimiä vaikka samaan aikaan rakastamme niitä.
  4. Eläimen tietoisuuden vähättely: eläimen kärsimyksen ja tunteiden mitätöinti.

Usein jopa ne ihmiset jotka rakastavat tiettyjä eläinlajeja ja ymmärtävät eläinten olevan tietoisia ja tuntevia olentoja, tunnistavat eettiset dilemmat, tuntevat eläinten tehotuotannon ilmastovaikutukset, globaalit vaikutukset ihmisten väliseen eriarvoisuuteen ja nälänhätään, ja ymmärtävät eläintuotteiden terveysvaikutukset, eivät silti muuta käytöstään vaan jatkavat eläinperäisten tuotteiden kuluttamista.

Tiedon lisääminen ei tunnu auttavan. Auttaisiko moraalinen lähestymistapa parantamaan eläinten asemaa maailmassa?

Vaikka tieteellistä todistusaineistoa on jo pilvinpimein ja argumentit lihansyöntiä vastaan kiistattomia, mikään ei tunnu vaikuttavan ihmisten käytökseen. Ihminen kun ei olekaan rationaalinen kohdatessaan rationaalisia perusteluja, vaan jatkaa epärationaalista käytöstään parempaa tietoa vastaan.  Eikö ole paradoksaalista että juuri rationaalisuus jolla on pyritty oikeuttamaan eläinten hyväksikäyttöä, on seikka, jonka ihminen eläinten hyväksikäytössä sivuuttaa?

Tiedon lisääminen ei siis tunnu auttavan. Auttaisiko moraalinen lähestymistapa parantamaan eläinten asemaa maailmassa? Myötätunnon herättely rationaalisen todistusaineiston sijaan? Ihminen tekee moraalivalintoja 90% perustuen tunteisiin, ei ratioon. Tällaisen näkemyksen valossa juurikin lihansyönnin moraalinen tarkastelu tuntuisi olevan tehokkaampi tapa.

Syyllisyys on tarpeellinen tunne, joka tekee meistä moraalisia olentoja

Egosentrinen ajattelumalli nyky-yhteiskunnassamme olen hyvä tällaisena kuin olen eikä minun tule muuttua on aikamoista hölynpölyä moraalisessa kontekstissa. Meidän tulisi päinvastoin jatkuvasti kyseenalaistaa, tarkistaa arvopohjaamme ja pyrkiä parempaan: vähentämään kärsimystä ja nostamaan esiin moraalisia ristiriitoja. Olenko ollut väärässä?  Teinkö väärin? Onko traditiomme arvopohja moraaliton?

Se on mahdollista ja silloin rationaalinen sekä moraalinen ihminen muuttaa suuntaa.

Vegaanit nähdään usein saarnaajina. Ihmisinä, jotka tuntevat ylemmyyttä lihansyöjiä kohtaan. Mutta tällaiset väitökset paljastavat yleensä usein jotain niissä, jotka loukkaantuvat moraalisten ongelmien paljastamisesssa: lihansyöjä ei halua päästää irti yhteiskunnallisesti hyväksytystä hedonistisesta ja egoistisesta tavastaan, sillä trendikästä tuntuu olevan se että me olemme hyvä sellaisenaan ja yksilön ei tarvitse muuttua paremmaksi ja moraalisemmaksi.

Blogissani ja blogini SoMe- kanavissa esitän arkisesti meidän vegaaniperheemme kokkailua ja elämäntapaa ilman sen kummempaa tulokulmaa. Vaikka otteeni on positiivinen ja jaan mielelläni reseptejä ja neuvon kyselijöitä innokkaasti, saan usein viestejä syyllistyneiltä. Miten joku henkilö on taas pahoittanut mielensä siitä, että lapseni lautasella kalapuikon näköinen ruoka-annos onkin vegaanista. Luuletteko olevanne jotenkin parempia ihmisiä?

Vastaan aina asiallisesti jopa syyllistyneiden viesteihin, mutta silti en näe itse syyllistyneeni saarnaamiseen tai kenenkään syyllistämiseen. Syyllisyys tuntuu syntyvän niissä ihmisissä kuin itsestään, jotka kokevat moraalisissa valinnoissaan ristiriitoja nähdessään lasteni syövän vegaanisesti.

Lihansyöjässä voi syntyä häpeä, joka liittyy omaan identiteettiin eikä niinkään siihen asiaa mitä vegaani pyrkii osoittamaan: miten hän kohtelee muita. Tällaisessa häpeän herättämässä ihmisessä itsestä löytyvä vika tai puutos projisoidaan muihin, pilkataan ja vähätellään niitä, jotka tuovat esiin moraalisia ongelmia. Häpeä kumpuaa raivona ja somekeskustelut kääntyvät vihapuheeksi. Häpeä ei kuitenkaan koskaan johda mihinkään hyvään ja sitä ei tule tukea millään tavalla.

Syyllisyys taas on sisäinen tunne, jossa yksilö tarkastelee omaa moraaliaan ja arvojaan. Syyllisyys ei kohdistu meihin itseemme, vaan siihen miten me toimimme suhteessa johonkin toiseen. Ilman syyllisyyttä me emme voisi ikinä oppia mitään uutta. Me emme pyrkisi kehittymään ja korjaamaan virheitämme.

Syyllistämistä ja syyllisyyttä kuitenkin pidetään yleisesti jotenkin huonona ja häpeällisenä tunteena. Mielestäni tällainen tulkinta on väärässä. Syyllisyys on todella tarpeellinen tunne ja se edistää henkistä ja moraalista kasvua. Sillä eihän meistä kukaan ole täydellinen, vaan me kaikki teemme virheitä suhteessa sisäisiin arvoihimme. Me emme ole koskaan valmiita, vaan moraalinen kasvu on elämänpituinen matka.

Lihansyöjä ei halua päästää irti hyväkysytästä hedonistisesta ja egoistisesta tavastaan, eivät halua muuttua, sillä trendikästä tuntuu olevan se että me olemme hyvä sellaisenaan ja yksilön ei tarvitse muuttua.

Väitän että  syyllisyyden tunne ihmisessä voi johtaa muutokseen. Toki meidän tulee ymmärtää ihmisten erilaiset lähtökohdat ja elämäntilanteet. Aina ei ole voimavaroja pohtia mitään ulkoista, kun jo pelkkä päivittäinen selviäminen on taistelua. Kun olin itse juuri puhjenneen dissosiaatiohäiriön kourissa, en paljon pystynyt pohtimaan elämäntapojani. Tai syyllistymään yhtään mistään.

Syyllisyys on ohjaava tunne, jonka kautta me harkitsemme ja arvioimme sisäisiä arvojamme. Syyllisyys on täysin virheellisesti negatiivisena pidetty tunne. Me tarvitsemme syyllistymistä jolla on meille positiivinen sanoma: sinussa on myötätuntoa ja halua kasvaa henkisesti. Olet moraalinen olento ja sinussa on potentiaalia hyvään.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

7 kommenttia
Avatar

Jos olet aidosti huolissasi kasvien tunteista ja haluat vähentää niiden kulutusta, niin kannattaa ryhtyä vegaaniksi. 😉 Tuotantoeläimille joudutaan syöttämään isot määrät kasviperäistä rehua kuukausi tai jopa vuositolkulla ennenkuin ne teurastetaan ruuaksi. Joten reilusti vähemmän tulee kuluttaneeksi kasveja jos syöt ne suoraan itse eläinten syömisen sijaan.

Avatar

Entäpä jos ymmärtää ja hyväksyy olevansa osa biosfääriä, jossa luontokappaleet ovat elämän synnystä saakka syöneet tai muulla tavoin hyödyntäneet toisiaan? Petoeläin ei tunne syyllisyyttä, joten miksi minun pitäisi. Ahma tekee porosta elävän lihavaraston puremalla sitä niskaan ja jättämällä sen kitumaan metsään päiväkausiksi. Näin ollen voidaan aiheellisesti kysyä, olenko minä todellakin moraaliton tai peräti psykopaatti, kun en tunne katumusta, kun tapan eläimen nopeasti ja tehokkaasti ja valmistan siitä ruokaa.

Luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa. On tieteellinen fakta, että me ihmisapinat olemme sekasyöjiä. Moni muukin kädellinen syö lihaa; mm. läheisimmät sukulaisemme simpanssit myös toisia kädellisiä. Samoin jopa lehmälle maistuu todistetusti (joskin satunnaisesti) pellolta löytynyt raato. Käytännössä liha on ollut meille vuosituhansia merkittävä ravinnonlähde. Nyky-yhteiskunnassa lihan korvaaminen muulla tavoin onnistuu kyllä, etenkin jos saatavilla on lisäravinteita esimerkiksi tablettimuodossa. Kriisitilanteessa ja/tai ulkomaantuonnin tyrehtyessä tilanne voi olla toinen.

Mielestäni projisoit tässä jutussa omia tuntemuksiasi muihin ihmisiin. Kaikki eivät tunne kuten sinä. Kaikki eivät ’rakasta’ eläimiä samalla tavoin kuin sinä. Itse olen kasvanut Pohjois-Lapissa poromiesperheessä ja ollut mukana pienestä pitäen, kun poro on teurastettu, kun suolet on pesty ja veri vispattu makkaroita varten, kun koipinahat on parkittu kenkien valmistamiseksi ja niin edelleen. Olen ruokkinut omaa vasaa tuttipullolla emävaamen hylättyä sen – ja nauttinut sen paistia joulupöydässä muutamaa vuotta myöhemmin asiaa sen kummemmin ajattelematta.

’Henkisestä ja moraalisesta kasvusta’ puhuttaessa ei enää ole kyse realismista (ja sitä myötä empirismistä) vaan keinosta lähestyä ja tarkastella elämää pelkästään psykologis-sosiaalisten (ja sitä myötä subjektiivisten) käsitteiden kautta. Mielestäni veganismi onkin eräänlainen ylitsepääsemättömän moraalisen dilemman synnyttämä uskonto, jonka avulla ihminen pyrkii analysoimaan ja selittämään luontosuhteeseensa tai sen puutteeseen liittyviä ongelmia.

Valitettavasti tuloksena näyttäisi tämänkin blogitekstin perusteella olevan vain paitsi tietynasteinen moraalinen ylemmyydentunto, myös etääntyminen luonnosta entisestään.

Terhi-Anneli

Hei ja kiitos kommentistasi!

Pohdintani syyllisyyden tunteesta on filosofinen, se ei liity siihen jos ja kun emme koe syyllisyyttä vaikka lihansyömisestä. Olen aiemmissa kirjoituksissani avannut lihansyönnin syitä, ja kognitiivinen dissonanssi on yksi osasyy sille, miksi syyllisyyden tunteet ei ulotu muita lajeja koskeviin asioihin. Muita syitä ovat traditiot ja normatiivisuus.

Kirjoitat: ”Mielestäni projisoit tässä jutussa omia tuntemuksiasi muihin ihmisiin. Kaikki eivät tunne kuten sinä. Kaikki eivät ’rakasta’ eläimiä samalla tavoin kuin sinä.”
Toki pohdintamme projisoituvat aina jostakin johonkin, ja olenhan itsekin sekasyöjäksi syntynyt ja eläinkuvani on muuttunut. Pohdin kuitenkin tekstissäni ennen kaikkea eläinkuvaa objektiivisesti, moraalifilosofian näkökulmasta. Miksi jokin muu tunteva ja elävä olento koetaan niin vahvasti toiseutena, ettei heidän kärsimyksensä tai tappamisensa enää liikuta meitä? En koe erityisesti rakastavani eläimiä, vaan kaikkia eläviä olentoja ja luontoa.

Ei ole tieteellinen fakta, että ihminen olisi karnivori. Sitä vastoin on paljon fysiologista evidenssiä siitä, että ihmisen ruoansulatusjärjestelmä ja purukalusto on tarkoitettu kasvissyöntiin. Suoliston pituus on paljon pidempi vrs.lihasyöjä, purukalustomme ei ole raa ´an lihan raatelua varten suunniteltu.

Kovin monilla tuotantotiloilla kasvaneilla henkilöillä on muuttuneet moraalikäsitykset suhteessa eläimii, myös saamelaisilla tai porotilallisilla. Olen käynyt pitkiä keskusteluja saamelaisnuorten kanssa, jotka eivät pysty enää tukemaan porotaloutta eettisten asioiden vuoksi. On paljon tarinoita ja dokumenttielokuvia ihmisistä, jotka ovat muuttaneet vanhan sukutilan eläinten suojelupaikaksi. Monet eivät paljoa mieti tai kyseenalaista sitä traditiota mihin syntyvät, sillä siitä tulee normaalia. Normatiivisuus tai ”näinhän on aina tehty” ei silti tarkoita että teot tai kulttuuriset piirteet olisivat moraalisesti oikein tai oikeutettuja.

Rotusorto ja orjuus ovat hyviä historiallisia esimerkkejä siitä, miten jostakin ”normaalista” tuli vallankumouksen jälkeen laitonta ja nykyään meille itsestäänselvä ihmisoikeusrikkomus.

Kirjoitat: ”Mielestäni veganismi onkin eräänlainen ylitsepääsemättömän moraalisen dilemman synnyttämä uskonto, jonka avulla ihminen pyrkii analysoimaan ja selittämään luontosuhteeseensa tai sen puutteeseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti tuloksena näyttäisi tämänkin blogitekstin perusteella olevan vain paitsi tietynasteinen moraalinen ylemmyydentunto, myös etääntyminen luonnosta entisestään.”

Vaikuttaa jotenkin siltä, ettet ole ymmärtänyt tekstini sanomaa ja sen ydintä. Sillä kyse ei ole ylemmyydentunteesta, ellei se synny sinussa, eli lukijassa. Jos kuitenkin koet että et tunne syyllisyyttä ja eläinten tehotuotanto ja syöminen on kaikilla tavoin perustelua ja oikeutettua, se on sinun henkilökohtainen päätöksesi.

Veganismi taas ei ole uskonto siinä missä ei muutkaan aatteet tai ismit. esim. feminismi tai ateismi. Vegaanius on elämänkatsomus, joka asettaa kyseenalaiseksi kaikenlaisen lajisorron, eläinten hyväksikäytön ja kärsimyksen. Vegaaniuteen ei kuulu uskonnoille luonteenomaisia dogmeja, pyhiä kirjoja, rituaaleja tai uskomuksia kuoleman jälkeisestä elämästä.

Avatar

Kasveillaki voi olla ihan yhtälailla tunteet kuin eläimillä. Eiköhän rueta syömään kiviä!😆

Terhi-Anneli

Ei voi. Kasveilta puuttuu aivot ja hermojärjestelmä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä