Katso minua äiti, minä olen tässä – lapsi tarvitsee todellista vanhemmuutta ja läsnäoloa

Teksti

Kato äiti, kato kato

Sohvalle on noussut sohvatyynyistä kärsivällisesti rakennettu ninjavuori ja sen uumenista kuuluu peitelty hihitys.

Kato kato katoooooo

Kirjoitan läppärillä sohvan nurkassa ja katson tyynyjen raoista kurkistelevaa ninjaa. Katseeni viivähtää oho no mikä maja onpa hieno ja sitten katseeni kääntyy kohti kirjoitustyötäni. Olen tässä lasteni kanssa viettäen yhteistä aikaa. Jokainen touhuilee omia juttujaan, mutta olemme sentään fyysisesti samassa tilassa. Kun he sanovat jotain keskeytän kirjoitustyöni ja kuuntelen heitä.

Olen tässä läsnä.

Kun lapset ovat illalla vaipuneet uneen, tuntuu kuin jotain puuttuisi

Olenko?

Kato kato kato äiti, kato mua!

Kun lapset ovat illalla vaipuneet uneen, tuntuu kuin jotain puuttuisi. En tunne helpotusta siitä että nyt on omaa aikaa. Päivä vaipui mailleen liian pian. On omituinen paradoksi antaa mielen vaeltaa muualla silloin kun on paikalla, ja kun ei ole paikalla, kaipaa niiden luo joiden kanssa ei osaa olla läsnä silloin kun on läsnä.

Siksi saattaa kaivata lasta, vaikka sivelen hänen nukkuvaa poskeaan. En taas ehtinyt kuitenkaan, katsoa ja nähdä.

He lohduttavat häntä, kun minä en ole siellä. He pitelevät sylissä, kun sylini on poissa

Kuuntelen heidän rauhallista hengitystään pimeässä ja ajatukseni karkailevat jo tulevassa. Miten kaikki pitää valmistella seuraavaa päivää varten. Miten itsensä pitää kasata, jotta jaksaa hoitaa taas yhden päivän pois alta.

Pois alta, minkä tieltä? Mitä on tulossa, miksi päivät pitää suorittaa?

Kun asiat ovat miten sattuu, sanon lapsille että nyt on asiat heikunkeikun. Voisinkin kertoa heille, että nyt on sellainen tilanne lapset että yhteiskunnassamme vanhemmuus on aikamoisen heikunkeikun. Vanhemmat eivät saa olla oikeasti vanhempia, meistä on tehty puolipäiväisiä leikkivanhempia. Jos nyt hieman pelleillen sanoisi, niin me vain ruokimme, viemme, tuomme ja nukutamme.

Kaikki se tärkeä yhdessäoleminen tapahtuu enimmäkseen jossain muualla, muissa huoneissa, muina aikoina, muiden aikuisten kanssa, jotka suorittavat vanhemmuutta puolestamme.

Koska kun tartun lapseni käteen iltapäivisin päiväkodin eteisessä, katson hoitajia ja tunnen huonommuutta. Heillä on päivästä toiseen enemmän kuin tarpeeksi aikaa opettaa lapsilleni asioita, joita minä en ehdi. He lohduttavat häntä, kun minä en ole siellä.

He pitelevät sylissä, kun sylini on poissa. Se tuntuu väärältä.

Vanhemman kiire, stressi ja aina vaaniva uupumus ei ole perheen ominaisuus. Ei ole lapsen syy, jos kaipaa ja vaatii todellista vanhemmuutta.

Kuulkaas lapset, nyt on sillä tavalla että me vanhemmat emme ehdi, jotta meillä olisi aikaa olla toisaalla, poissa vanhemmuudesta tekemässä muita tärkeämpiä asioita. Jotta voisimme leikkiä vanhemmuutta ansaitsemillamme tuloilla ja uupua sen vuoksi, että sisimmässämme kaipaamme aitoa vanhemmuutta, jota emme kuitenkaan jaksa tai ehdi toteuttaa.

Ja on todellakin täysin supervinksinvonksin sellainen höpötys, että vain muutama tunti yhdessä omien lasten kanssa arkipäivinä olisi tarpeeksi. Että vanhemman kiire, stressi ja aina vaaniva uupumus olisi perheen ominaisuus.

Ei ole perheen tai lapsen syy, jos kaipaa ja vaatii todellista vanhemmuutta. Ei ole kasvavan lapsen ja nuoren syy kipuillessaan joutuessaan kasvamaan irrallaan syvällisestä hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta.

Läheisyys ei synny sitten ruokailun jälkeen kello kuusi. Tai lauantaisin.

Läsnäolo ei saavu luo silloin kun aikuinen päättää niin, sillä se ei ole meidän käsissämme. Läheisyys, tunne ja kohtaaminen on kontrolloimaton tila. Tunteet ovat aitoa ja intuitiivista, jotka syntyvät jossain syvällä ja kertovat meille elintärkeistä asioista. Ne hälyttävät kun olemme poikenneet sivuraiteille ja iloitsevat kun löydämme tien takaisin.

Tunteiden kontrolloiminen on pelkoa, joka voi estää syvyyden, todellisen läheisyyden.

”Pitelet sydäntäni käsissäsi, mitä aiot tehdä sillä?”

Kato nyt äiti mikset sä koskaan kato.

Katson ninjavuorta ja edessäni olevaa läppäriä. Sormeni ovat pysähtyneet. Raaka tunteeni kertoo minulle että jotain on vialla. Mitä lapsi tarvitsee? Lapsi seisoo suoraan edessäni ja sanoo sen selvin sanoin katso minua äiti, katso minä olen tässä. Lapsi haluaa tulla nähdyksi, kohdatuksi. Että kuuntelisin, suojelisin ja näkisin. Osoittaisin että minä näen sinut. 

Katson ninjalastani joka huutelee vuoren uumenista ja kuulen yhtäkkiä kovin selvästi mitä hän kertoo minulle:

”Katso äiti minä olen tässä. Katso ja näe minut. Hyväksy ja anna minulle aikaa, rakkautta ja sydämesi ihan kokonaan. Aika kuluu äiti, enkä ole näin pieni aina. Sinä olet minun kehtoni, minun suojakilpeni, minun lapsuuteni. Pitelet sydäntäni käsissäsi, mitä aiot tehdä sillä? Katso minua äiti, olen tässä.”

Läppärin kansi sulkeutuu.

View this post on Instagram

Päivä vaipuu mailleen liian pian. Kun lapset ovat illalla nukahtaneet, tuntuu kuin jotain puuttuisi. En tunne helpotusta, että nyt on omaa aikaa. En halua mitään omaa aikaa vaan läheisyyttä. On omituinen paradoksi antaa mielen vaeltaa muualla silloin kun on paikalla ja kun ei ole paikalla, kaipaa niiden luo joiden kanssa ei osaa olla läsnä silloin kun on läsnä. Siksi saatan kaivata lasta, vaikka sivelen hänen nukkuvaa poskeaan. En taas ehtinyt kuitenkaan, katsoa ja nähdä. Kaikki se tärkeä yhdessäoleminen tapahtuu enimmäkseen jossain muualla, muissa huoneissa, muina aikoina, muiden aikuisten kanssa, jotka suorittavat vanhemmuutta puolestamme. Koska kun tartun lapseni käteen iltapäivisin päiväkodin eteisessä, katson hoitajia ja tunnen huonommuutta. Heillä on päivästä toiseen enemmän kuin tarpeeksi aikaa opettaa lapsilleni asioita, joita minä en ehdi. He lohduttavat häntä, kun minä en ole siellä. He pitelevät sylissä, kun sylini on poissa. Se tuntuu väärältä. Mitä lapsi tarvitsee? Lapsi seisoo suoraan edessämme ja sanoo sen selvin sanoin. 💛 💛Lue koko tekstini blogissa, linkki profiilissa ☝️ ◇Photo By @jyllanninsuomineito ◇ ◇ #lapsenoikeuksienpäivä #vauvablogit #blogit #jyllanninsuomineito #lapsuus #vanhemmuus #kadonnutvanhemmuus #photography #tabechphotography #veganblogger #veganchild

A post shared by Terhi-Anneli Bech Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

Kommentit

8 kommenttia
Terhi-Anneli

Ihana kuulla!

En syytäkään ketään erityisesti tästä miten meidät pakotetaan oravanpyörään, koska monille se irtautuminen ei vain ole mahdollista. Mutta kyllä me voimme tehdä töitä sen eteen että emme aja pinnallisia arvoja, tue kulutusyhteiskuntaa ja osallistu stressiin ja kiireseen. Syvät arvot on kadonneet, mielestäni kaiken perusta on siellä.

Avatar

”Miten kauan sä aiot olla kotona”? Multa kysellään jatkuvasti. Lapseni on 1,5-vuotias. Ihmettelen mitä heille vastaisin, voisin näyttää jatkossa tämän kirjoituksen.
Olen joka päivä ällistynyt siitä, että minulla on näin ihana lapsi. Kuitenkin, vaikka tällä hetkellä olenkin fyysisesti läsnä, kotiäitinä, en aina jaksa olla läsnä. Herkkänä ihmisenä imen itseeni ympäristöstä kaiken, ja pienen ihmisen tarpeet intensiivisyydessään ovat minulle paljon. Mutta se, että jo tiedostaa olevansa epäläsnä (?), on hyvä. Kiitos muistutuksesta! Ja armollisuutta itsellesikin 🙂

Terhi-Anneli

Hei, kiitos kun kommentoit 🙂

Vaikka kotona oleminen on raskasta ja olin esikoisen kanssa 2,5 vuotta kotona, en koskaan ole katunut tuota ajanjaksoa. Se menee niin äkkiä ja nyt kun juoksee tukka siintäen päivästä toiseen, sitä kotonaolemista ja kuitenkin ”mahdollisuutta” siihen läsnäoloon kaipaa. Ei toki aina voi olla täysin läsnä, me olemme ajatuksissamme, me olemme unelmissamme ja poissaolevia. Tottakai, näkisin että se on luonnollista. Mutta että lapsi voi havahduttaa, ja minä ehtisin.Ettei olisi aina niin kiire ja stressi, aina oltava muka jossain toisaalla.

Minusta se että on välillä poissaoleva on luonnollista. Mielemme vaeltelee ja sekin on jo tietynlainen defenssi. Kun emme jaksa jotain tilannetta, olemme uupuneita niin sentään mieli voi kulkeutua toisaalle hakemaan omaa tilaa.

Kaikkea hyvää ja poissaolevuuden tiedostaminen on mielestäni oikein oleellinen asia 🙂

Avatar

On ihanaa kun voin olla lasteni kanssa kotona, ei ole kiirettä työelämään. ❤️
Silti on liian usein vaikeaa olla läsnä, koska minulle ei oltu läsnä kun olin pieni (vaikka olinkin kotona kouluikään asti), vaatii kovaa opettelua ja selkäytimeen iskostuneiden mallien purkamista.

Kiitos tästä tekstistä, kaikkien pitäis lukea tää. ❤️

Terhi-Anneli

Moi!

Tämä on tärkeä pointti miten meidän oma lapsuutemme vaikuttaa omaan vanhemmuuteen. On kuitenkin jo todella käänteentekevää tiedostaa ne omat kasvatusmallit, kuten teetkin 🙂
Itseni on joskus vaikea ottaa vastaan lapsen tarvitsevuutta, sillä tuntuu etten itse saanut olla pienenä heikko. Mutta jo tuon asian ymmärtäminen on ollut tie muutokseen ja kipeiden asioiden käsittelyä.

Avatar

Todella koskettava teksti, kiitos tästä!

Varsinkin tuo tunne tuttu, kun lapset nukahtaa. Kun ei ole siinä intensiivisessä yhdessä olossa, niin usein mietin, miksi en silloin voisi enemmän pystyä olemaan läsnä.

Nämä on isoja asioita ja haluan pyrkiä parhaimpaani, mutta kokea myös armollisuutta itseäni kohtaan.

Kiitos kun kirjoitat, pidän teksteistäsi.

Terhi-Anneli

Hei Jonna!

Kiitos paljon kommentistasi. Pohdin kiireen keskellä usein näitä asioita, miten tuntuu kuin aina leijuisi muissa maisemissa, kuin läsnäolossa.

Armollinen pitää toki olla, mutta myös armollinen lasten ainutkertaista lapsuutta kohtaan. Mikä on lopulta tärkeintä, juuri tänään?

Terhi

Avatar

Hyvä teksti ja niin asiaa! On niin totta, että nykyaikan on vaikeaa olla vanhempi kun ei millään ehtisi, on niin kiire käydä töissä ja saada aikaan kaikkea mitä meiltä odotetaan, edetä uralla jotta voi maksaa asuntolainat jotta voi olla rauhallisemmin mielin siitä että tilille jää enemmän rahaa… Ja siinä se elämä sitten meneekin, lapset kasvavat isoksi ja sitten mietitään, että mihin ne vuodet meni!

Osoitan ”syyttävää sormeani” tässä nimenomaan luomaamme yhteiskuntaan ja sen vaatimuksiin, me ihmisethän vain juoksemme sokeasti sen perässä, mihin olemme oppineet uskomaan (että pitää hankkia se tietty ura, status, pankkitilin saldo jne) eikä siihen mahdu edes vanhempainvapaat kunnolla kun voi jo ura tyssätä siihen… Työelämä on tässä suhteessa aivan liian armoton. Eikä lasten kotihoitoon muutenkaan nykyisin kannusteta, poliitikot ovat oikein ansioituneet tässä asiassa eli kotihoitovastaisuudessa.

Näistä asioista kirjoittelen todella paljon omassa Kaksplusyhteisön blogissani http://www.mustikkapasta.blogspot.com. Olen tehnyt erilaisen valinnan eli jättäytynyt oravanpyörästä, elämme vaatimattomasti ja rahat tiukilla jotta voin hoitaa lapsia kotona ja olla heidän elämässään oikeasti läsnä sen ajan kun he eniten tarvitsevat, pikkulapsiajan. Valinta on vaatinut paljon uhrauksia, mutta toistaiseksi en ole katunut hetkeäkään!

Anna / Mustikkapasta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä