Elämä kuin Truman show

Teksti

Kello 05.00

Kuulen unen läpi miten auto kiihdyttää jossakin katumme kaukaisessa päässä. En ole ikinä tottunut kaupungin meteliin ja havahdun kun autot alkavat liikkua aamuisin. Auto lähestyy ja ääni voimistuu. Auto ajaa ikkunamme alta. Kellon pitää olla siis 05.00. Nukahdan.

Puhelin surisee jossakin peittojen katveessa. Oikea käteni herää ensimmäisenä ja yrittää hakea surinan lähdettä peittojen, jalkojen ja käsien sekamelskasta. Kännykkä löytyy jostakin tuhisevan taaperon posken ja tyynyn välimaastosta. 6.30. Miten voi olla jo aamu? Vastahan oli aamu. Eilen.

Nostan pienen jalan rintani päältä ja valun korkeasta sängystä lattialle. Kompurointia keittiöön, valot päälle. Pilkon hedelmiä kulhoihin. Räpyttelen silmiäni, jotka ovat yhä unessa. Näen keittiön ikkunasta sisäpihalle. Naapuri vie roskia roskikseen. Eli kellon pitää olla 6.40.

Kello 07.00

Kolme kulhoa. Keittiöstä ovien läpi kohti olohuonetta, kulhot olkkarin pöydälle, viltit valmiiksi. Hiivin hämärässä vessaan, jonne olen pinonnut vaatekasan jokaiselle yksilölle. Nostelen vaatteet sohvalle, jokaisen kulhon viereen. Roskakuskit kolistelevat kadulla. Kellon pitää siis olla 07.00.

Makuuhuoneeseen. Avaan verhot ja alan kutitella ensin poskesta koululaista. Tule syömään hedelmiä. Hyppää syliin peittoon kietoutuneena. Kannan sohvalle, lasken ensimmäisen kulhon eteen ja käärin peittoon tiukasti. Takaisin makuuhuoneeseen. Sivelen taaperon poskea ja kuiskailen että isoveli odottelee katsomaan piirettyjä. Taapero kietoutuu lämpimänä syliin ja nostelen sohvalle. Teinin vuoro. Valot päälle, nousepas ylös. Ei nouse.

Pipsa possun tunnari alkaa televisiossa. Kello on siis 7.15. Autan lapsia vaatetuksessa. Taapero juoksee karkuun. Mies kukkui taas koneella yömyöhään, en herätä. Eihän kyllä edes havahdu, vaikka pienet laulaa possujen kanssa kovaan ääneen sohvalla. Takaisin teinin huoneeseen, nousepas. Ynähdys. Joo joo.

Eteinen. Eväspaketit reppuihin, kasaan jokaisen ulkovaatteet omiin kasoihin eteiseen, pakkaan oman treenikassin, läppärilaukun, pyörien avaimet, pyörälamput, kypärät, missä hanskat, koululaisen toinen hanska? Ai niin teinin urheilukassi ja oma kameralaukku. Muistikortin lukija tuli vahingossa eilen kotiin, hae se. Missä se on? Makuuhuone. Kun olen makuuhuoneessa, näen ikkunasta että isä työntää lasta vaunuissa kohti katumme itäsuuntaa. Eli kohti päiväkotia. Kellon pitää olla siis 7.20.

Teinin huone. On hautautunut peiton alle. Vedän peiton pois. Murisee. Nyt oikeasti sulle tulee kiire. Joo joooooooo. Olohuoneeseen. Televisio kiinni, eteiseen ja alkaa pukeminen. Teini laahautuu meidän ylitse vessaan. Eli kellon pitää olla siis 7.30.

Kaikilla vaatteet päällä. Teini tulee vessasta, muista ottaa eväspaketti se on tuossa pöydällä. Joo joo. Työnnän pienet ulos ovesta ja laitan omat päällysvaatteet. Nostan viisi kassia selkään. Ulos, pyörät auki. Taapero laatikkopyörään, koululaiselle vilkkuvalot päälle ja matkaan. Naapurin tatuoitu rastapäinen äiti laittaa tyttärelleen turvavyötä valkoisen autonsa takapenkillä. Kellon pitää siis olla 7.35.

Kolmen sadan metrin päässä kotioveltamme kadulle purkautuu pakolaisperhe, joilla on viisi lasta. He menevät autoon ja me tapaisimme silti koulun edessä aina samaan aikaan. Vaikka he lähtevät joka aamu samaan aikaan autolla, tasan siitä kohdasta, missä me tapaamme heidät pyöräillen. Kello on siis 7.37.

Kaarramme kaksi kadunväliä ja lähestymme toria. Kohta valkoisesta talosta tulisi sinkkuisä ja veisi laatikkopyörällään taaperonsa samaan päiväkotiin, kuin missä meidänkin pienin on. Hän menisi sinne kuitenkin ensin, joten me tulisimme törmäämään häneen parinkymmenen minuutin päästä kaupungin toisella laidalla, kun hän jatkaisi matkaansa päiväkodilta työpaikalleen, keskustan pyöräliikkeeseen.

Hetken kuluttua näemme, miten sinkkuisä hyppää pyöränsä selkään. Pyörän laatikosta näkyy taaperon pyöräilykypärä ja käsi joka heiluttaa taskulamppua. Kellon pitää siis olla 7.40. Hän oli tänään itseasiassa etuajassa. Vai me myöhässä?

Koululle saapuessamme vastaamme ajaa yleensä toinen isä laatikkopyörällä, joka on aina ollut koululla ennen kuin me saavumme. Koulun edessä odottelisi hevosen kokoinen koira, jonka raskaanaoleva äiti aina jättää odottamaan kun vie kaksi lastaan kouluun. Kaikki ohikävelevät lapset käyvät aina läpyttelemässä koiraa, joka on lauhkea kuin lammas. Kun olisimme vieneet koululaisen luokkaan ja olisimme taas pihalla, kello soisi. Kello olisi 7.55. Ja sen jälkeen venäläispoika juoksisi liian suurissa kumppareissaan, reppu maata viistäen kohti koulun ovia. Hän oli aina myöhässä.

Kello 08.00

Istun toimistolla ja aloitan päivän kuvaeditoinnit. Kuten aina torstaisin. Kello on siis 08.00. Ajattelen aikataulutettua aamuamme, pakolaisperhettä, hevosen kokoista koiraa ja venäläispoikaa. Ja voin miltei kuvitella näkeväni kuinka elämämme kulisseissa heiluisi tuotantopäällikkö ja kuvaussihteeri, jotka headsetit päässään viittovat merkkejään. Milloin poistua kodeistaan kaduille ja mitä tehdä, missä ja milloinkin.

Huomio on tavallaan hauska. Oli nautinnollista tietää etukäteen, että kohta tulee kadulle sinkkuisä, sitten toinen laatikkopyöräilijä, hevoskoira ja niin edelleen. Mutta kun asiaa miettii pidempään, se ei ehkä olekaan niin hauskaa. On kuin tuotantopäällikkö riehuisi korvani juuressa:

Ai olet perheellinen ja aikuinen, tee näin ja näin. Olet sen ja sen ikäinen, tee näin ja näin. Mene tuonne, nyt tuohon suuntaan ja pitäisi jo pystyä ja kyetä, näin lukee käsikirjoituksessa! Jos et tee näin, kokonaisuus ei toimi. Kaikki muu kärsii jos et ole ajoissa. Kaikilla on tehtävä ja se pitää suorittaa loppuun.

Mihin loppuun? Milloin se loppuu?

On ihailtavaa seurata, miten me kaikki olemme osa tätä kuin valmiiksi käsikirjoitettua kokonaisuutta. Kuin valssaisimme yhdessä läpi kiiltävän parketin. Mutta usein koko järjestelmä, lineaarinen tapa nähdä elämä ja hallittu arkisuus, myös vangitsee. Se ei tunnu siltä, jos olemme sille ehdollistettuina. Tietämättöminä ja onnellisina kuten Truman. Hän oli ihan tyytyväinen elämäänsä, kunnes alkoi nähdä rakenteiden ja kulissien pintapuolisuuden.

Elämä kuin Truman show. Välillä se saa haukkomaan henkeään ja tulee tarve paeta. Ajelehtia johonkin maailman ääriin ja paeta horisonttiin lyödystä reiästä. Kaataa kulissit, sekoittaa järjestys ja polttaa näytelmän käsikirjoitus. Ehkä joku päivä löydänkin oman horisonttini päätepisteen ja murtaudun ulos käsikirjoitetusta roolistani. Tärkeintä juuri tänään on ehkä vain tiedostaa järjestelmän olemassaolo ja kyseenalaistaa se. Siihen asti, show must go on.

 

Miltä elämä tuntuu Asperger puolison kanssa?

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä