Kotihäpeä aiheuttaa paniikkisiivousta – miksi sotkusheimaus pelottaa suomalaisia?

Teksti

Tanskassa homma hoidetaan rempseästi huudahtamalla ovella: ”Onko kuningatar tulossa kylään vai mikä tää meininki oikein on?”

Luin hesarista jutun siitä, miten ihmiset eivät Suomessa enää kyläile kuten ennen. Oho, siis oikeastiko? No mitään tällaista trendiä ei ole nähtävissä kyllä täällä Tanskassa. Jos jossain mielenhäiriössä vieraita varten siivoskelua harrastetaan, liian siisti koti paljastaa paniikkisiivouksen ja siitähän taas saa ihan reilusti heittää huulta. Tanskassa homma hoidetaan alta pois rempseästi huudahtamalla ovella:

”Onko kuningatar tulossa kylään vai mikä tää meininki oikein on?”

Suomessa ihmiset häpeävät kotejaan ja paniikkisiivoavat silloin, kun vieraita harmiksi tuleekin. Ellei koti sitten ole kuin sisustuslehdestä tai kuten täällä Tanskassa sarkastisesti sanotaan ”bo bedre”- huusholli. Perheellisten kodit lienee kuitenkin aika harvoin puhtaaksi nuoltuja tai mitään sisustusarkkitehtien luomia esteettisiä teoksia.

On aika ironista tuntea kotihäpeää piilotellen sotkujaan neljän seinän sisällä, kun samaan aikaan niin monet muutkin tuntevat samaa häpeää ja harrastavat paniikkia.

Suomalainen paniikkisiivous tapahtuu kun pelätään sitä tilannetta, jossa arvotetaan ja kategorisoidaan ihmisenä kodin siivon mukaan. Kuinka monta kertaa on tullut juostua huoneet läpi keräämässä pahimmat rojut kaappiin, kun jotkut on tulossa yllättävälle lauantaivisiitille? Eikä tämä ole suomalaisittain varmasti mikään turha huomio, sillä jopa sosiaaliviranomaiset arvottavat vanhempien kyvykkyyttä tehtäväänsä sen mukaan, miten siisti tai sotkuinen koti sillä hetkellä nyt vaan sattuu olemaan.

Tervetuloa vaan meille sosiaaliviranomaiset! Tai pitäisikö sanoa, tervetuloa Tanskaan?

Aivan kuin neljän lapsen ja kaikkien niiden kavereiden (luku nousee siis helposti kahdeksaan) tunnin aikana rymyämä sohvalinnake ja leipäzembalot keittiössä olisi joku vanhemmuuden statusmittari? En todellakaan hiippaile kakaralauman perässä siivoamassa jokaista leivänmurusta sen pelossa, että joku tulee spontaanille vierailulle ja miettii miten laiska ja saamaton äiti muka sen perusteella olen. On minulla parempaakin tekemistä.

Ja eikö rento ja elämän jälkiä huokuva koti ole pikemminkin merkki lämmöstä ja siitä, että täällä asuu ihan oikea ihmisyksilöistä koostuva yksikkö nimeltään perhe?

Boheemin kodin ylpeys ja häpeä

Meidän kotona on aika boheemi meininki ja se jakaa vierailijat yleensä kahtia. On niitä jotka huokailevat miten ihanan rentoa ja kaunista ja sitten ne, jotka kokevat boheemin elämäntavan jotenkin huvittavana. Huomaan itsekin laskevani leikkiä siitä ”miten nyt olen hieman boheemi ja kaikki nyt on vähän miten on”, vaikka miksi edes pitäisi? Miksi omaa persoonaansa ja valintojaan pitäisi jotenkin väheksyen selitellä niille, joilla on erilaiset mieltymykset?

Kodissa asuvien elämäntilanteesta ei voi sitä paitsi aina tietää kaikkea. Onko taustalla muita ongelmia, ero, kiireitä tai vaikka masennusta.

Boheemia kotia naureskelevat ovat sitä paitsi yleensä suomalaisia, tanskalaisia ei paljoa hetkauta.

Jos elämässä on jotain tärkeämpää menossa kuin ympäristön observointi ja pintojen kiillotus, emme paljoa siivoile. Koska siivoaminen se vasta on päättymätön työsarka ja minulla onkin tapana joskus huikata sekaista huonettaan manaaville lapsille: ”Kyllä se sotku on siellä huomennakin!”

Sisustelen ja rakentelen pesäkoloa hitaasti, pikkuhiljaa ja juuri siksi meillä tuntuu olevan joku projekti kesken. Tälläkin hetkellä seinissä roikkuu vanhoja tapetin jämiä, koska en ole vielä päättänyt miten seinät käsiteltäisiin. Enkä päätä, ennen kuin ratkaisu tuntuu oikeasti oikealta. Siihen asti, olkoot.

Oli koti sitten joku ökylinna tai lähinnä Pitkätossun huvikumpua muistuttava, jokainen eläköön miten tahtoo. Mennään hygge edellä ja rentoudutaan täysin rinnoin. Niin omassa kotona, kuin muidenkin. Kodissa asuvien elämäntilanteesta ei voi sitä paitsi aina tietää kaikkea. Onko taustalla muita ongelmia, ero, kiireitä tai vaikka masennusta. Vastoinkäymisiä, jotka saavat pinnalliset asiat kuten kodin ulkonäkö, tuntumaan täysin turhilta ja epäolennaisilta.

Ja mikä tärkeintä, niin aika vähän aikaa nämä meidän omat sottapytyt tässä kuitenkaan asuvat. Vuodet kuluvat nopeasti ja yksi pieni lintunen muutti jo omaan kotiin. Muutaman vuoden päästä on jo seuraavan vuoro. Kun viimeinenkin pikkulintu on sitten yksi päivä lentänyt pesästä, ehtiihän sitä silloinkin kiillottaa näitä pintoja muita varten, jos se kiinnostaa tippaakaan, silloinkaan.

Miltä mahtaa tuntua silloin kun käytävät ovatkin tunnista toiseen hiljaisia, pöytien pinnat ammottavat tyhjyyttään, keittiön lattiat ei ole kuorrutettuina suklaamuroilla, ovinpielistä ei löydy enää koskaan hilloisia pieniä sormenjälkiä ja sohvan alta ei pilkistele yhden yhtäkään paritonta frozen sukkaa?

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä