Öinen laiturinnokka ja jäähyväiset yhdelle lapsuuden kesälle.
Lentokoneen ikkunasta pienenevät järvet, metsät ja joet. Hei hei Suomi Miniland, sanoo Ask.
Jyllannin suomineito/Terhi-Anneli Bech Koivisto
Öinen laiturinnokka ja jäähyväiset yhdelle lapsuuden kesälle.
Suomi ei ollut pelkkää harmistusta ja lentokoneessa törttöilyä, kuten voisi edellisistä somehuomiota saaneista teksteistä päätellä. Päinvastoin, yksi kritiikin sananen ei kata Suomalaisuutta tai meidän suhdettamme siihen. Kaunein kesämuistoni liittyy Suomeen ja siihen rauhaan, jossa sain tyhjentää kehoni ja mieleni. Ja jotenkin tuntuu, että niin sinullakin lapseni.
Toivon että olen antanut näille kahdelle nakupellelleni tänä kesänä hetkiä ja muistikuvia, joihin he voivat palata joku päivä kaihoten. Sen lämpimän fiiliksen sydänalassa, jota ei oikein osaa paikallistaa mutta joka on ehkä juuri sitä syvintä ja tiedostamatonta onnea. Onnea on kun vaan on, eikä tajuakaan olevansa. Kun lipuu ajassa ja hetkessä – oivaltaakseen vasta paljon myöhemmin että se oli onnellisuutta.
Ask pelkäsi vesikirppuja, sudenkorentoja ja isoja haukia joilla on piikkihampaat.
Mutta vaikka kuinka vaikea lapsuus olikaan, muistan ja haluan muistaa kaiken sen hyvän ja jättää kaiken muun taa. Sillä vain kaikella kauniilla on eheyttävä vaikutus. Ja vain niillä on oikeasti merkitystä.
Lapsena yhdessä päivässä tuntuu ehtivän tekemään vaikka mitä. Samasta syystä päivät tuntuvat sitä lyhyemmiltä, mitä vanhemmaksi ihminen tulee. Syy on valitettavasti myös fysiologinen: lapsen aivot pystyvät käsittelemään informaatiota sarjatulella. Vanhemmiten meidän aivokapasiteettimme hidastuu ja tuntuu ettei enää ehdi mitään. Päivät on liian lyhyitä, vaikka ne ovat aivan samanpituisia kuin lapsenakin.
Sitä muistaa miten samanaikaisesti kesät oli loputtoman pitkiä ja miten upeaa oli olla lapsi niin pitkään.
Sitä muistaa miten samanaikaisesti kesät oli loputtoman pitkiä ja miten upeaa oli olla lapsi niin pitkään. Se tuntui ikuisuudelta. Miten kesän ajattomuus palautuu mieleen utuisena, terävinä yksityiskohtina, tunteena ja pulppuavana ilon hetkinä.
Vanhemmuudessa on upeinta juuri se tunne, miten voi elää omien lasten lapsuutta heidän rinnallaan. Miten monet muistikuvat nousevat mieleen, omaa lapsuuttaan käsittelee uudestaan, miten omien vanhempien tekoja ja tekemättömyyksiä osaa punnita aivan uudesta näkökulmasta.
Jyllannin suomineito/Terhi-Anneli Bech Koivisto
Lämmin merivesi, jossa leikimme väsymättä aamusta iltamyöhään. Pienet kalat jotka kehtasivat tulla nilkkoja kutittelemaan.
Muistan itse lapsuudesta sellaisen yksityiskohdan kun olimme yhteisellä bussimatkalla ja menimme Ähtärin eläinpuistoon. Kun laskeuduin bussista äiti ojensi kämmenelleni 5 markan kolikon. Katselin kolikon karhunkuvaa ja ajattelin että se oli minun ja saisin ostaa sillä irtokarkkeja.
Kolikon pinta oli kultainen ja siihen sekoittui havunneulasten tuoksu, odotus ja jännitys siitä että upea päivä olisi vasta edessäpäin, siitä että sain juosta tietä pitkin kohti portteja muiden lasten kanssa ja että äiti kulkisi muiden aikuisten takana selustamme aina turvaten. Kaikki oli täydellistä.
Tai sellaiset kesäyöt jotka vietimme länsirannikolla mummun mökillä, jossa ei ollut juoksevaa vettä tai sähköjä. Lämmin merivesi, jossa leikimme väsymättä aamusta iltamyöhään. Pienet kalat jotka kehtasivat tulla nilkkoja kutittelemaan. Suolaiset hiukset jotka liimantuivat päähän kiinni. Tuvan takkatuli ja öljylamput kun pelasimme korttia. Herätys siihen kun mummu kantoi vettä tupaan. Saappaat jotka löivät lankkulattiaan.
Ei lapsena ajattele että kah, ohikiitävää.
Ei, kaipuu ja kaiho palaa vasta paljon myöhemmin.
Olin onnellinen kun sain kantaa vettä, lämmittää saunaa ja mustat jalanpohjat.
Kaikki kesän hetket eivät toki olleet onnellisia ja hyviä. Ja on paljon perheitä ja lapsia joilla onnellisia kesiä on paljon vähemmän kuin niitä hyviä. Mutta vaikka kuinka vaikea lapsuus olikaan, muistan ja haluan muistaa kaiken sen hyvän ja jättää kaiken muun taa. Sillä vain kaikella kauniilla on eheyttävä vaikutus. Ja vain niillä on oikeasti merkitystä.
Mutta vaikka kuinka vaikea lapsuus olikaan, muistan ja haluan muistaa kaiken sen hyvän ja jättää kaiken muun taa. Sillä vain kaikella kauniilla on eheyttävä vaikutus. Ja vain niillä on oikeasti merkitystä.
Lapsuuden kesän onni on jotain jota ei voi oikein selittää. Koska lapsi vaan elää niissä ja niiden läpi analysoimatta ja pelkäämättä. Lapsuuden jälkeen kaikkiin muihin kesiin tulee sekoittumaan jotain paljon monimutkaisempaa ja defensiivisempää. Ajautumisen lisäksi muistikuvista tulee terävälaitaisia ja jopa sahalaitaisia. Kun voi olla vaikea rentoutua lyhyellä lomalla. Kun ei ehdi ja jaksa muistaa kaikkea.
Minä täytin Nuuksiossa 40 vuotta.
Lapseni. Jää hyvästi siis yksi lapsuutesi kesä ja toivottavasti tein siitä sinulle kauniin. Ehkä omat lapset joskus nuorina aikuisina, tai samanikäisinä kuin minä nyt, muistelevat mennyttä kesää ja sen tuhansia kuvia, jotka on kätkeytyneitä sydämen sopukoihin.
Jyllannin suomineito/Terhi-Anneli Bech Koivisto
Puusaunan rätinä ja tuoksu.
Lenni ja Elias istuivat saaveissa.
Puusaunassa löyliminen on tanskalaiselle eksotiikkaa ja suurta luksusta.
Jyllannin suomineito/Terhi-Anneli Bech Koivisto
Lammen vesi oli tumma mutta lämmin.
Ask näki ensimmäistä kertaa vesikirppuja.
”Olet kotelo ja kohta susta tulee perhonen.”
Helka sai Lenniltä halin illan hämärässä.
Jyllannin suomineito/Terhi-Anneli Koivisto
Ehkä lapset joku päivä rupattelevat tai ajattelevat itsekseen:
Se tunne kun juoksin sitä metsäpolkua ja varpaiden väleissä oli neulasia. Kun äiti sai nauruhepulin ja vesi purskasti nenästä. Kun nukuttiin mökissä ihan vaan millon huvittaa. Ja mua nukutti niin et nukuin kerran iltaan asti! Vesikirput, niitä oli miljoonia. Ja Ask näki niitä ekaa kertaa elämässään ja huusi niille että suksikaa kuuseen.
Ja se kun oli vaan aivan hiljaista.
Kun aurinko ei laskenutkaan.
Ask nukkui, nukkui ja nukkui. Raittiissa ilmassa ja puiden katveessa uni on syvää.
Meidän pikkumökkimme Nuuksiossa.
Meillä oli upea Airbnb mökki Nuuksiossa. Omistaja ja emäntä Tuula laittoi aamupalaa. Puurot, kahvit ja vegaaniset leikkeleet.
Elias oppi rakastamaan kaurapuuroa, joka ei ole tanskalainen traditio. Herään aamuisin Tanskassa tekemään meille aamupuurot, jonka Elias syö hillon kanssa.
Metsä on aina ollut henkisyyden ja mielen lehto.
Marian pienimmällä oli syntymäpäivä ja saimme tuulahduksen spirituaalista henkäystä.
Elias rakastui ikihyviksi pieneen synttärisankariin.
Kommentit
Jaa oma kokemuksesi