Ei mikään viilipyttyäiti, vaan tunteellinen ja temperamenttinen – saako äiti näyttää koko tunteidensa kirjon?

Teksti

Leikkiauto lentää ilman halki

”Transformers angriiiib!”

Seuraavaksi kuuluu lasin helinää.

Transformersien hyökkäys on kohdistunut antiikkiseen peiliini. Yksi harvoista esineistä, joita olen Suomesta aikoinaan mukanani tuonut.

Löysin ajan patinoiman peilin viisitoista vuotta sitten jo edesmenneen mummoni pienestä lapsuudenkodista, jonka katto oli romahtanut vuosien laiminlyönnin ja sateen painosta. Miltei kaikki talon sisällä olevat aarteet olivat homehtuneet muodottomiksi, paitsi tämä peili.

Transformersien hyökkäys on kohdistunut antiikkiseen peiliini. Yksi harvoista esineistä, joita olen Suomesta aikoinaan mukanani tuonut.

Nyt mummun silmät katsovat minua peilin sirpaleiden keskeltä. Kuva on sentään vielä ehjä. Suru ja pettymys lyövät läpi  ja huudan:

Siis nyt p**rkele! Siis ihan oikeesti mitä oon sanonu leikkikalujen heittelemisestä! Ootte rikkonu kaikki mun tavarat, tää oli ainoa enää jäljellä!”

Raivostumisen jälkeen alan kypsästi itkeä. En tiedä itkenkö hajonnutta peiliä vai impulsiivista reaktiotani ja sen purkautumista. Kaiken lisäksi suljeudun vessaan kuin viisivuotias kakara. Olen pistänyt itseni jäähylle, sillä haluan itkeä hetken rauhassa. Rauhoittaa itseni ja koota ajatukseni.

Taapero ja koululainen jäävät hämmentyneinä katsomaan perääni.

Kun istun vessassa ja itkeskelen peilin sirpaleita, tiedän että lapset ovat pahoillaan. Ajattelen vanhan elohopeapeilin tuhoutumista, mutta myös elämää ja kuolemaa, ajan kulkua, mummua, sitä miten olen jo niin auttamattoman vanha ja miten kovasti mummua ikävöinkään. Assosiaatiot pyörivät tapahtuneen ympärillä ja minun henkilökohtaiset tunteeni löivät kontrollini läpi kuin hyökyaalto.

Mutta mummu on poissa ja nyt minulla ei ole hänestä enää mitään jäljellä. Ei edes tuota hemmetin peiliä.

Ajattelen vanhan elohopeapeilin tuhoutumista, mutta myös elämää ja kuolemaa, ajan kulkua, mummua, sitä miten olen jo niin auttamattoman vanha ja miten kovasti mummua ikävöinkään.

Transformersin lentäminen antiikkiseen peiliin oli tapahtuma, joka laukaisi minussa onnettomien mielleyhtymien ketjun. Ja sitten ne tunteet purskahtelivat ympäriinsä hallitsemattomasti.

Pitääkö tunteitaan hävetä?

Tunteiden koko kirjo on inhimillistä

Kaikilla tunteilla on meille jokin sanoma ja kaikilla niillä on merkitystä. Jokainen tunne ohjaa meitä tunnistamaan itsessämme olevan tarpeen.

Olen temperamenttinen, räiskähtelevä, äänekäs, ailahtelevainen, intuitiivinen, höppänä ja joskus ihan täysin mahdoton. Ärräpäät, ärsyyntyminen ja hermostuminen eivät kuitenkaan koskaan mitätöi tai poispyyhdi niitä toisia tunteita: välittämistä, suojelunhalua ja ehdotonta rakastamista.

Mutta huuto, itku ja uhmailut ovat usein vaikeita tilanteita. Ne syövät hermoja toistuessaan hetkestä ja tunnista toiseen. Varsinkin jos on nukkunut huonot yöunet, juossut läpi yön toimittamassa ties mitä palveluja kuten auttamassa janoisia, vaihtamassa oksennustautisen lakanoita, tuudittelemassa, imettämässä tai sitten työpäivä on ollut haastava ja on itsekin väsynyt.

Sitten tämä olotila törmää taaperon ja koululaisen kitinään, itkupotkuraivareihin, ruoan heittelemiseen pitkin seiniä ja haistatteluun. Kun tuntuu että on jo niin käytetty ja imetty kuiviin, ja silti pitäisi vielä löytää ylimääräinen vaihde painaa eteenpäin.

View this post on Instagram

Tänään heräsin purkka tukassa ja kännystä loppu akku ennen kuin ehdin työpaikalle, kahvit lensi auton keskuskonsoliin liian tiukassa kurvissa ja läppärin virtajohto unohtui kotiin, teini tuli etuajassa kotiin eikä ollut kotiavaimia mukana joten kiipesi kuulema vessan ikkunasta ja kun snäpissä on teini ja Skypessä pomo Taiwanista päiväkodin johtaja pirauttaa "oletko tulossa?" Öööö mihin?" Unohdin vanhempainkokouksen, unohdin ystävälle lupaamani valokuvat, toisetkin pro bono valokuvat ja kolmannet ja neljännet – ja kun näin illalla nostan jalat kattoon niin aina vaan naurattaa. Elämä on jumaliste yksi sirkushuvi, mutta you are invited 🤣🤩🌼👏 Mites sun päivä sujui?😍 . . . #jyllanninsuomineito #blogit #kaksplusblogit #mahlaclothing #vegaani #vegan #veganclothes #denmark #bohostyle #bohohome #home #nature #lifeindenmark #ulkosuomalainen

A post shared by Terhi-Anneli Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

Ihailen äitejä ja vanhempia jotka pystyvät siihen, viilipyttyyteen. Minulle lapsen joka ikinen raivokohtaus ja uhmailukilari on kuin vuori, jonka yli on kiivettävä ja pysyttävä vielä jotenkin järjissään. Varmasti joku voi olla luonteeltaan rauhallinen ja elämässä ei ole suuria tunteenpurkauksia tai piikkejä. Mutta on vaikea uskoa siihen, etteikö meillä olisi matkassamme myös vaikeampia ja negatiivisempia tunteita.

Psykologi Heidi Livingston kirjoittaa, että vanhemmat saattavat edelleen siirtää tunteisiin liittyvää häpeää lapsilleen. Liittyykö yleinen yhteiskunnallinen asenne tunteita kohtaan siis sukupolvelta toiseen kulkeutuvaan häpeään? Tahto sallia ja ymmärtää on suuri, mutta kompastumme normatiivisuuteen, josta on vaikea irrottautua?

Kaikilla tunteilla on meille jokin sanoma ja kaikilla niillä on merkitystä. Jokainen tunne ohjaa meitä tunnistamaan itsessämme olevan tarpeen. Oli se negatiivinenkin tunne kuten suru, ahdistus – tunteen takana voi olla kyse tarpeesta tulla rakastetuksi. Ja tunnetaitoja, eli miten oppia tulkitsemaan omien tunteidensa sanomaa, hallitsee pikkuhiljaa kasvaessaan lapsuudesta kohti aikuisuutta. Ja meidän vanhempien kuuluisi opettaa lapsillemme näitä taitoja.

Mutta ei tunnetaitojen hallitseminen tarkoita tunteidensa peittämistä ja vähättelemistä.

Mutta ei tunnetaitojen hallitseminen tarkoita tunteidensa peittämistä ja vähättelemistä. Ei kontrolloiminen tarkoita patoamista. Jos joskus meinaa mennä kuppi nurin, on tärkeää osata korjata aiheutunut sotku ja pyytää anteeksi.

En usko että minusta tulee koskaan viilipyttyä. Mutta ainakin lapseni oppivat tuntemaan että tunteiden näyttäminen on sallittua ja se ei tee meistä mitenkään riittämättömämpiä tai vähemmän rakastettavampia. Ja he oppivat minun epätäydellisyyteni kautta sen, että heidän ei tarvitse pyrkiä olemaan mitään muuta kuin ovat.

Miksi meidän pitäisi aina jotenkin kehittyä ja edistyä minuudessamme? Joskus tuntuu että pikemminkin irrottaminen ja aitous tunteiden näyttämisessä helpottaisi ihmisten välistä yhdessäoloa.

Havahdun ajatuksistani kun joku koputtaa vessan oveen.

Kerron lapsille siitä, että kun joskus on oikein surullinen, voi tulla vihaiseksi, koska se suru sattuu niin paljon. On niin paha olo sydämessä.

Avaan oven, pienin tulee halaamaan ja sanoo anteeksi äiti. Sylittelemme ja pyydän anteeksi minäkin. Kerron lapsille siitä, että kun joskus on oikein surullinen, voi tulla vihaiseksi, koska se suru sattuu niin paljon. On niin paha olo sydämessä.

Pienimmäiseni nyökyttelee ja silittää hiuksiani. Lapset muistelevat hetkiä, kun oli niin surullinen että tulikin vihaiseksi. Katselen poikiani ja ajattelen, että ehkä vanhaa peiliä tärkeämpää on se, että me olemme nyt tässä. Että lapseni saavat nähdä minutkin loukattuna, surullisena, vihaisenakin –  ja että he saavat tuntea olevansa tarpeellisia ja vahvoja. Minäkin tarvitsen heitä ja he voivat tuntea olonsa hyödylliseksi.

Kaikki tunteet ovat sallittuja, ihan kaikille meistä.

 

 

Lue lisää tekstejäni aiheesta:

Lapsen tunteiden näyttäminen kielletty? Tunnetaitojen tärkeys häpeäkulttuurin sijaan

Tanskalainen näkökulma: Suomessa lapset eivät saa olla lapsia

Äitiys – tuo maailman hurjin vuoristorata

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä