Unohdumme kiireeseen ja suorittamiseen, mutta kaikista suurin on rakkaus

Teksti Terhi-Anneli

Makasin puolenyön jälkeen sohvalla silmät avoinna.

Kiire. Se tuntuu ottavan valtaansa – kuin luonnonvoima

Katselin uupuneena pimeää kattoa, mutta en pystynyt nukahtamaan. Olin juuri sulkenut läppärin ja mietin, miten päivä taas katosi.

Olin hakenut lapset hoidosta, olin? Olin tehnyt ruokaa? Kyllä tein.

Lapseni huomenna en anna läsnäoloani pois. Aion olla juuri siinä missä olen ja annan kiireen pois

Söimme yhdessä ja juteltiin päivän tapahtumista. Kyllä? Vastailin lasten kysymyksiin, kysyin ja juttelimme? Olin siinä paikalla enkä edes räpeltänyt kännykkää. Mutta miten muistini silti niin pätkii? Miksi on lapsia ikävä vaikka he nukkuvat sängyissään?

Mietin lasten kanssa ollessa jo sitä miten paljon oli vielä tehtävää sen jälkeen kun lapset nukkuisivat. Piti kirjoittaa, suunnitella, ajatella ja keksiä. Vastata viesteihin, täyttää sometilit ja tsekata blogin viestit.

Nyt makasin yksin pimeässä ja lupaan hiljaa mielessäni

Lapseni huomenna en anna läsnäoloani pois. Aion olla juuri siinä missä olen ja annan kiireen pois

Kiire. Se tuntuu ottavan valtaansa – kuin luonnonvoima.

Mutta kiire ei ole mikään luonnonvoima, vaan luomme sen itse itsellemme. Uupumus ei tule meistä riippumatta, me annamme sen tapahtua.

Juoksemme aamusta iltaan sieltä tänne, tuonne ja takaisin. Säntäilemme, jumitamme puhelimeen, hyppäämme kun kalenteri piippaa, ruuhkavuodet hukuttavat alleen, ystävien tapaamiset ahtautuvat kalenterin uupumattomiin lokeroihin.

Kun on niin kiire ja sillehän ei mitään voi. Ura. Opiskelu. Tai kaikki ne kerralla.

Mieleni vaeltaa pimeässä niihin hetkiin kun olin juuri synnyttänyt lapseni.

Merkki merkityksellisyydestä, arvokkuudesta, statuksesta ja siitä että on tärkeämpi jossain muualla kuin missä on. Niin tärkeä niin monille joka paikassa, ettei koskaan uskalla todella pysähtyä kenenkään ääreen.

Mutta missä olen ollut toiselle todella tärkeä?

Mieleni vaeltaa pimeässä niihin hetkiin kun olin juuri synnyttänyt lapseni.

Kun nostin kohdustani juuri veteen tulleen lapseni, laskin rinnalleni ja katselin häntä ensi kertaa silmiin, olimme yhtä ihmeissämme. Joku joka oli asunut vatsassani yhdeksän kuukautta, oli nyt tässä.

Katselimme toisiamme.

Hei sinä, hei hei. Mitäs nyt tehdään?

Tiedätkö sinä? En minäkään.

Mutta sen tiesi, että joku joka oli ollut sisälläni ja kasvanut minussa, halusi olla lähelläni. Lapsi ei voinut ymmärtää erillisyyttään. Mutta niin en minäkään.

Halusin pitää vastasyntyneen jatkuvasti itsessäni kiinni. Loputtomasti vahtien, koskien. Oletko siinä. Hengitätkö. Oletko todellinen?

Ensimmäinen hymy. Neljän päivän ikäiselle se on varmaan vahinko. Mutta haluan ajatella että ei se ole.

Hei sinä toinen. Mitäs nyt tehdään?

Olimme välinpitämättömiä siitä, milloin oli yö tai päivä. Kietouduimme toisiimme ja annoimme muun maailman olla. Elimme pesässämme, jonne aika ei ylttänyt. Siellä oli unentuoksuinen ajattomuus. Ei kiire minnekään. Ei tarve olla missään muualla. Tehdä mitään muuta.

Mutta sitten oli itkua. Oli raastavia, unettomia, viikkoja, vuosia. Oli voimattomuutta.

Ja yhtä kaunis kuin oli se katse, oli myös selkeä tunne ja ajatus, että kaikista suurin on rakkaus.

Imetys, vaipanvaihto, sylittely, uni, vaunulenkki, ruoanlaitto, uni, imetys, vaipanvaihto, pyykkäys, imetys, kylvetys, uni, vaipanvaihto, vaunulenkki, imetys, sylittely, uni, ruoanlaitto, imetys, uni, vaipanvaihto, vaunulenkki, imetys, uni, vaipanvaihto

Oli muistikatkoksia, jolloin kokonaiset kuukaudet vain soljuivat. Katosivat jonnekin. Tontut ilmestyivät ikkunoihin. Sitten oli juhannuskokko. Aika ei liikkunut ja samaan aikaan se riensi.

Imetys, vaipanvaihto, sylittely, uni, vaunulenkki, ruoanlaitto, uni, imetys, vaipanvaihto, pyykkäys, imetys, kylvetys, uni, vaipanvaihto, vaunulenkki, imetys, sylittely, uni, ruoanlaitto, imetys, uni, vaipanvaihto, vaunulenkki, imetys, uni, vaipanvaihto

Ja kun kuulin yöllä itkua ja halusin vain unohtaa kaiken. Kääntää kylkeä. Nousin ja niin siellä oli pieni hampaaton hymy. Katse, jossa oli viattomuus ja toivo.

Ja yhtä kaunis kuin oli se katse, oli myös selkeä tunne ja ajatus, että kaikista suurin on rakkaus.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä