Katso minua äiti, minä olen tässä

Teksti

Kun lapset ovat illalla vaipuneet uneen, tuntuu kuin jotain puuttuisi

Kato äiti, kato kato

Sohvalle on noussut sohvatyynyistä kärsivällisesti rakennettu ninjavuori ja sen uumenista kuuluu peitelty hihitys.

Kato kato katoooooo

Kirjoitan läppärillä sohvan nurkassa ja katson tyynyjen raoista kurkistelevaa ninjaa. Katseeni viivähtääoho no mikä maja onpa hieno ja sitten katseeni kääntyy kohti kirjoitustyötäni. Olen tässä lasteni kanssa viettäen yhteistä aikaa. Jokainen touhuilee omia juttujaan, mutta olemme sentään fyysisesti samassa tilassa. Kun he sanovat jotain, keskeytän kirjoitustyöni ja kuuntelen heitä. Olen tässä läsnä.

Olenko?

Kato kato kato äiti, kato mua!

Kun lapset ovat illalla vaipuneet uneen, tuntuu kuin jotain puuttuisi. En tunne helpotusta, että nyt on omaa aikaa. Päivä vaipui mailleen liian pian. On omituinen paradoksi antaa mielen vaeltaa muualla silloin kun on paikalla, ja kun ei ole paikalla, kaipaa niiden luo joiden kanssa ei osaa olla läsnä silloin kun on läsnä.

Siksi saatan kaivata lasta, vaikka sivelen hänen nukkuvaa poskeaan. En taas ehtinyt kuitenkaan, katsoa ja nähdä.

He lohduttavat häntä, kun minä en ole siellä. He pitelevät sylissä, kun sylini on poissa

Kuuntelen heidän rauhallista hengitystään pimeässä ja ajatukseni karkailevat jo tulevassa. Miten kaikki pitää valmistella seuraavaa päivää varten. Miten itsensä pitää kasata, jotta jaksaa hoitaa taas yhden päivän pois alta. Pois alta, minkä tieltä? Mitä on tulossa, miksi päivät pitää suorittaa?

Kun asiat ovat miten sattuu, sanon lapsille että nyt on asiat heikunkeikun. Voisinkin kertoa heille, että nyt on sellainen tilanne lapset että yhteiskunnassamme vanhemmuus on aikamoisen heikunkeikun. Vanhemmat eivät saa olla oikeasti vanhempia, meistä on tehty puolipäiväisiä leikkivanhempia. Jos nyt hieman pelleillen sanoisi, niin me vain ruokimme, viemme, tuomme ja nukutamme. Kaikki se tärkeä yhdessäoleminen tapahtuu enimmäkseen jossain muualla, muissa huoneissa, muina aikoina, muiden aikuisten kanssa, jotka suorittavat vanhemmuutta puolestamme.

Koska kun tartun lapseni käteen iltapäivisin päiväkodin eteisessä, katson hoitajia ja tunnen huonommuutta. Heillä on päivästä toiseen enemmän kuin tarpeeksi aikaa opettaa lapsilleni asioita, joita minä en ehdi. He lohduttavat häntä, kun minä en ole siellä. He pitelevät sylissä, kun sylini on poissa. Se tuntuu väärältä.

Vanhemman kiire, stressi ja aina vaaniva uupumus ei ole perheen ominaisuus. Ei ole lapsen syy, jos kaipaa ja vaatii todellista vanhemmuutta.

Kuulkaas lapset, nyt on sillä tavalla että me vanhemmat emme ehdi, jotta meillä olisi aikaa olla toisaalla, poissa vanhemmuudesta tekemässä muita tärkeämpiä asioita. Jotta voisimme leikkiä vanhemmuutta ansaitsemillamme tuloilla ja uupua sen vuoksi, että sisimmässämme kaipaamme aitoa vanhemmuutta, jota emme kuitenkaan jaksa tai ehdi toteuttaa.

Ja on todellakin täysin supervinksinvonksin sellainen höpötys, että vain muutama tunti yhdessä omien lasten kanssa arkipäivinä olisi tarpeeksi. Että vanhemman kiire, stressi ja aina vaaniva uupumus olisi perheen ominaisuus. Ei ole perheen tai lapsen syy, jos kaipaa ja vaatii todellista vanhemmuutta. Ei ole kasvavan lapsen ja nuoren syy kipuillessaan joutuessaan kasvamaan irrallaan syvällisestä hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta.

Läheisyys ei synny sitten ruokailun jälkeen kello kuusi. Tai lauantaisin. Läsnäolo ei saavu luo silloin kun aikuinen päättää niin, sillä se ei ole meidän käsissämme. Läheisyys, tunne ja kohtaaminen on kontrolloimaton tila. Tunteet ovat aitoa ja intuitiivista, jotka syntyvät jossain syvällä ja kertovat meille elintärkeistä asioista. Ne hälyttävät kun olemme poikenneet sivuraiteille ja iloitsevat kun löydämme tien takaisin.

Tunteiden kontrolloiminen on pelkoa, joka voi estää syvyyden, todellisen läheisyyden.

”Pitelet sydäntäni käsissäsi, mitä aiot tehdä sillä?”

Kato nyt äiti mikset sä koskaan kato.

Katson ninjavuorta ja edessäni olevaa läppäriä. Sormeni ovat pysähtyneet. Raaka tunteeni kertoo minulle että jotain on vialla. Mitä lapsi tarvitsee? Lapsi seisoo suoraan edessäni ja sanoo sen selvin sanoin katso minua äiti, katso minä olen tässä. Lapsi haluaa tulla nähdyksi, kohdatuksi. Että kuuntelisin, suojelisin ja näkisin. Osoittaisin että minä näen sinut. 

Katson ninjalastani joka huutelee vuoren uumenista ja kuulen yhtäkkiä kovin selvästi mitä hän kertoo minulle:

”Katso äiti minä olen tässä. Katso ja näe minut. Hyväksy ja anna minulle aikaa, rakkautta ja sydämesi ihan kokonaan. Aika kuluu äiti, enkä ole näin pieni aina. Sinä olet minun kehtoni, minun suojakilpeni, minun lapsuuteni. Pitelet sydäntäni käsissäsi, mitä aiot tehdä sillä? Katso minua äiti, olen tässä.”

Läppärin kansi sulkeutuu.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä