Elämäni kauhein päivä on elämäni onnellisin

Teksti

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017

 

Eilinen alkoi kuten maailman onnellisin päivä vain voi alkaa.

Heräsin siihen että unesta lämpimät pienet kädet kietoutuivat kaulaani ja hentoinen ääni kuiskaili että äiti, olet tullut. Olin saapunut yöllä työmatkalta ja lapset eivät jaksaneet pysyä valveilla, vaikka olivat kovasti yrittäneet.

Laiskan ja pitkän aamun jälkeen pakkasin pojat laatikkopyörään ja kävimme joulumarkkinoilla syömässä tanskalaisia jouluherkkuja, ajelemassa junalla ja tapaamassa joulupukkia. Ilma oli aurinkoinen ja suloisen kirpeä. Poljimme halki kaupungin ja ajattelin miten onnekas olinkaan, että minulla oli nyt kaksi kotimaata. Paikka josta lähteä, toinen johon palata.

Nostimme katseemme taivaalle ja vastasimme lokkien kutsuhuutoihin.

Illalla olin yksin lasten kanssa kotona ja meillä oli yökyläilemässä myös Tristan, poikapuoleni Tobiaksen velipuoli ja oman poikani hyvä ystävä. Tristan ja Tobias olivat juuri saapuneet meille ja viikonlopun tapojemme mukaan tein kaikille omat herkkukulhot. Herkkukulhoihin jaoin Suomesta tuomiani karkkeja ja keksejä. Ask nosti kulhosta ison lonkeron näköisen karkin ja nauroi että aikoo syödä matoja, yök.

Kello alkoi olla 21.00. Meillä saa viikonloppuisin kukkua myöhäänkin, mutta ajattelin että viimeistään 22.00 kaikki olisivat sängyissään. Halusin päästä itsekin ajoissa sänkyyn pötköttelemään, sillä en malttanut odottaa että pääsen jatkamaan kirjan lukemista, jonka olin juuri ostanut lentokentältä.

Ajattelin mehiläisiä ja kirjan päähenkilöiden kohtaloita.

Löytäisikö Tao lapsensa Wei-Wenin, joka oli kadonnut? Wei-Wen oli kolme vuotta vanha, kuten Ask. Kun kirjassa siirryttiin toisten päähenkilöiden osuuksiin, minua ahdisti. Olisin halunnut hyppiä sivujen yli lukeakseni lisää Wei-Wenistä. Mikä olisi sen kamalampaa kuin menettää lapsensa?

Vaihdoin sänkyihin uudet lakanat. Elias ja Tristan saisivat nukkua Tobiaksen leveässä sängyssä.

Kuulin lasten kikattelevat äänet olohuoneesta. Tiesin että he pomppivat sohvalta vanhoille tikkaille. Hyppikööt. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin olemaan maailman epäsuosituin henkilö. Täältä tulen, ilonpilaaja.

Laitoin pleikkarin kiinni ja kuuntelin lasten valitusta. Ei ole vielä edes myöhä, kakkapää äiti. Mietin Wei-Weniä ja mehiläisiä. Miten ne liittyivät toisiinsa? Halusin päästä lukemaan lisää.

Lapset olivat Askin ympärillä, joka otti viimeisen matokarkin ja laittoi sen suuhunsa. Pojat katsoivat häntä ja nauroivat kovaan ääneen. Ask korisi ja heittäytyi makuulleen sohvalle leikkien kuollutta. Muut nauroivat ja huusivat, että Ask on taas kuollut!

Milloinhan mehiläiset oikeasti katoavat maapallolta?

Vilkaisin sohvalle, sillä aistin että kaikki ei ollut niinkuin piti. Ehkä se oli se korina, joka oli liian vaimea. Leikkikuoleminen on yleensä paljon dramaattisempaa.

Kävelin sohvan luokse ja huomasin että Askin kasvot alkoivat muuttua sinisiksi. Tartuin Askiin ja ravistin lujaa. Pojat nauroivat yhä. Ravistelin nyt todella voimakkaasti ja Askin pää vain keikkui puolelta toiselle, kuin eloton nukke. Tajusin että hän ei leiki.

Poikani oli täysin eloton. Silmät olivat kääntyneet ympäri.

En muista päässäni risteilleen yhtäkään ajatusta. Nostin Askin ylösalaisin ja löin selkää niin lujaa kun pystyin. Punainen karkkimato lensi valtavassa kaaressa lattialle. Nostin yhä velton ja tajuttoman poikani syliini, otin puhelimen ja soitin ambulanssin.

Ambulanssi saapui välittömästi, vaikka se tuntuikin ikuisuudelta. Kannoin Askin ambulanssiin, jossa kerroin kolmelle hoitajalle mitä oli tapahtunut. Olin soittanut lasteni isälle Peterille, joka saapui pikkujouluista ja astui myös ambulanssiin. Lääkäri saapui paikalle tutkimaan Askin, joka makasi sairaalasängyllä ja näytti elottomalta. Pian lääkäri ilmoitti että kaikki elintoiminnot ovat normaaleja. Se että hän nukkui, oli merkki hapenpuutteesta. Kokemus oli pienelle lapselle myös fyysisesti rankka, jolloin hän todennäköisesti nukkuisi aamuun asti.

Mietimme menisimmekö sairaalaan ja päätimme että pidämme hänet kotona.

Kuulin avoimesta ikkunasta miten muiden lasten nauru oli muuttunut itkuksi.

Makasin koko yön sängyssä valveilla. Pitelin poikaani, joka hengitti tasaisesti. Käteni hakeutui jatkuvasti kaulavaltimolle tarkastamaan, että sydän piti hänet hengissä. Miten uskomattoman vahva sydän hänellä olikaan ja miten samalla niin haavoittuvainen. Punainen matokarkki muutaman sekunnin kauemmin estämässä hapentuloa ja hänen sydämensä olisi pysähtynyt.

Olisinko saanut hänet silloin enää koskaan takaisin, lämpimänä ja elävänä? Olisinko osannut elvyttää. En tiedä. Miten voisin elää ilman häntä? En tiedä. Miten kukaan selviää siitä, lapsensa kuolemasta?

Ajattelin Askin pientä sydäntä, joka teki töitä hetkestä toiseen. Ajattelin happea, joka virtasi verisuonissa ja levitti elämää. Ylläpiti elämää, joka kerran kasvoi sisälläni ja joka nyt kävelee, puhuu ja nauraa omana itsenään.

Miten ihmeellistä elämä on.

Miten ihmeellistä on elää.

Ja miten se kaikki voi päättyä, sekunneissa.

Silloin tunteet räjähtivät minussa. Olin osannut odottaa tätä ja silti tärisin niin että koko sänky heilui. Kyyneleet tulvivat ja huusin äänettömästi pimeille seinille. Olin juuri elänyt läpi elämäni kauheimman ja onnellisimman päivän.

Ask havahtuu hereille ja unesta lämpimät kädet kietoutuvat kaulaani. Hän sopertaa, voi äiti sinä olet tullut, ja vaipuu takaisin uneen.

Luen aamuyöllä mehiläiskirjaa ja toivon koko sydämestäni, että Tao löytää Wei-Wenin.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä