Häly ja meteli vievät tilaa syvällisyydeltä – myös lapset ja nuoret tarvitsevat hiljaisuutta ja syvää elämää

Teksti

Valo dominoi aina pimeää, ääni hiljaisuutta

Vaikka istun kotona pöydän äärellä ja ikkunat on suljettu, kuulen miten viritetty mopo kaahaa lujaa kotimme ikkunoiden ohi. Sitten kuulenkin jo miten seuraava auto alkaa kiihdyttää pitkän kadun päässä, kilometrin takaa. Ääni nousee, lähenee, tulee kohdalle ja humahtaa ohi. Ihmiset nauravat, joku skeittaa. Skeittilaudan rullista lähtee yllättävän kova ääni.

Kun päivänvalo laskee, katuvalot syttyvät. Ohiajavien autojen valokiilat tunkeilevat huoneisiin ikkunoista. Ne viuhtoivat kotiimme keskellä yötäkin.

Puhelimet piippailivat, vilkkuttelivat valoa makuuhuoneen kattoon. Joskus havahdun aamuyöllä siihen, kun ikkunan alla humalaiset laulaa loilottavat.

Tai kikattelevat nuoret tytöt palailivat baarista. Joskus kotimatkalla syntyy riitaa ja kuuntelin sängystäni välienselvittelyjä.

Ihminen hallitsee jopa valoa ja äänimaisemaa. Vai hallitseeko meteli ja valosaaste meitä, vie meiltä pois jotain ihmisyydellemme elintärkeää?

On vaikea löytää rauhaa sieltä, missä kovat äänet tunkevat läpi. Ääni vie aina pois hiljaisuuden. Valo dominoi aina pimeää, ääni hiljaisuutta.

Ihminen hallitsee jopa valoa ja äänimaisemaa. Vai hallitseeko meteli ja valosaaste meitä, vie meiltä pois jotain ihmisyydellemme elintärkeää?

Kovalevy on täyttynyt, mennyt tilttiin

  • ”Olemme ympäröineet itsemme niin jatkuvalla metelillä, ettemme aina edes huomaa sitä. Aikamme tuputtaa ärsykkeitä, mutta jos haluamme ajatella syvällisiä, häly pitää minimoida.” Outi Ampuja, hiljaisuus- ja melututkija, Helsingin yliopiston dosentti.

Havahdun jatkuvasti siihen, etten pysty enää ajattelemaan selkeästi. Seison kahvikuppi kädessä kiireisenä ja en muista mitä olin tekemässä, en oikeastaan osaa enää ajatella mitään. On kuin sisäinen ääneni hukkuisi kovempien äänien alle, en kuule enää itseäni.

Kovalevy on täyttynyt, mennyt tilttiin.

Ympäristön häly, ihmisten ja ajoneuvojen äänet, puhelimen piippaukset ja kaupungin meteli puuroutuvat kakofoniaksi, josta ei enää erota itseään.

Edes yöllä ei ole rauhallista, päivän aikana ylilyövät virikkeet jatkuvat unissa, jossa mieli pyrkii käsittelemään täydellä teholla kaiken tiedostamattomasti vastaanotetun informaation.

Olen asunut kaupungissa yli vuosikymmenen, mutta en sitten millään totu meteliin. En osaa sulkea sitä ulkopuolelle, kuten niin monet tuntuvat osaavan tehdä. Vai osaavatko?

  • ”Se (melu) aiheuttaa stressiä ja heikentää unen laatua. Se lisää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, heikentää vastustuskykyämme ja näyttää olevan yhteydessä jopa diabetesriskiin. Melulle altistuminen häiritsee myös lasten lukemaan oppimista ja lyhytkestoista muistia.” HS.fi

Joululomien jälkeen, ensimmäisenä hoitopäivänä, hain päiväkodista ylivirittyneen neljävuotiaan. Juoksi ympyrää kotona silmät villeinä ja posket punoittaen, kunnes itki itsensä illalla uneen.

Silitin pientä kättä ja tiesin, etten voi antaa lapselle kaikkea sitä mitä hän niin kovasti tarvitsisi.

Seuraavana aamuna en saanut hereille ennen kuin kello oli jo kymmenen. Enkä yhtään ihmettele jos päiväkodin menossa ja meiningissä loppuu akut.

Lasten paljous, jatkuvat rutiinit, sinne tänne ja tee sitä ja tuota, jatkuvaa ohjeistusta, opettamista, virheitä, sosiaalisia suhteita, musiikkia, taidetuokioita, suoranaista kirkunaa ja huutoa.

Olen nähnyt kun joku lapsista kilahtaa, heidät istutetaan tabletin kanssa sohvalle rauhoittumaan. Ruudulta virtaa lisää värejä ja ääniä mielen taakaksi.

Voisiko olla toisaalta mitään kauheampaa ympäristöä pienelle lapselle, päivästä toiseen?

  • ”Lapsille on sisäisen elämän kehittymisen kannalta hyvä, että välillä on tylsää ja joutuu itse kehittämään leikit eikä aina vain ole viihdettä ja aistiärsykkeitä ulkopuolelta tarjolla. En tarkoita sitä, etteikö kännyköitä saisi käyttää, mutta kohtuus kaikessa”  Outi Ampuja, hiljaisuus- ja melututkija, Helsingin yliopiston dosentti

Ja mitä lopulta jää, jos yhteys omaan sisimpään heikkenee, jos ei omia ajatuksiaan ja älyään opi koskaan erottamaan maailmasta syötetystä kakofoniasta?

Oloni on usein samanlainen kuin neljävuotiaallani. Tekisi mieli juosta ympyrää kaoottisesti ja itkeä itseni uneen.

Niin paljon kaipaa usein hiljaisuuteen ja rauhaan- asioihin, joiden uupumiseen ei kiinnitetä tarpeeksi paljon huomiota, mutta jotka  tuntuvat vaikuttavat meihin jotenkin perustavanlaatuisesti.

Hiljaisuuden puute vie sijaa ajattelulta, tilaa syvällisyydeltä. Ja mitä lopulta jää, jos yhteys omaan sisimpään heikkenee, jos ei omia ajatuksiaan ja älyään opi koskaan erottamaan maailmasta syötetystä kakofoniasta?

Miten lapsi oppii rauhoittumaan olemaan itsekseen ja luottamaan itseensä aikuisena, ellei siihen anneta mahdollisuutta edes lapsena?

Päästäpä tilaan jossa ajatukset tulevat ja menevät, jos ovat tullakseen.

Pakottomina, ahdistavina, oivaltavina,  tai sitten jos saisi vain olla mieli ihan tyhjillään. Kunnes sisin saisi täyttyä taas, nostaakseen ajatukset luovuuden siiville. Hiljaisuudessa tapahtuu retriitti omaan itseen ja sen kautta suurempiin kokonaisuuksiin.

Korruptoimaton tie syvyyksiin, älyyn.

Kaupungissa tai meluisassa asuinympäristössä eläminen ei ole aina vapaa oma valinta, ei päivähoitopaikan valinta tai työurakaan, vaan on kyse usein ongelmasta joka on nimeltään eriarvoisuus.  On otettava se asunto, se duuni, jonka saa ja pystyy. Voi olla siten todella vaikea löytää hiljaisuutta ja syvällisyyttä maailmassa, jossa häly ympäröi meidät. Sekä niin meidät aikuiset, kuin lapsetkin.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä