Kiire ei tee sinusta arvokkaampaa

Lepo. Joutilaisuus. Hyvä olo. Läsnäolo. Luovuus. Sisäinen palo. Taito. Tuotteliaisuus. Tehokkuus.

Laittaisin nämä tähän järjestykseen, kuin eräänlainen välttämättömyyksien tärkeysjärjestys.

Levänneestä ja hyvinvoivasta ihmisestä loistaa energiaa, josta riittää kipinää ja inspiraatiota niin perheelle, muulle ympäröivälle maailmalle ja työelämälle.

Yhteiskunnassa tämä lista tuntuu olevan käännetty päälaelleen: pitäisi olla töissä sekä elämässä tasaisen, tappavan tehokas, ja kaiken tämän jälkeen voi ehkä ansaita hetken lepoa.

Oli ansaittu lepohetki sitten ilta, viikonloppu tai kauan odotettu loma. Arki junnaa eteenpäin riittämättömyyden tunteiden, kiukun ja itkun saattelemana, lopussa odottaa lyhytnäköinen ja ansaittu hengähdystauko.

 

Tauko omasta elämästä.

 

Lepo. Joutilaisuus. Hyvä olo. Läsnäolo. Luovuus. Sisäinen palo. Taito. Tuotteliaisuus. Tehokkuus.

 

Muistutan itseäni joka syksy, että kiire ei tee minusta arvokkaampaa. En ole suurempi, tärkeämpi, upeampi ja rakastettavampi silloin, kun ympäröin itseni hulluilla aikatauluilla. Oli ajanjakso, kun se tuntui olevan kaikesta tärkeintä. Olla pidetty, haluttu, kadehdittu ja kaikkien toivoma työntekija tai seuralainen. Juosta tapaamisesta ja juhlasta toiseen, jotta ei vaan jäisi  mistään paitsi.

Kiire on kuitenkin itseaiheutettua ylisuorittamista, eikä mikään luonnonvoima. Kiire ei tapahtu meille, vaan me luomme sen itse. Kyse on tärkeysjärjestyksestä ja sen ylläpitämisestä.

Kiire on kuitenkin itseaiheutettua ylisuorittamista, eikä mikään luonnonvoima. Kiire ei tapahtu meille, vaan me luomme sen itse. Kyse on tärkeysjärjestyksestä ja sen ylläpitämisestä.

 

Vaikeaa se on tässä maailmassa, jossa meidän tulisi ajautua vuodesta toiseen päättymättömien aikataulujen ja metatyön virrassa.

 

Kun pitää vaan painaa duunia, jotta saa maksettua laskut ja se todellinen päämäärä sumenee. Onhan se ihan sama mitä tekee, jotain on tehtävä kahdeksan tuntia joka ikinen päivä ja kaikki se aika on poissa lasten ja perheen luota. Tai ystävien, todellisten ja itselle tärkeiden asioiden.

 

En usko enää, että kiireinen, uupunut ja ylisuorittava ihminen yltää ikinä täyteen potentiaaliinsa. Hallinnan tuntu ja kiire voi humalluttaa, saada tuntemaan itsensä enemmän tärkeäksi. Mutta pystyykö koskaan todella viipymään ja  loistamaan niissä asioissa, joita kohtaan tuntee aitoa sisäistä paloa? Kun toimii ulkoapäin asetettujen odotusten mukaan, jotka eivät resonoi sydämen tahdon kanssa.

 

Moni meistä ei edes tajua elävänsä suorituspaineissa ja kulkevansa väärällä polulla. Me olemme niin ehdollistuneita siihen, mikä on muiden mielestä arvokasta.

 

Kun elämää pitää suorittaa, kaikki pitää ehtiä tekemään, muut tapaamaan, juoksemaan arjesta lomaan, kokemaan kaikki heti  ja nyt. Sosiaalinen media luo paineita etsiä enemmän, kehittyä jatkuvasti ja pyrkiä parempaan.

Mutta miten jatkuvat tuotteliaisuus,  kiire ja ylisuorittaminen näyttäytyy lapsen maailmassa?

 

Olenko äiti, jonka katse ja ajatus harhailee lasten kertoillessa juttujaan kun kiiruhdamme päiväkodista iltapäivisin? Päässä pyörii jo kauppalistat, kotona odottava sotku ja tekemättömät työt. Ehkä odottaa jo sitä hetkeä, kun saa lapsensa nukkumaan, vaikka ei ole viettänyt heidän kanssaan aikaa koko päivänä. On vaan jo niin toisaalla, aina hetkessä eteenpäin, ennen kuin on edes ollut tässä ja nyt.

 

Muistutan itseäni joka syksy, että kiire ei tee minusta arvokkaampaa.

 

Itsensä kadottaa ylisuorittamiseen ja elämästä poistuu todellinen tehokkuus, tuotteliaisuus, taito, sisäinen palo, luovuus, hyvä olo, lepo, joutilaisuus. Ja lopulta kyky läsnäoloon.

 

Elämä on niin täynnä kaikkea muuta, ettei mahdu sinne enää edes itse.

 

Ensin kysyisin, että mikä on arjessa ja elämässä tärkeintä: se että meillä on aikaa olemiseen ja läsnäoloon, vai että me juoksemme päättymättömästi aikataulusta toiseen? Asioita ja menemisiä tulee osata priotisoida, tai löytää itsensä hukkuneena omiin aikatauluihinsa. Jostakin pitää osata päästää irti ja uskaltaa myöntää kysyttäessä, että ei meillä ei ole mitään suunnitelmia tänään. Ei, meillä ei ole mitään sovittuja menoja ensi viikonloppuna. Meillä ei ole lomasuunnitelmia.

 

Joskus tällaiset vastaukset ovat suorastaan hävettäneet silloin, kuin leikkitreffejä tai tapaamisia sovittaessa muut vanhemmat luettelevat menojansa kuukausiksi eteenpäin. Katsotaanpas, ensi viikonloppuna on ne ja ne juhlat, ja harkat, ja pelit, ja naistenillat ja matkat. 

 

Kun elämää pitää suorittaa, kaikki pitää ehtiä tekemään, muut tapaamaan, juoksemaan arjesta lomaan, kokemaan kaikki heti  ja nyt. Sosiaalinen media luo paineita etsiä enemmän, kehittyä jatkuvasti ja pyrkiä parempaan.

 

Haaste onkin murtautua ulkoisista odotuksisa, normeista,oravanpyörästä ja rakentaa elämänsä oman sisäisen rytmin  mukaiseksi.

 

Uskaltaa viipyillä, olla haalimatta lapsille ja itselleen liikaa harrastuksia, olla aikatauluttamatta jokaista vapaapäivää, viikonloppua ja lomaa. Olla stressaamatta, jos kaikki ei ole aina hallinnassa ja niinkuin pitäisi. Olla miettimättä liikaa eteenpäin, vaan antaa tilaa spontaaniudelle. Vaalia sitä olemisen sietämätöntä keveyttä ja antaa tilaa hetkille ja läsnäololle.

 

Tuntea miten riippukeinu liikkuu hiljaa tuulessa, katsoa ylös kuusen latvoihin ja antaa ajatustensa harhailla pakottomina. Miten ajatuksilla ei ole päämäärää tai tarkoitusta. Niitä ei ole tarkoitus ottaa haltuun ja hallita.

 

Kävellä neulasten peittämillä poluilla kulkematta minnekään.  Tuntea tuuli iholla ja pysähdellä lasten kysymysten äärelle. Antaa vastausten tulvia sydämestä,  ottaa syliin ja antaa ajan tuudittaa.

 

Lapset nauttivat Nuuksion rauhasta ja suomalaiskavereiden seurasta.

Ensin lepo. Joutilaisuus. Hyvä olo.

Sitten läsnäolo.

Luovuus.

Sisäinen palo.

Taito.

Tuotteliaisuus.

Tehokkuus.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä