Huono itsetunto alkaa lapsena tapahtuneesta säikähdyksestä: ”Enkö olekaan hyvä näin?”

Teksti Terhi-Anneli

Me olemme lapsina säikäytettyjä, häpeäntunteeseen herätettyjä

Itsetunto on kuin liukas pala saippuaa: saat siitä tukevan otteen ja sitten se lipeää. Miltei jokaisella meillä on varsinkin ulkonäköön ja kehoon liittyviä asioita, joihin emme ole täysin tyytyväisiä.

Jos kotona peilin edessä oli vielä ihan mukiinmenevä, juhlissa vaatteet näyttävätkin nuutuneilta. Puhdas ja pehmeä iho hukkuu parfyymimereen ja meikitön naama haalistuu väriloistoon. Oma itsetyytyväisyys latistuu häpeään siitä, että luuli hetken olevansa tyrmäävä. Miten ahtaa itsensä ihannemuottiin, joka on täysin vääränmallinen vai olinko se minä, joka ei mahdu mihinkään?

Muistatko kun olit vielä pieni ja miten juoksit muiden lasten kanssa posket onnesta hehkuen -unohtaen itsesi? Olit niin onnellinen siitä että kuuluit ja olit osa jotain, että unohdit tarkkailla itseäsi ja olla tietoinen jokaisesta sanasta tai liikkeestä.

Uskon että terve itsetunto asuu juuri siellä, aidossa flowssa, missä olemme läsnä ja niin osa onnen virtaa, että unohdamme itsetietoisen ja kriittisen sisäisen äänemme. En usko että itsetunto rakentuu peilikuvaansa tuijottamalla, eikä vertaamalla tuota peilikuvaa toisiin heijastuksiin.

Erilaisuus on niin suuri rikkaus ettei meidän kuuluisi hukuttaa sitä samankaltaisuuden harhaan

Lapsi oppii jossain vaiheessa elämää, joltakin jossakin, että hänessä on jotain vikaa. Ennen sitä hetkeä lapsi ei ajattele olevansa viallinen. Hän oppii sen reflektion kautta, meiltä muilta. Me jotka vertailemme, kilpailemme, emme ole riittäviä itsellemme tai toisillemme.

Me olemme mekin kaikki ehkä lapsina säikäytettyjä, häpeäntunteeseen herätettyjä.

Erilaisuus on kuitenkin niin olennainen osa ihmisyyttä ja suuri rikkaus, ettei meidän kuuluisi hukuttaa sitä samankaltaisuuden harhaan.

Jos tiedostamattomassa olemisen keveydessä piilee terve itsetunto, sen menettäminen tapahtuu häpeässä. Häpeässä joka syntyy säikähdyksestä, enkö olekaan hyvä näin?

Miten valtava elämänmittainen tragedia alkaa sillä hetkellä kun pienenä oivallamme toisen huomautuksesta, katseesta tai ilkeistä sanoista että meissä on jokin vialla. Me näemme yllättäen itsemme toisenlaisin silmin:  kriittisesti ja ehkä vähätellen. Ja siitä alkaa toivoton pyrkimys tulla joksikin muuksi kuin mitä me olemme.

Minullakin on häpeän hetkeni kun tunnen olevani typerä ja täysin osaamaton. Mutta juuri sillä hetkellä kun soimaan taas otteestani livennyttä itsetuntoani, olenkin itseasiassa täysin auki. Miten moni muukin katseli samaan aikaan tyhjiä käsiään, itsetunnon rippeitä, vaikka juuri tuolloin olemme oman todellisen minuutemme alkulähteillä?

Huomaan aina hymyileväni vapautuneesti (kriittinen sisäinen ääneni: aivan liian isolla suullani ja valtavilla torahampailla) kun olen tiedostamattomassa flowtilassa. Lapsen avoimilla kasvoilla viipyy aito onni, kun me unohdumme toisiimme läsnäolossa. Ja siinä virrassa hymyilen toiselle isosti ja leveästi kun aistin että hänkin on siellä lipumassa kanssani ja on oma itsensä. Oman erilaisuutensa ja epätäydellisyytensä näyttäminen riisuu aseista-  riisuu riittämättömyyden ja häpeän harhoista.

Ja vasta sitten me voimme kohdata toisemme todellisesti ilman suojakuoria.

Toivon että me voisimme iloita toisistamme ja kaikesta siitä erilaisuudesta mikä meissä on. Toivon koko sydämestäni että voisimme näyttää lapsillemme, ettemme tahdo että he piiloutuisivat, häpeäisivät tai  haluaisivat olla joku muu. Joku toinen joka on muka parempi, hyväksytympi ja riittävämpi.

Sillä jos tiedostamattomassa olemisen keveydessä piilee terve itsetunto, sen menettäminen tapahtuu häpeässä. Häpeässä joka syntyy säikähdyksestä, enkö olekaan hyvä näin?

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä