Kuka ihme on Jyllannin suomineito?

Teksti

Olen saanut viime aikoina runsaasti kyselyjä, että kuka oikeastaan on Jyllannin suomineito – blogin takana? Siis että kuka minä olen ja mistä blogissani on kyse. Hämmennys johtunee siitä, että siirryin bloggaamaan Kaksplussan portaaliblogeihin kuin salakavalasti vuoden 2019 vaihteessa, eikä minusta ja blogistani ole tehty virallista esittelyä. En oikein sitten itsekään ymmärtänyt sellaista tehdä, sillä olihan blogini ollut jo olemassa vuoden päivät.

Blogini ihan ensimmäinen profiilikuva

Mutta juuri siten olen bloggaamisessa kehittynyt aloittelijasta ammattilaiseksi : tekemällä ja uurastamalla –  yrityksen ja erehdyksen kautta.

Blogimaailmassa vuoden ikäinen blogi ei ole kyllä vielä mitään – mutta keltanokkana on paljon asioita joita ei bloggaamisesta voi tietää ennenkuin sen omakohtaisesti oppii. Kuten nyt vaikka sen, että kun blogi muuttaa portaalista toiseen, olisi uusille lukijoille kohteliasta tehdä esittelyblogaus itsestään ja blogistaan.

Mutta juuri siten olen bloggaamisessa kehittynyt aloittelijasta ammattilaiseksi : tekemällä ja uurastamalla –  yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kuka minä olen ja mistä tulen

Olen Terhi, 40- vuotias pohjanmaalta kotoisin oleva sydämeltään juntti joka kuitenkin tuntee ettei ole kotoisin yhtään mistään. Hieman juureton, jonka vuoksi päätös muuttaa Tanskaan syntyi yhtä kevyesti kuin sen punnitseminen kaupan hyllyjen välissä, että ostaako vihreä vai punainen hammasharja. Muistan että kohautin harteitani ja päätin lähteä. Se ei tuntunut missään ja en usko että se tuntu missään kenestäkään muustakaan.

En ole nimittäin tiiviiden ystäväporukoiden tai paikallisuuteen jumittava. Olen enemmänkin yksin puuhasteleva introvertti kuin sosiaalisiin tilanteisiin hakeutuva ja seuraa kaipaava. Olin nuorena aikuisena nostalginen ja kaipasin kotikylämme kyläraitille horsmien sekaan, mutta muutettuani ulkomaille kaipuu jonnekin menneeseen on alkanut haihtua.

En ole koskaan kokenut olevani lahjakas missään, mutta jotenkin löydän sisäisen palon asioihin jotka resonoivat oman kipeän sydämeni kanssa.

Ennen Tanskaan muuttoa olin varttunut Haapajärven kylässä Kumisevassa ja asunut teinivuoteni Kokkolassa, jossa en ehtinyt kuitenkaan asua montakaan vuotta. Lapsuuteni maitotilojen keskellä tuntuu joskus kuin kaukaiselta unelta, sillä kaikki on muuttunut lapsuuteni vuosista niin paljon. Kyläkouluamme ei enää ole ja tiet eivät kiermurele enää samoja reittejä kuin ennen.

Muistan miten nousin mäkeä potkukelkalla talven pimeydessä ja ylläni liehui revontulet. Muistan jokaisen mutkan ja talon.

Kävin koulua Kumisevan kyläkoulussa, jossa oli n.45 oppilasta. Meillä oli naapurin lasten kanssa ”kuivaaja” -jengi, joiden kanssa hiippailimme kesäiltoina kuivaajan suljetulla alueella. (Kyse on siis viljakuivaamosta) Me hiippailimme pimeässä kuivaamossa sydämet pamppaillen ja juoksimme karkuun vahteja, jotka yrittivät häätää tunkeilijoilta suljetuilta alueilta.

Kerran löysimme pornolehtiä, jotka piilotimme kuivaajalle. Kuvat olivat aika yököttäviä, mutta samalla kiehtovia. Oli jännittävää tietää, että ne olivat piilossa siilon varjoissa.

Tanssiryhmämme Sebstanz Kokkolan kaupunginteatterilla

En ole mikään virtuoosi, vaan sellainen jokapaikan höylä.

Me leikimme metsissä. Metsissä oli paljon kallioita ja yhden lempipaikkamme nimi oli kullikallio, koska se oli ihan pippelin muotoinen. Lempinimeni jengissä oli Terska, jonka olin ihan itse itselleni keksinyt. Emme toki olleet täysin perillä sanan merkityksestä, se varmaan vaan rimmasi kivasti Terhin kanssa. Lapsuus – ja nuoruusvuosinani harrastin ratsastamista ja hevostelua, joka jäi pois kun muutin opiskelemaan.

Vanhempani erosivat kun olin 13-vuotias ja me lapset muutimme äitimme kanssa länsirannikolle. Haapajärvelle ei jäänyt sukua tai perhettä, joten se aikakausi loppui siihen. Mutkat ja revontulet unohtuivat.

Kokkolan vuosinani olin kuitenkin aktiivinen taiteissa, niin musiikissa, tanssimisessa ja teatterissa. Pääsin pääsykokeiden kautta konservatoriolle ja opiskelin aikani Jazz-osastolla laulua, joskin minut taidettiin potkia lopulta pellolle sillä en suostunut osallistumaan teoriatunneille. En oikein muista miten se kaikki meni. Nautin bänditoiminnasta, joskin en tiennyt laulamisesta yhtään mitään. Kyse oli vaan tunteesta ja kovasta halusta oppia lisää.

Perustin oman bändin jota yritin johtaa despoottimaisesti. Myöhemmin lauloin monissa muissakin bändeissä, mutta emme koskaan breikanneet. Olin liian lyhytjännitteinen rakentaakseni jotain konseptia ja kirjoittaakseni kunnon biisejä.

Tanssimisessa olin yhtä surkea ensi alkuun kuin laulamisessakin. Jos koreografiassa piti laittaa käsi tiettyyn asentoon, peilistä näkyi että menin aina raajoineni väärään suuntaan. Kehontuntemukseni ja koordinaationi oli naurettavan huonot. Mutta tanssissakin kehityin nopeasti, sillä rakastin nykytanssia. Se oli jotenkin niin rajatonta flowta.

En ole koskaan kokenut olevani lahjakas missään, mutta jotenkin löydän sisäisen palon asioihin jotka resonoivat oman kipeän sydämeni kanssa. Kuin olisi koteloituja kerroksia jossakin syvällä, jotka nousivat pintaan ainoastaan sanomattomassa liikeessä tai äänessä, joka tuntui tulevan jostain muualta kuin minusta itsestäni. Kokkolan vuosina poltin näppini useaan kertaan kuitenkin ihmisten kanssa ja olinkin valmis lähtemään omilleni heti kun tulisin täysi-ikäiseksi.

Haaveilin 16-vuotiaana Kallion ilmaisutaidon lukiosta, mutta äiti ei päästänyt minusta irti.

Mietin edelleen joskus missä olisin ja mitä tekisin ammatikseni nyt, jos olisin jatkanut näyttelemistä ja kehittynyt siinä? Olisin halunnut kadottaa itseni taiteisiin ja eläytymään olemaan joku muu. Ilmaisutaidon opettajani, joka on ammattinäyttelijä, sanoi minulle useasti että minusta voisi tulla mitä tahansa. Mutta en oikein uskonut häntä ja ehkä intuitioni oli oikeassa.

Enkä toki ollut ainoa joka löysi itsensä joskus ihmissuhteiden savuavilta raunioilta – jätin jälkeeni pommeja varmasti itsekin.

Helsinkiläinen

Ylioppilaaksi tulon jälkeen muutin heti Helsinkiin ja aloin opiskella Yliopistossa. En oikein tiennyt mitä halusin tai mitä elämä on noin ylipäänsä. Halusin tehdä kaikkea ja en edelleenkään uskonut osaavani oikein mitään kunnolla. Olin jo ymmärtänyt etten ollut mikään virtuoosi, vaan sellainen jokapaikan höylä. Olin kuunnellut koko lapsuuteni isosiskon harjoituksia, kun hän tunti toisensa perään harjoitteli huiluaan. Kuulin asteikot ikkunasta kesäpäivinä kun viiletin takapihan metsikköön leikkimään olevani metsänkansaa.

En jaksanut oikein koskaan keskittyä yhteen ainoaan asiaan koskaan niin kauaa, että olisin tullut spesialistisen hyväksi missään. Aivan kuten laulutuntien teoria ei napannut, en jaksanut harjoitella instrumentteja sen vertaa, että olisin koskaan oppinut nimeämään nuotit. Osasin kyllä soittaa nuoteista, mutta se ei kiinnostanut pätkääkään.

Yliopisto ja opettaminen kyllästyttivät minua. Luin pääaineenani teoreettista filosofiaa, sillä olin jotenkin naiivisti kuvitellut että siten löytäisin vastauksia eksistentiaalisiin pulmiini. Filosofian lisäksi  aloin kahmia kursseja joka puolelta. Antropologiaa, biologiaa, naistutkimusta, hieman estetiikkaa ja sosiaalipsykaa. Vedin seminaarit lekkeriksi. Olin filosofian opettajana opiskelujen ohessa ja haistattelevat nuoret veivät kaiken toivon, kun yritin avata heille ajattelun välineistöä. En jaksanut ottaa mitään tosissaan. Kapea-alaisuus tuntui väärältä ja kaipasin taiteen ja tekemisen pariin, teoreettisuus tuli korvista ulos.

Päätin hakea toiseen kouluun, Helsingin ammattikorkeakoulussa oli joku kuvaajalinja, kuulin.

Luokkakaverit kirjailija Saara Turunen ja käsikirjoittaja Reeta Palomäki. Ja, tuota minä.

Opiskelin elokuvaajaksi ja vaikka en varsinaisesti ollut kiinnostunut kuvaamisen teknisestä puolesta, nautin luovien ihmisten joukossa olemisesta.

Menin pääsykokeisiin kylmiltään ja pääsin toiseen vaiheeseen. Ja edelleen kolmanteen ja lopulta kouluun sisälle.

Opiskelin elokuvaajaksi ja vaikka en varsinaisesti ollut kiinnostunut kuvaamisen teknisestä puolesta, nautin luovien ihmisten joukossa olemisesta. Tein musiikkia kaikki viikonloput ja panostin enemmän musiikkiuraani. Duomme eteni ja julkaisimme levyn Saksassa. Yhteistyö kuitenkin päättyi henkilökemiaongelmiin.

Yksi päivä tutuksi tullut ylemmän kurssin oppilas soitti ja ehdotti, että haluaisinko mennä Ylelle työhaastatteluun. Hän oli suositellut minua tekijäksi. Tein showreelin ja menin haastatteluun. Sain työn Ylen Basaari-ohjelman Mundo projektista, jossa toimin kuvaaja-leikkaajana. Aloin tehdä muutakin keikkaa ja olin samanaikaisesti Ylen dokumenttikuvaajien freelancekuvaajana. Tunsin syvää paloa dokumenttikerrontaa kohtaan, sillä dokumenttielokuva voi olla mitä vaan. Sen muoto ja rakenne on vapaa kaikista kaavoista, ja se oli elämäntarinani: en kestänyt lokerointia ja identifioitumista miksikään tietyksi.

Halusin olla kuin vesi, joka kulkee ja muovautuu joen törmien ja vedenalaisten kivien mukaisesti. Ihmiset ja heidän tarinansa kiehtoivat – ja jokainen kertomus muutti minua aina hieman lisää. Tuntui että sain vihdoinkin keskittyä asioihin, joilla on merkitystä. Asioihin, joihin pystyin kanavoimaan kykyni mutta jotka eivät liikkuneet oman napani ympärillä.

Kaipuu teatterin tai musiikin pariin olivat saanut sijaistoiminnan, laastarin joka helpotti jomottavaa haavaa.

Minulla oli Ylellä upea ja kokenut mentori sekä esimies, jotka näkivät minussa kokemattomuudestani huolimatta potentiaalia. Työyhteisö oli monenkirjava ja monikulttuurinen, mutta yksi parhaista työyhteisöistä missä olen koskaan saanut työskennellä. Myöhemmin elämässäni menin kohti unelmaa ja tein töitä vuoden saamelaisalueella, Inarissa.

Lasten isä, Peter.

Ja niin elämänmuutos vei minut Tanskaan ja sillä tiellä olen edelleen.

Eräs kesä olin töissä Huvila & Huussi ohjelman kuvaajana kun teini-ihastukseni Tanskasta löysi minut Facebookista. Ja niin elämänmuutos vei minut Tanskaan ja sillä tiellä olen edelleen. Mutta koska itsestäni kertominen kyllästyttää minua aivan valtavasti, tarinan tanskalaisen mieheni tapaamisesta voit kuunnella täältä.

Blogiuran alku

Bloggaaminen alkoi kohdallani kuin vahingossa, aivan kuten kaikki elämässäni tuntui alkaneen. Minulla ei ollut mitään suurta suunnitelmaa, vaikka kaikki mitä olin siihen asti kokenut, tuntui johtavan juuri sinne minne pitikin.

Olin asunut Tanskassa jo vuosikausia ja meillä oli kaksi lasta. Olin vuosien säätämisen jälkeen alkanut vihdoinkin elää vegaanisesti ja se muutti koko perheemme elämää varsin paljon. Olin perustanut Instagram -tilin, jossa en ollut kuitenkaan kauhean aktiivinen enkä muutenkaan ollut kova somen käyttäjä. Instagram -tililläni jaoin kuitenkin vegaanisia ruokiamme, reseptejä ja kuvia elämästämme Tanskassa.

Olin perustanut oman yrityksen ja tein media-alan töitä omalla studiollani. Muistan miten luin saamaani sähköpostia uudestaan ja uudestaan läpi, kun vatsanpohjassa nipisti. Tuttu tunne, johon sekoittuu pelkoa, jännitystä ja intuitio. Intuitio, joka kuiskii että tästä voisi tulla jotain. Sisäinen ääni, jota olin aina seurannut.

Minua oli pyydetty kokeilemaan bloggaamista. Blogi, koska miksi ei?

Olen vasta alkanut ymmärtää, että blogi on kuin juuret jollekin, jonka oksat ja lehvästöt voivat kasvaa loputtomasti.

En kuitenkaan juurikaan lukenut blogeja, seurannut tubettajia (en vieläkään seuraa) tai ollut kauhean kiinnostunut sosiaalisen median mahdollisuuksista. Ylipäänsä esilläolo blogin kautta ei ollut koskaan kiehtonut. Suunnittelin lopulta ensimmäisen profiilikuvani ja bannerin. Kirjoitin ensimmäisen blogitekstini Vauva – lehden portaalissa ja painoin kädet väristen ”julkaise”nappulaa.

Bloggaaminen vei mennessään

Ensimmäisen blogivuoteni aikana opin että jos blogi on vain formaatti ja alusta johon voi tuottaa sisältöä, on bloggaamisessa rajana oma mielikuvitus ja lopulta pelkkä taivas.

Aivan kuten kirja tai elokuva voi viedä meidän mielemme toisiin maailmoihin, hyvä blogi voi koskettaa, liikuttaa, ärsyttää, opettaa, antaa myötätuntoa, toimia vertaistukena, inspiroida, syventää ammattilaisuutta, hauskuuttaa tai tuoda monen elämään valtavasti iloa. Bloggaaminen on toki myös kritiikin valokeilaan astumista. Varsinkin julkaisuni vegaaniudesta tai eläinten oikeuksista nostattavat tunteita, mutta blogiuran edetessä niihinkin oppii suhtautumaan oikein ja rakentavasti.

Blogi on kuin kilpi, joka samanaikaisesti kertoo ja avaa juuri niin paljon kuin itse päätän. Mutta se voi olla myös polku, jonka kautta monet ovat jo kulkeneet osan matkasta rinnallani ennenkuin olemme koskaan tavanneetkaan.

Ehkä henkilökohtaisesti yllättävin ja rakkain asia on bloggaamisen kautta tapahtuva verkostointi ja kontaktit. Yksinäisyydessä viihtyvänä ja ystävyydessä satutettuna ihmisenä on upeaa miten helppoa on löytää yhteys muihin ihmisiin, toisiin bloggaajiin, lukijoihin tai yrityksiin henkilökohtaisen blogin kautta. Jos joudun kulkemaan työssäni jonkun toisen yrityksen edustajana ja sparraamaan itseni työrooliin, bloggaajana voin olla täysin oma itseni.

Blogini on itseni rakentama ja se heijastelee minulle tärkeitä arvoja, asioita jotka koen tärkeinä ja olennaisina. Siksi on helppoa kulkea jännittäviinkin tilanteisiin, uusiin tapahtumiin tai yhteisöihin varmoin askelin, sillä suojakuoret on jo riisuttu. On helppo vastata kiperiinkin kysymyksiin, sillä edustan aina lopulta vain itseäni. Ei ole vääriä vastauksia eikä ole häpeä sanoa ettei tiedä. Mielenkiintoinen pointti, enpä ole ennen ajatellut sitä noin.

Blogi on kuin kilpi, joka samanaikaisesti kertoo ja avaa juuri niin paljon kuin itse päätän. Mutta se voi olla myös polku, jonka kautta monet ovat jo kulkeneet osan matkasta rinnallani ennenkuin olemme koskaan tavanneetkaan.

Kaksplussan portaalibloggaajien tapaamisessa Helsingissä kesällä 2019.

Blogiyhteisöt ovat ammattibloggaajien työyhteisö, tuki ja apu.

Muiden bloggaajien kanssa rakennetut yhteisöt ja vertaistuki on tässä todella tärkeitä. Blogiyhteisöt ovat ammattibloggaajien työyhteisö, tuki ja apu. Lisäksi monet bloggaajat ovat paljon kokeneempia kuin minä itse, jolloin kaikki heidän kokemuksensa ja ammattitaitonsa ovat asioita, joista voi oppia ja kehittää omaa blogitoimintaa. Sen lisäksi moni bloggaaja voi kokea yksinäisyyttä ja tarvetta löytää yhteys muihin kanaviensa kautta. Jonkinlainen ymmärtämisen taso ja kohtaaminen, jota omassa arjessa on miltei mahdoton löytää.

Bloggaaminen on kirjoittamisen lisäksi markkinointia, sosiaalisen median hallintaa, puheenaiheiden ja trendien seuraamista, oman äänen löytämistä, rehellisyyttä, aitoutta ja kovaa työtä.

Kohti ammattilaisuutta

Mitä tahansa ihminen haluaa tehdä elämässään, se onnistuu jos siihen löytyy kipinä ja sisäinen palo. Siksi en ole sopeutunut ikinä tiettyyn uraan tai toimenkuvaan, sillä ne eivät ole tuntuneet oikeilta. Kun työtehtävät eivät enää hengästytä ja värisytä, suunta on väärä.

Käsitykseni vartin sessioista kahvilassa läppärin kanssa ja lukijoiden virrasta blogiin on muuttunut kahden vuoden aikana täysin: ammattibloggaaminen vaatii läppärin ja laten lisäksi rohkeutta ja kanttia. Sen lisäksi bloggaamisessa auttaa uteliaisuus, halu ja kyky tukea muita bloggaajia, oppia paremmiltaan ja uskallus olla oma itsensä lukijoidensa edessä.

Jos blogia haluaa kirjoittaa ammattilaisena, työaika ei ole rajattu tiettyihin tunteihin ja työsarka ei tavallaan lopu koskaan. Bloggaaminen on kirjoittamisen lisäksi markkinointia, sosiaalisen median hallintaa, puheenaiheiden ja trendien seuraamista, oman äänen löytämistä, rehellisyyttä, aitoutta ja kovaa työtä. Joskus saatan istua kännykkäni kanssa yömyöhään vastailemassa kaikkiin Instagramviesteihini, joihin en ehtinyt päivän aikana reagoida. Tai vastaavasti istun yön selässä vastailen harkiten ja ajatuksella blogiini tulleisiin kommentteihin.

Jokainen viesti, kysymys ja kommentti on asiakaspalautetta, joihin bloggaajana suhtaudun aina vakavasti ja kunnioituksella.

Mitä tahansa ihminen haluaa tehdä elämässään, se onnistuu jos siihen löytyy kipinä ja sisäinen palo.

Blogitekstien suunnittelu, valokuvaaminen, Instagramin stoorien ja feedin päivittäminen teksteineen, kuvaaminen, leikkaaminen ja itse kirjoittaminen vie aivan valtavat määrät aikaa. Mitä enemmän erilaisia ilmaisuvälineitä käyttää, sitä enemmän blogin pitämiseen ja päivittämiseen saa kulutettua työaikaa. Jos julkaisen kolme blogikirjoitusta ja yhden podcast-jakson viikossa, olen todennäköisesti käyttänyt blogiini ja sen markkinoimiseen n. neljän työpäivän tuntimäärän.

Ja kaikki tämä on tapahduttava kokopäivätyöni ja perheen kanssa olemisen ulkopuolelle jäävinä ajankohtina, eli lähinnä öisin.

Kirjoitin näin blogissani viime vuoden joulukuussa:

”Kun kiikutin allekirjoittamiani sopimuspapereita postilaatikkoon, oli olo hieman pöllämystynyt. Sillä enpä olisi uskonut reilu vuosi sitten kun aloin kylmiltään blogata, miten tämä touhu veisi mennessään. Suoraansanoen en uskonut että olisin kauhean kiinnostunut koko hommasta. Mutta ennakkoluuloinen asenne johtui nimenomaan siitä virhetulkinnasta, ettei bloggaaminen voisi olla tarpeeksi arvokasta tai vakavasti otettavaa. Ei ainakaan mitään oikeaa työtä.”

Olin juuri allekirjoittanut Otavamedian kanssa bloggaajasopimuksen ja sitouduin ammattibloggaajaksi Kaksplus- lehden portaaliblogeihin.

Siinä sitten kun kirjekuori lähti matkaan niin oli myönnettävä, että rakkaus kirjoittamiseen ja blogimaailmaan oli vienyt mennessään. On pelottavaa kirjoittaa muuallekin kuin pöytälaatikkoon, mutta on voimaannuttavaa löytää omien kirjoitusten kautta yhteys muihin. Sillä siitähän tässä on pohjimmiltaan kyse.

Blogi kun voi olla kuin oma pieni mainostoimistonsa, josta voi kasvattaa itselleen elinkeinon.

Mutta oivallukset ja kehittyminen eivät päättyneet sopimuksen allekirjoittamiseen, vaan kaikki tuntuu vasta todenteolla alkaneen. Kaikki ennakkoluuloni bloggaamisesta olivat liittyneet siihen, etten oikeastaan tiennyt mistä bloggaamisessa oli kyse. Koska blogihan voi olla ihan mitä tahansa miksi sen kukin tekee. Blogi kun voi olla kuin oma pieni mainostoimistonsa, josta voi kasvattaa itselleen elinkeinon. Se voi kietoutua oman tekemisen, ammattitaidon ja omien aitojen kiinnostuksen kohteiden ympärille, jossa brändi on omat arvot ja  se mitä maailmassa haluaa muuttaa ja mihin kaikkeen haluaa vaikuttaa.

Mutta blogin ja oman brändin kehittäminen on hidasta ja se vaatii kärsivällisyyttä. Vaikuttajamarkkinoinnin pariin pääseminen on kohdallani vasta suunnitteluasteilla, mutta se on äärettömän kiehtovaa. Olen ollut 15 vuotta yrittäjänä ja blogiura kiinnostaa samasta syystä: vastuu mutta vapaus ovat omissa käsissäni.

Ehkä kaikki tämä vuosien haahuilu on hiljaa ja hitaasti juuristaan lähtien kehittynyt suureksi ja reheväksi puuksi, joka tulee olemaan se mikä minun on tarkoituskin olla.

Kuka minä olen? Katso ensimmäinen vlogini

Mitä blogisuunnitelmia minulla on?

Olen aikuisena vasta oivaltanut että haahuiluni ja levottomuuteni johtuu siitä, että olen moniosaaja joka etsii eri alojen risteyskohtia. Ja bloggaaminen on loistava kanava kertoa asioista, joilla on merkitystä tässä maailmassa. Ja tapa jolla asioista kertoo, on rajaton. Lohdullista on se, ettei kyse ole lopulta koskan minusta, vaan inhimillisyydestä ja siitä miten voimme rakentaa kauniimman maailman. Siitä miten voin olla osa suurta virtaa, pieniä puroja ohjaillen.

Olen vastikään perustanut blogilleni Youtube-kanavan, johon suunnittelen paraikaa huolellisemmin sisältöä. Vahvuuteni ja vuosieni työkokemus elokuvakerronnassa tuntuu olleen kuin harjoittelua tätä varten, että pääsisin vihdoinkin päättämään aivan itse millaisia tarinoita ja elokuvia haluan tehdä. Olen vasta alkanut ymmärtää, että blogini on kuin vahvat juuret jollekin suurenmoiselle, jonka oksat ja lehvästöt voivat kasvaa loputtomasti.

Youtube-kanavani aktivoituu tammikuussa 2020, sillä minulla on tällä hetkellä kokopäivätyö, oma yritys ja blogi, joten aikani ei riitä tekemään sisältöä niin paljon kuin haluaisin. Youtube-kanavan lisäksi olen juuri aloittanut Jyllannin suomineito podcastin, jonka haluan olevan minulle suomenkielinen puheripulihetki. Podcastissa tulen käsittelemään samoja teemoja kuin blogissakin.

Studiostani on tulossa myös työhuone kirjoittamiselle ja alakertaan rakennan musiikkistudiota. Ehkä bloggaaminen on kuin onkin mahdollisuus sitoa yhteen kaikki jokapaikan höylän moninaiset intohimot ja tehdä siitä kaikesta toimiva kokonaisuus. Ehkä aina yhä uudelleen kyllästyminen yhteen asiaan ja leipiintyminen tiettyyn ammattiin ovat pitäneet minut liikkeessä, etsiessäni uusia kanavia ja tapoja olla luova.

Ehkä kaikki tämä vuosien haahuilu on hiljaa ja hitaasti juuristaan lähtien kehittynyt suureksi ja reheväksi puuksi, joka tulee olemaan se mikä minun on tarkoituskin olla.

Haluatko kysyä minulta jotain? Haluatko perustaa blogin, mutta et tiedä miten sen tekisi? Kysy, niin vastaan!

 

 

Kommentit

4 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei,

laitan sinulle sähköpostia jossa voit linkin kautta liittyä bloggaajien faceryhmään. Siellä voi kysyä neuvoja meiltä avoimesti 🙂

Avatar

Oli mukava lukea tarinasi ja ajatuksiasi! Luen usein blogikirjoituksiasi, sillä niissä on paljon näkökulmia ja asioita, joita itsekin pidän tärkeänä, ja lisäksi pohdit asioita aidosti ja syvällisesti. Mahtavaa, että olet blogisi kanssa päässyt niin pitkälle näin lyhyessä ajassa! Itselläni on vuosia vanha blogi, jota vasta vajaan vuoden verran olen kirjoittanut enemmän tosissaan, ”sydämelläni” pohdiskellen ja eksistentiaalista maailmatuskaakin välillä kokien =D. Paloa olisi blogia kehittää, mutta taidan olla siihen liian epäsosiaalinen ja introvertti, tai sitten sukellan asioihin liiankin syvälle ja karkotan lukijat sillä… =) Mieluusti otan vinkkejä vastaan, miten saada blogille lukijoita tai onnistua verkostoitumisessa!

Anna / Mustikkapasta ( http://www.mustikkapasta.blogspot.com )

Terhi-Anneli

Hei!

Minä muistankin sinut ja blogisi. 🙂 Kehitän blogiani siten, että käyn läpi niitä tekstejä jotka kiinnostava lukijoita ja pohdin teemoja, jotka ovat itselle tärkeitä mutta miten kirjoittaa niistä uudella näkökulmalla. Tekstini vaihtelevat paljon, eli välillä hieman kevyempää ja hauskempaa, kun taas välillä mennään aika syvissä vesissä. Luulen että kirjoituksissa pitää olla dynamiikkaa siten, ettei kaikki ole samaa tasaista tunnetta, vaan että ne vaihtelevat. Minähän en kirjoita kronologisesti elämästäni ja arjestani, vaan teemoittain. Monilla on kyllä sellaisiai mitä minulle kuuluu-blogeja, ja niillä on omat seuraajansa.

En koe kiinnostavana kirjoittaa arjestamme päiväkirjamaisesti, vaan aidosti tartun niihin aiheisiin joita pohdin juuri silloin muutenkin. Kun näen epäkohtia, uutisia tai aiheita, jotka puhuttelevat ihmisiä.

Se että on ajankohtainen, tai nostaa esiin oikeita epäkohtia, voivat oikeasti vaikuttaa asioihin. Lisäksi se että voisin omia kokemuksiani jakamalla auttaa tai helpottaa toisen samassa tilanteessa olevan oloa, tuo kirjoittamiseen ja bloggaamiseen uudenlaista motivaatiota. Mitä sellaista sinä olet kokenut elämässäsi, jota avaamalla voisit antaa vertaistukea?

Muistan kun olin itse raskaana, ahmin raskausaiheisia blogeja koska olin hämilläni tulevasta. Ne olivat silloin vertaistuellisia. Nykyään taas raskaus ei kiinnosta, koska se ei ole elämässäni ajankohtaista.

Ihmiset etsivät netistä tietoa elämäntilanteeseensa ja ongelmallisiin asioihin. Tekstit ja aiheet kannattaa otsikoida ja rajata siten, että lukijoiden on helppo löytää ne. Ja vastaavasti blogitekstien ahkera markkinoiminen/jakaminen somekanavissa on tärkeää. Miten kukaan voisi muuten ikinä löytää blogisi? Vaikka markkinoiminen voi alkuun tuntua nololta ja hieman häpeälliseltä, ei se ole sitä vaan osa työtä.

Onko sinulla blogillesi kaikki somekanavat?

Terhi

Avatar

Kiitos perusteellisesta vastauksesta ja vinkeistä! Tuntuu, että meillä on samantyylisyyttä jonkin verran ajatuksissa siitä, millaista blogia haluaa pitää. Itse en myöskään päiväkirjamaisuutta halua omalta enkä toisaalta muidenkaan blogeilta välttämättä, teemoittain kirjoittaminen tuntuu kiinnostavammalta. Ja juuri tuo kevyen ja syvällisemmän vaihtelu, se on tärkeää. Jouduin usein muistuttamaan itseäni, että ota kevyempi ote tai aihe välillä ettei lukija tukehdu syviin vesiin joihin kirjoituksesi johdattavat =D:

Ajankohtaisuus, epäkohtien esiin nostaminen ja vertaistuen anto, ne ovat myös kaikki hyviä pointteja jotka nostat esiin.

Markkinointi ja someaktiivisuus ovatkin varmaan kompastuskiviäni… Hyvin sanoit että markkinoiminen voi tuntua nololta, siltä se nimittäin juuri minusta tuntuu! Pitäisi kai päästä eroon tuosta ajatuksesta. Blogillani on fb-sivut (joihin pitäisi kyllä panostaa enemmän) ja ig-tili, jossa sielläkään en jaksa/ehdi olla varmaan läheskään tarpeeksi aktiivinen, en ole koskaan ollut esilläolijatyyppiä ja kuten sanottua, olen hyvin introvertti ja yksinäisyydessä ja perheen parissa viihtyvä. Mutta ehkä tämä tästä! Paloa blogin kehittämiseen on, ja sehän kai on kaikkein tärkeintä.

Anna / Mustikkapasta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä