Annan lapseni hoivaasi ja luotan, että suojelet häntä kaikelta

Teksti

Ikkunan läpi katsoo nappisilmät joihin tulee tietynlainen loiste kun ne näkevät minut. Heilautan kättäni ja pieni viisivuotiaan käsi heiluu lujaa ja tarmokkaasti. Poikani vieressä hymyilee hoitaja, joka pitää lapsestani huolta kun minun on oltava toisaalla.

Tehtäväni äitinä olisi suojella lapsiani kaikelta, mutta joudun liiankin usein irroittamaan otteeni.

Jokainen hetki kun lapseni eivät ole luonani, on kuitenkin huolta täynnä. Viisas ja myötätuntoinen hoitaja tietää sen kivun, jota jokainen vanhempi kantaa sydämessään. Kaipuu ja tarve suojella ei katoa koskaan. Tunne ja huoli kulkee kantapäillä, kuiskii työkiireidenkin keskellä ja saa sydämen väpättämään pientä sivuääntä.

Päiväkodin puolelta tulevat puhelut alkavatkin aina sanoin:

”Päiväkodilta hei! Ei ole tapahtunut mitään vakavaa, ei huolta.”

Se mitä tänään omin silmin näin, särkee kuitenkin sydäntäni.

Klikkaan kuvavirtaan vaikka tiedän että en ehkä pysty katsomaan mitä näen. Mutta jotta voi muuttaa ja parantaa maailmaa, pitää olla tietoinen kaikesta mitä tapahtuu. Jos jokin isää ja äitiä pelottaa, on pienen ja viattoman lapsen epäreilu ja huono kohtelu. Ei ole suurempaa pelkoa kuin elää todeksi se painajainen, jossa lasta satutetaan.

Pienille lapsille huutaminen ja töniminen hoitajan toimesta saa hengityksen salpaantumaan. Selityksiä ja sanoja virtaa ruudulla toinen toistaan monimutkaisempia. On uupumusta, liian suuri lapsiryhmä, tienylitystä ja työhönsä väsynyt hoitaja. On kiitoksia siitä, miten nykyään sentään tällainen tuomitaan koska toisin oli ennen kun vitsa puhui. Mutta minä ajattelen ainoastaan pienen lapsen sisäistä ääntä, joka hämmentyneenä katsoo vihan vääristämää hoitajaa.

Lapsi katsoo suojelijaansa ja hoivaajaansa. Ei ymmärrä miksi kaikki se viha, mutta että sen täytyy olla minun syyni. Minussa on jokin vika, jotain pahaa. Toistuvana tapahtuva ennustamaton epäjohdonmukaisuus ja agressiivinen käytös sattuu kuin käsi, joka nostetaan uhkaavaksi pään yläpuolelle. Kuin painava varjo, josta ei koskaan tiedä milloin se oikeasti osuu.

Katson pieniä huomioliiveissä kulkevia lapsia sillä minua ei voisi vähempää kiinnostaa hoitajan henkinen tila tai instituution rakenne. Ajattelen ainostaan että tapahtuuko tätä paljonkin ja että miten yksikään pieni lapsi osaisi koskaan sanoittaa sitä, mitä heille tapahtuu. Eivät he osaa ja uskoisiko edes kukaan?

Lapsi on aina heikoimmassa asemassa ja siksi heitä tulee suojella. Jopa hoitajan uupumukselta tai käytöshäiriöiltä. Jopa ylikuormittumiselta ja mielenterveydellisiltä ongelmilta. Aikuisen huolet ja ongelmat eivät koskaan voi tulla pienen lapsen kannettavaksi. Toivon että tapahtunut puretaan lasten kanssa, jotta heidän sydämeensä ei jäisi kytemään mitään sellaista tunnetta huonommuudesta, jonka hoitaja on heissä ehkä toiminnallaan sytyttänyt.

Eräs lukija kirjoitti minulle näin: Olin 6-vuotias ja perhepäivähoitajalla, joka inhosi minua. Kaikki riidat olivat aina vain minun syytäni.
Pahiten jäi mieleen, kun yksi aamu menin hoitoon ja olin syönyt hyvillä mielin kaurapuuron kotona. Äiti ei muistanut sanoa minua viedessään, että olin jo syönyt. Hoitaja ei uskonut minua kun itse sanoin vaan pakotti syömään kaurapuuroa. Ei millään mahtunut ja lopulta oksensin. Sitä ei sentään tarvinnut syödä. Itkettää vieläkin tuo muisto ja olen 43-vuotias.

Minulla on itselläni ollut turvallisia ja läsnäolevia perhepäivähoitajia, päiväkodissa en ollut koskaan.

Kun päästän päiväkodin porteilla lapseni kädestä, luotan hänet toisten siipien suojiin. Vaikka maailma tuolla jossain porttien ulkopuolella on julma ja kova, porttien sisällä pitäisi vielä olla turvassa. Toivon että siellä missä hän on, on hippaleikissä sovittu turvapaikka. Toivon että sieltä löytyy korvaava syli, lohdutuksen sana ja lempeä katse. Toivon että vaikka siellä ei olisi rakkautta, olisi siellä tarpeeksi huolenpitoa. Toivon ettei siellä sallita mitään sellaista, jolla satutetaan toista liian syvälle.

Sitä toivoo ettei pienen tarvitsisi tuntea itseään huonoksi tai  kelpaamattomaksi. Koska joku päivä ne päiväkodin portit joka tapauksessa aukeavat ja taas hieman isompi poika kävelee kohti vielä laajempaa pihapiiriä, jossa seisoo vastassa vielä enemmän ja vielä isompia.

Sitä toivoo, että oma lapsi voisi katsella suurempaa maailmaa luottavaisin mielin, turvalliset päiväkotivuodet takanaan. Eväinään terve itsetunto ja yhdessä muiden lasten ja aikuisten kanssa opeteltu myötätunto toisia kohtaan.

 

Kommentit

3 kommenttia
Avatar

Aivan totta puhut. Näin äitinä ja hoitajana kyllä itseäkin puistatti tuo tapaus. Ammattilaisten pitää olla luottamuksen arvoisia ja tehdä työ aarteidenne kanssa sydämellä ja niin että lapset ovat turvassa kanssamme. Mitään stressiä, ongelmia tms ei saa kaataa asiakkaiden niskaan, se osoite on muualla jos ei pysty olemaan töissä. Toivon todella että tuon hoitajan kohdalla osataan tehdä oikeat päätökset mitä seuraamuksia tulee.

Avatar

”Lapsi katsoo suojelijaansa ja hoivaajaansa. Ei ymmärrä miksi kaikki se viha, mutta että sen täytyy olla minun syyni. Minussa on jokin vika, jotain pahaa. Toistuvana tapahtuva ennustamaton epäjohdonmukaisuus ja agressiivinen käytös sattuu kuin käsi, joka nostetaan uhkaavaksi pään yläpuolelle.” Valitettavasti tämä on monen lapsen todellisuutta myös kotona. Ei varmaankaan pahuuden takia, vaan kaiken sen takia, mistä vanhempi itse on lapsena jäänyt paitsi.

Terhi-Anneli

Hei ja kiitos kommentistasi!

Tämä on aivan totta :/ Valitettavasti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä