Ei mikään viilipyttyäiti, vaan tunteellinen ja temperamenttinen – voinko äitinä näyttää koko tunteideni kirjon?

Teksti

Leikkiauto lentää ilman halki

”Transformers angriiiib!”

Seuraavaksi kuuluu lasin helinää.

Transformersien hyökkäys on kohdistunut antiikkiseen peiliini. Yksi harvoista esineistä, joita olen Suomesta aikoinaan mukanani tuonut.

Löysin ajan patinoiman peilin viisitoista vuotta sitten jo edesmenneen mummoni pienestä lapsuudenkodista, jonka katto oli romahtanut vuosien laiminlyönnin ja sateen painosta. Miltei kaikki talon sisällä olevat aarteet olivat homehtuneet muodottomiksi, paitsi tämä peili.

Nyt mummun silmät katsovat minua peilin sirpaleiden keskeltä. Kuva on sentään vielä ehjä. Suru ja pettymys lyövät läpi  ja huudahdan

Ei voi olla totta! Siis ihan oikeesti mitä oon sanonu leikkikalujen heittelemisestä! Ootte rikkonu kaikki mun tavarat, tää oli ainoa enää jäljellä!”

Raivostumisen jälkeen alan kypsästi itkeä. En tiedä itkenkö hajonnutta peiliä vai impulsiivista reaktiotani. Kaiken lisäksi suljeudun vessaan kuin viisivuotias kakara, sillä minua taitaa nolottaa. Haluan itkeä hetken rauhassa. Rauhoittaa itseni ja koota ajatukseni. Taapero ja koululainen jäävät hämmentyneinä katsomaan perääni.

Kun istun vessassa ja itkeskelen peilin sirpaleita, tiedän että lapset ovat pahoillaan. Mutta minun henkilökohtaiset tunteeni lyövät kontrollini läpi kuin hyökyaalto. Minä kun ajattelen vanhan elohopeapeilin tuhoutumista, mutta myös elämää ja kuolemaa, ajan kulkua, mummua, sitä miten olen jo niin auttamattoman vanha ja miten kovasti mummua ikävöinkään.

Mutta mummu on poissa ja nyt minulla ei ole hänestä enää mitään jäljellä. Ei edes tuota hemmetin peiliä.Transformersin lentäminen antiikkiseen peiliin oli tapahtuma, joka laukaisi minussa onnettomien mielleyhtymien ketjun. Ja sitten ne tunteet purskahtelivat ympäriinsä hallitsemattomasti.

Kunpa olisinkin viilipyttyäiti, jonka tunteet pysyisivät kurissa suurissakin aallokoissa

Mutta kun en ole, vaan olen tunteellinen äiti. Olen temperamenttinen, räiskähtelevä, äänekäs, ailahtelevainen, intuitiivinen, höppänä ja joskus ihan täysin mahdoton. Toki olen myös suojeleva, kiltti ja takuulla täysillä rakastava. Mutta rehellisyyden nimessä huuto, itku ja uhmailut ovat usein vaikeita tilanteita minulle. On vaikea olla itse vaikuttumatta lapsen tunteenpurkauksista ja pysyä täysin tyynenä.

Ihailen äitejä ja vanhempia jotka pystyvät siihen. Viilipyttyyteen. Minulle lapsen joka ikinen raivokohtaus ja uhmailukilari on kuin vuori, jonka yli on kiivettävä ja pysyttävä vielä jotenkin järjissään.

Lapset koputtelevat vessan oveen

Avaan oven, pienin tulee halaamaan ja sanoo anteeksi äiti. Sylittelemme ja pyydän anteeksi minäkin hermostumistani. Kerron lapsille siitä, että kun joskus on oikein surullinen, voi tulla vihaiseksi, koska se suru sattuu niin paljon. On niin paha olo sydämessä.

Pienimmäiseni nyökyttelee ja silittää hiuksiani. Lapset muistelevat hetkiä, kun oli niin surullinen, että tulikin vihaiseksi. Katselen poikia silmiin ja ajattelen, että ehkä vanhaa peiliä tärkeämpää on se, että me olemme nyt tässä. Että lapseni saavat nähdä minutkin loukattuna, surullisena, vihaisenakin ja että he saavat tuntea olevansa tarpeellisia ja vahvoja.

Että on ihan ok jos ei ole viilipytty, vaan kaikki tunteet ovat sallittuja ihan kaikille meistä.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä