”Ilman mua sä et oo mitään” – narsismin kauniit ja kiltit kasvot

Teksti

Luotin

Tutustuin kerran ujoon ja arkaan mieheen. Hän oli todella luova, lahjakas ja hänen taitonsa kiinnostivat minua. Me teimme töitä yhdessä ja aloimme myös pikkuhiljaa ystävystyä.

Hänellä oli tapana hoitaa työpuitteemme mukaviksi. Kaikki oli aina todella sujuvaa ja sain osakseni paljon kannustusta ja imartelua. Työskentelymme oli intensiivistä, teimme valtavan pitkiä työpäiviä ja tunsimme olevamme samalla aaltopituudella. Avauduimme elämästämme ja lähennyimme.

Sitten alkoi tapahtua asioita, joista oli vaikea saada otetta. Tiesin että tunsin yhä useammin oloni epävamaksi, loukkaantuneeksi ja ahdistuneeksi, vaikka en osannut suoaan osoittaa syytä miksi.

Kun ahdistuin ja tulin surulliseksi, hän nauroi ja kertoi vitsailleensa.

Hän saattoi haukkua tekemääni työtä ja sivalsi mukaan jotain henkilökohtaista, olinhan avannut hänelle sydämeni. Kun ahdistuin ja tulin surulliseksi, hän nauroi ja kertoi vitsailleensa. Olinkin typerä ja huumorintajuton. Toisaalta todella etevä ja mainio. Yhä enenevässä määrin olin myös patalaiska ja suurenmoinen yhtä aikaa.  Mikään mitä tein, ei lopulta johtanut hyvään lopputulokseen.

Olen myöhemmin oppinut että hän käytti kaksoissidosviestintää. Kaksoissidosviestinnällä tarkoitetaan ristiriitaista viestintää, jonka kohteella ei ole mahdollisuutta toimia oikein. Teit niin tai näin, aina teet väärin.

Pian ystäväni yksi sanoma alkoi olla varsin selvä: minun olisi pitänyt olla enemmän ja enemmän fyysisesti läsnä hänen seurassaan. Ymmärsin kunnianhimoiset tavoitteemme, mutta vietimme jo niin paljon aika yhdessä, etten tiennyt mistä muualta varastaisin lisää aikaa. Hän osasi kuitenkin selittää ja perustella asiaa niin perinpohjaisesti, että uskoin lopulta hänen olevan oikeassa.

Hänen vaatimustensa tueksi saimme ulkopuolisilta hyvää palautetta työstämme, joten kuvittelin hänen olevan oikeassa.

Meillä oli suurimman osan aikaa kuitenkin todella hauskaa, paiskimme töitä ja tulokset olivat upeita.

Luotin.

Olimme työskennelleet jo vuoden, en halunnut luovuttaa

Jouduin alkaa ottamaan enemmän aikaa henkilökohtaisesta elämästäni. En ehtinyt viettämään iltoja tai viikonloppuja poikaystäväni kanssa, sillä minunhan piti pistää kaikki aika projektillemme.

Yhä useammin kävi myös niin, että jos vilkuilin kelloa iltaisin, ystäväni suuttui. Jos mietin aikaa ja vaikka että oli jo puoliyö, en ollut tarpeeksi kunnianhimoinen vaan tavallinen typerys kuin muutkin ja aikahan oli lopulta vain harhaa.

Jos yritin sopia muita menoja ja ilmoitin niistä, työskentelyilmapiiri muuttui hetkessä painostavaksi ja uhkaavaksi

Hän venytti usein työskentelymme niin myöhäiseksi, ettei lopulta junia ja busseja enää kulkenut. Ja niin jouduin alkaa viettämään jopa öitä hänen luonaan, sillä luovuushan ei katso kellonaikoja tai kalenteria.

Jos yritin sopia muita menoja ja ilmoitin niistä, työskentelyilmapiiri muuttui hetkessä painostavaksi ja uhkaavaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat kivikoviksi, hän katsoi minua surullisesti ja pohti ääneen uuden yhteistyökumppanin valintaa.

Olimme työskennelleet jo vuoden, en halunnut luovuttaa.

Yritin oppia miten voisin  toimia niin, ettei konflikteja syntyisi. Ihan sama mitä tein, konflikteilta ei voinut kuitenkaan välttyä sillä hän loukkaantui milloin mistäkin. Ja asia joka oli hauska eilen, oli typerää ja loukkaavaa tänään.

Ihan yhtä onnellinen kuin saatoin olla kuullessani olevani lahjakas ja hyvä siinä mitä tein, yhtä musertavaa oli saada arvostamaltaan henkilöltä turhautunutta ja suorastaan vihaista palautetta.

”Se että sä oot parisuhteessa vaikuttaa tosi negatiivisesti sun luovuuteen”

Kerran olin ollut tuntikausia puhelimessa ystäväni kanssa samaan aikaan kun muut juhlivat, sillä meillä oli hänen mielestään niin paljon puhuttavaa.

Oli juhannusaatto.

Hän istutti minuun ajatuksen, etten saisi seurustella tai ettei minulla pitäisi olla muuta elämää

Ystäväni oli aiemin yrittänyt saada minut jäämään juhannukseksi tekemään töitä kahden hänen kanssaan, sillä meillä olisi niin paljon tehtävää.  Olimme lähdössä poikaystäväni kanssa Pohjoiseen perheidemme luokse viettämään juhannusta. Mutta silti minä jopa harkitsin jäämistä kaupunkiin kaksin ystäväni kanssa.

Kuuntelin nyt juhannusaattona hänen ääntään puhelimessa, sillä sehän oli vähintä mitä pystyin tekemään hänen vuokseen. Sillä minähän olin lopulta ollut todella itsekäs ja ajattelin vain henkilökohtaisia nautintojani, kuten kesälomaa perheen ja poikaystäväni kanssa. Ja hän joutui sitten yksin raatamaan läpi pyhien ja tekemään kaikkensa projektimme eteen. Puhelun lopuksi hän sanoi: ”Se että sä oot parisuhteessa vaikuttaa tosi negatiivisesti sun luovuuteen”.

Hän istutti minuun ajatuksen, etten saisi seurustella tai ettei minulla pitäisi olla muuta elämää.

Tuon puhelun jälkeen muistan istuneeni auringossa viltillä poikaystäväni sylissä. Ruoho tuoksui. Kesä oli parhaimmillaan.

Mutta koko sisinkuntani oli käpertynyt kokoon. Adisti niin etten voinut rentoutua, nauttia mistään. Pelkäsin että puhelimeen tulisi viestejä, kuten niitä tulikin. Pelkäsin hänen yhteydenottojaan ja pelko oli ihan aiheellinen sillä hän soitteli jatkuvasti.

Ylimpänä oli kuitenkin pelko siitä, että hän ei haluaisi tehdä yhteistyötä kanssani enää, kuten oli uhkaillut. Pelkäsin tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. En halunnut enää koskaan kuulla hänen ääntään ja toisaalta halusin.

”Ilman mua sä et oo mitään”

En voinut huonosti enää vain hänen seurassaan, vaan koko ajan

Mitä enemmän ajankäyttöni projektimme kanssa lisääntyi, sitä ahdistuneemmaksi tulin. Tunsin että ystäväni maanitteli ja perusteli minut kerta toisensa jälkeen jäämään tilanteeseen, jossa en halunnut olla. Toisaalta olin aikuinen ihminen, joka oli mukana hankkeessa omasta tahdostaan.

Miksi sitten oloni oli niin huono?

En voinut huonosti enää vain hänen seurassaan, vaan koko ajan. En syönyt kunnolla, en nukkunut. Olin jatkuvasti ahdistunut. Pelkäsin vastata puhelimeen, pelkäsin lukea viestejäni. Jo viikkoa ennen seuraavaa tapaamista lopetin miltei kokonaan syömisen. Vatsani lakkasi toimimasta.

Aloin saada vahvoja fyysisiä oireita, jos ajattelin häntä.

Eräs kesä olimme ulkomaanmatkalla taideprojektimme kanssa. Ihan yllättäen kävellessämme tapaamiseen ystäväni kääntyi minua kohti ja sanoi: ”Ilman mua sä et oo mitään”.

Tuon matkan jälkeen olin henkisesti aivan riekaleina. Meidän piti olla yhteisen uramme hehkuvassa alussa, mutta olin auttamattomasti uupunut. Aloin ajatella itsetuhoisesti.

Olin matkastamme niin uupunut että peruin ystäväni kanssa alustavasti sovitun tapaamisen matkamme jälkeisenä päivänä. Ajattelin että ehkä hän olisi saanut olla kanssani tarpeeksi, olimmehan viettäneet viikon tauotta yhdessä. Puhelun jälkeen suljin puhelimeni.

Seuraavana päivän heräsimme poikaystäväni kanssa rentoon aamuun ja päätin lähteä kauppaan hakemaan meille aamupalaa. Kun astuin rapusta kadulle, ystäväni seisoi alhaalla odottamassa minua. Olin torjunut hänet ja hän oli matkustanut toisesta kaupungista ja seisoi nyt rappumme ulkopuolella.

Nyt viimeistään ymmärsin että olin avannut sydämeni narsistiselle ihmiselle.

Minua ei uskottu

Suhteemme ei  päättynyt ennen kuin tapahtui vielä joukko toistaan oudompia asioita ja lopulta kaikki johti minuun kohdistuvaan väkivallantekoon, josta tein myös virallisen rikosilmoituksen. Rikosilmoitus ei kuitenkaan koskaan edennyt minnekään, sillä tunsinhan rikoksentekijän niin hyvin. Olimme yhteistyökumppaneita, läheisiä ystäviä.

Kaikkihan sen tiesivät.

Ne yhteistyökumppanit ja henkilöt joille yritin kertoa avoimesti tapahtuneesta, eivät tainneet uskoa minua. Olihan ystäväni lahjakas,  niin ujo ja kiltti. Eihän hän kykenisi sellaiseen.

Meissä kaikissa asuu pieni narsisti. Ja terve itsensä rakastaminen onkin ihan luonnollista, kunhan sisäinen pieni narsistimme pysyy järkevien rajojen sisällä.

Olen lukenut monesti siitä, miten lait ja käskyt ovat olemassa jotta ihmisen narsistisuus ei villiytyisi ja ottaisi liikaa valtaa.

Rajoitteet eivät kuitenkaan aina auta. Kuten eivät myöskään toisen terveeksi rakastaminen, loputon ymmärtämisen tarve tai vuosikausien tuki.

Narsistisesta ihmisestä ei valitettavasti pääse noin vaan eroon, vaikka hänestä fyysisesti eroaisi. Vaikka muuttaisi toiseen maahan.

En kuitenkaan enää välitä, ketkä minua uskoivat tai eivät uskoneet. Sillä kaikki narsistin ympärillä olevat ihmiset ovat olennaisia pelinappuloita.

He ovat kaikki uhreja. Narsistisesti käyttäytyvästä ei valitettavasti pääse myöskään aina noin vaan eroon, vaikka hänestä fyysisesti eroaisi.

Vaikka muuttaisit toiseen maahan. Narsistisen ote ja häirintä kun ei katso mitään rajoja.

Olen nähnyt hänet viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, vaikka edelleenkin joskus kuvittelen näkeväni hänet kadunkulmassa.

Toivon että voin kertomuksellani mahdollisesti auttaa heitä, joilla on yhä suhde narsistiseen henkilöön

Sosiaaliseen mediaan palaaminen oli vaikea paikka itselleni juuri siksi, että nyt ystäväni saisi avoimen kanavan elämääni. Mutta asialla ei ollut enää mitään väliä, sillä hän löytää siihen keinot joka tapauksessa. Vuosien aikana kaikkiin sosiaalisen median tileihini ja sähköposteihini on murtauduttu varmaan satoja kertoja.

En halua enää rajoittaa omaa elämääni sen vuoksi, että toisen sisin on rikki ja hän sirotteli omia sirpaleitaan myös minun tielleni.

En halua enää rajoittaa omaa elämääni sen vuoksi, että toisen sisin on rikki ja hän sirotteli omia sirpaleitaan myös minun tielleni.

Toivon että voin kertomuksellani mahdollisesti auttaa heitä, joilla on yhä suhde narsistiseen henkilöön.

Et ole huono tai typerys jos ihastut tai ystävystyt narsistisen henkilön kanssa. Sinussa ei ole myöskään mitään vikaa, jos et pääse hänestä noin vaan eroon vaan palaat aina takaisin. Olet rakastava, myötätuntoinen ja se tekee sinusta helposti ohjailtavan.

Etsi tietoa ja hakeudu vertaistukiryhmiin. Tunne. Vihaa. Puhu ystävillesi ja perheellesi.

Sillä rakkaus ei sido, vaan vapauttaa:

”If you love somebody, set them free”

-Sting

Narsistien uhrien tuki

 

 

 

 

 

 

Kommentit

2 kommenttia
terhi

Hei ja kiitos vastauksestasi.

Kirjoitankin tekstissäni ”narsistisesti käyttäytyvästä” en diagnosoi ketään sen kummemmin. Ja mainitsen myös siitä, miten en jaksanut tai pystynyt hoitamaan toista terveeksi, eikä se ollut minun tehtävänikään. Se että joku oireilee niin rankasti että sillä satuttaa aktiivisesti toisia, on myös vastuutonta. Eikä sellaiseen ihmissuhteeseen tarvitse jäädä, kenenkään.

Ei pidä aliarvioida saavuttamattoman rakkauden tuskaa, se saa viisaimmatkin meistä välillä käyttäytymään psykoottisesti. En enää ite ainakaan friendzoneta miehiä, jotka on muhun liian rakastuneita. Saavuttamaton rakkaus kuorii kenestä vaan esiin katkeran hirviön, jos on rakkutensa kohteen kanssa liian läheisesti tekemisissä vailla vastakaikua.

Diagnooseja on tuhansia, eikä siks kannata amatöörinä lähteä julkisesti haukkumaan jotain narsistiksi, vaikka se muotia onkin nykypäivänä kuitata kaikki muiden häiriintynyt käytös itseä kohtaan narsismiksi. Tollanen oireilu on aika yleistä traumaperäistä oireilua, samoin voi kertoa läheisriippuvuudesta, käsittelemättömästä kriisistä tai surusta ja vaikka mistä. Jokainen meistä voi parantaa mielenterveyttään ja diagnoosit on kai tehty sitä varten eikä edistämään muiden leimaamista, haukkumista ja syrjäytymistä. Just saying…

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä