Kiire ei ole luonnonvoima – se loppuu kun tekee oikeita valintoja

Aamulla kävelin kaupungin halki auringonpaisteessa ja annoin katseen levätä kauniissa värikkäissä taloissa, porteissa, villiruusuissa, kapoisissa porttikongeissa, vinoissa nuupahtaneissa olkikatoissa, halkeilevissa mukulakivikaduissa, hassuissa nimikylteissä, mutkikkaissa pihapoluissa, lokkien aamupalavereissa, kukannupuissa,

vanhassa miehessä, joka nojaili ikkunasta ulos ja vain katseli lyheneviä aamun varjoja.

Miten maailman ikuisesta liikkeestä tipahtaneen näköinen on ihminen, jonka katse lipuu hitaasti maisemassa. Kasvoilta uupuu kireys ja kädet lepäävät toimettomina ikkunanlaudalla kännykän sijaan.

Miehen ja minun katseet viivähtivät toisissamme, kun hitaasti ja kiirehtimättä askeltelin ikkunan alitse.

Sanoimme huomenet rauhaisasti toisillemme hymyillen.

Kuin olisimme sanomatta sanoneet,
saan hengähtää tässä
ansaitsematta ensin

maailma kiirehtii
kuin viimeistä päivää
mutta kaikki on jo tässä lokkien kirkunassa
aamulehdessä
hengityksen huurussa
siinä että huomaat minut

Kiire ei ole luonnonvoima

En voi kuvitellakaan, että olisin voinut lampsia hitaasti aamulla 10 vuotta sitten. Mutta hitaus ja aika on oma valinta.

Lähes vuosikymmen sitten, kun esikoiseni oli pari päivää vanha, istuin tietokoneella vauva rintarepussa leikkaamassa lyhytelokuvaa. Lapsi syntyi ennenaikaisesti, enkä ollut siis saanut elokuvaa valmiiksi. Piti osoittaa sekä itselleni että muille, että minua ei mitkään synnytykset hidasta. Kerran työnarkomaani, aina työnarkomaani. Olin jopa ylpeä tästä tittelistäni.

Olin vielä tuolloin suomalaisten arvojen vaikutuksen alaisena. Kuin infektio, joka pakotti suorittamaan.

Minuahan ei lasten saaminen tai elämänkokemukset muuta.

Olen tehnyt töitä 12-vuotiaasta asti. Lähtökohtien vuoksi opiskelujen ohessakin on aina pitänyt olla useampi työ. Jos halusi pärjätä samaa tahtia kuin ne joille asiat tule enemmän annettuna, oli paiskittava kaksinkerroin hommia. Kotoa ei tullut avustusta vuokranmaksuihin tai muihin elämisen kuluihin.

Opin että ei ole varaa laiskotella, jos ei ole turvaverkkoa.

Halusin vain tehdä töitä, rakentaa uraa ja olla tuottelias. Se johti siihen että oli aina kiire, priorisoin verkostojen luomisen todellisten ystävien sijaan. Suorittaminen ja työnteko jäi päälle, vaikka ansaitsin jo nuorena aikuisena todella hyvin. Hengailu ja hauskanpito oli ajanhukkaa. Kiireisenä tunsi olevansa tärkeä ja hyödyllinen, joutilaana mitätön.

Kiirettä alkoi pitää luonnonvoimana. Aivan kuin se olisi jokin hallitsematon asia, joka vaan on olemassa, vie meitä ja me emme voi sille mitään.

Muistan miten krooninen kolmoishermosärkyni alkoi: sen jälkeen kun olin tehnyt töitä viisi vuotta ilman yhtäkään lomaa. Yritin etsiä hoitoa vaivaani, enkä ymmärtänyt että olin aiheuttanut fyysiset oireeni ihan itse. Aloin olla pahoinvoiva, pyörtyillä ja voida huonosti. Mutta oli pelottavaa päästä irti ainoasta asiasta mikä pönkitti omaa itsetuntoa: työ.

Kiire loppuu kun valitsee läsnäolon

Kun muutin Tanskaan, kiire yhtäkkiä loppui. Kukaan ei tuntenut minua, ei ollut työpaikkaa, ei statusta. Olikin vapauttavaa olla ulkopuolinen. Mutta pian opin, että tanskalainen kulttuuri on muutenkin rennompi, eikä kenenkään tarvitse ansaita hyggeä ja rentoutumista mitenkään etukäteen.

Minun ei tarvitse ansaita olemassaoloani.

Emme saa olla maailman tavoittamattomissa tai kiireettöminä onnellisia. Vaikka olemme tässä, mielemme ja ajatuksemme kulkevat jo seuraavassa hetkessä.

Mutta mitä on huoli ja musertuminen sellaisesta, joka ei vielä edes ole täällä?

Tommy Hellsen sanoo:

”Sinulla ei ole kykyä läheisyyteen, koska et oikeasti ole paikalla.”

Se on sitä kun ihminen seisoo oman elämänsä ovella koputtamassa. Pyrkii sisälle, mutta joku sanoo, että et enää mahdu tänne, koska elämäsi on jo täynnä kaikkea muuta.

Se joku on me itse.

Kiire, ylisuorittaminen ja uupumus ovat kyllä päässeet sisään asumaan ja vallanneet jokaisen nurkan.

Ulkopuolelle jää kaikki tärkeä. Lapsen kaunis ajattomuus, inhimillisen läheisyyden kaipuu ja hoiva. Asiat joille ei ole aikataulua, kalenteria, ei aikaa tai paikkaa.

Sillä miten kellottaa rakastaminen?

Kun päätin käydä hitaalla kävelyllä aamulla, palasin näihin ajatuksiin. Miten aina ennen oli niin kiire, ja nykyään tuntuu että voin täysin hallita onko kiire vai ei? Ehkä olen oppinut lopultakin olemaan välittämättä ulkoisista odotuksista ja löytänyt sisäistä rauhaa.

Sillä mikä meistä jää, kun lähdemme? Uhriutuminen, ura ja kiire? Vai ne läsnäolon todelliset hetket, jotka vietimme kohtaamisissa ja rakkaittemme kanssa.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä