Kun riita on liikaa ja sattuu kuin lyönti

Novelli: Seinäruusu

”Tuijotin tummaa tapetoitua seinää viidettä tuntia.

Minua painoi sijoilleen sanat, jotka pusersivat raajoistani kaikki voimat. En voisi liikkua, vaikka haluaisin.

Seinän hopeiset koukerot kurottelivat yllätyksettömästi kuin elävän ruusun taipuisat lehdet, liian täydellisiä ollakseen todellisia, toistuen jokaisesta tapettiliuskasta toiseen.

Tylsä mekaaninen toisto, kuin korviini hakkaava puhe.

Muistan miten leikkasin ärsyttävän tummaa, aivan liian tummaa, tapettia valtavan vatsan kanssa, kyykistyen jokaisen liuskan kanssa lattialle kuin sumopainija, vatsa roikkuen polvieni välissä syväkyykyssä. Sivelin liisteriä pitkin vedoin. Yhtäkkiä ajatellen Karate Kidiä ja senseitä, sitä miten jokainen toistettu liike olisi vasta alku kohti edessä häämöttävää, varmaa mestaruutta. Naurattaa.

Levitin niin nopeasti kuin punkerolta olemukseltani pystyin, nopeasti, ennen kuin se kaikki kuivuisi ja työ olisi aloitettava alusta.

Katso mua kun mä puhun sulle

Ajattelin Karate Kidiä ja miten olin ollut vielä paljon pienempi kuin Karate Kid itse, kun katsoin ihaillen miten kukaan kykeni maalaamaan aitaa kokonaisen päivän. Turvanaan tiukka, mutta luotettava Sensei.

Vatsassa tuuntuu kova potkaisu, vauvalla on ahdasta. Puhallan kuumaa kesäilmaa seinään, josta se ponkaisee takaisin kasvoilleni. Pystyn haistamaan oman hengitykseni, imen itseäni takaisin sisääni.

Muistan että hengitin, vaikka en silloin tiennyt, että tulisin muistamaan jonkun niin merkityksettömän hetken, jossa hengittelin edestakaisin omia hiilidioksidejani tuon lepakkoluolatapetin edessä.

Muistan miten lyllersin painovoimaa uhkuen hataroille puisille rappusille, nostin tapettiliuskan toisensa jälkeen korkealle seinälle ja sivelin toistuvan kukkakuvion tarkasti edelliseen, pehmeillä kosketuksilla, jokaiseen saumaan keskittyen. Kuvittelin Sensein sanat korviini, uudestaan ja uudestaan, keskity.

Joskus huuto ja tämä yksipuolinen riita jatkui päiväkausia. Se seurasi tekstiviesteissä, chateissä, soittoina ja odotti kotiportilla.

En tiennyt, että muistaisin jokaisen sormen sivelyn, tapetin reunan ja sen, että olin vielä olemassa.

Miten kaipasin uppoutumista elokuvan maailmaan – miten kovaa toivoi että se olisi ollut totta. Miten ohut oli se yhteys, joka piti elämässä kiinni.

Vihasin tuota tapettia. Se ei ollut minun tapettini, se oli —

 

Katso mua kun mä puhun sulle

 

Tapetin hopeiset yksityiskohdat sumenivat, käänsin pääni hitaasti äänen suuntaan. Katsoin silmiin, mutta en tiennyt olinko täällä, Sensein aitaa maalaamassa vai hengittelemässä vasten tapettia.

Mutta minun oli pidettävä katseeni silmissä, tai muuten.

Tai muuten puhe jatkuisi seuraavatkin viisi tuntia. Ja seuraavat viisi. Joskus huuto ja tämä yksipuolinen riita jatkui päiväkausia. Se seurasi tekstiviesteissä, chateissä, soittoina ja odotti kotiportilla.

Katsoin liikkuvia huulia ja kuvittelin näkeväni ääniaallot, jotka kulkeutuivat suun uumenista tönien ilmaa edessään, edeten väjäämättä kohti seuraavaa estettä, minua.

Se että sä sanot, että se tuntuu susta pahalta, tulee susta. Se että sussa syttyy joku tunne, ei tarkota sitä, et mä tekisin sulle mitään väärää, tajuutsä? En mä tarkota mitään, ikinä pahaa tai muuta, se on sussa se fiilis. Sussa on joku oikeesti vialla ja mä siis rakastan sua enemmän ku kukaan muu ja sä tiiät sen ja en halusi ikinä sulle mitään pahaa, mut sussa on oikeesti jotain ihan päin helvettiä. Sussa on joku passiivisagressiivinen joku, et sun pitää vaan oikeesti nyt hei yrittää täysillä ja haluutsä edes? Haluutsä antaa kaikkes ja muuta, sun pitää ite miettii tää, mutta ne mitä sä mulle kuvailet niin ne on sussa, ne ei oo mussa tajuutsä?

Huitaisin kädelläni ja ääniaallot vaihtoivat suuntaa, kohti kukkakiemuroita, jotka avautuivat ja söivät vahvimmat sanat.

Sanat, ne olivat kuin sodan pommikoneet ja kaikkialle sinkoilevat sirpaleet, jotka repivät ja tunkeutuivat ihon alle tuhansista eri suunnista.

Seinäruusujen vatsat pullistelivat sanojen painosta.

Puhe sekoittui muodottamaksi sekamelskaksi, jossa osa äänistä kulkeutui seinäruusujen lonkeroihin, pienet ja ohuet sanat kulkeutuivat ihoani pitkin selkärankaan, jotkut piiloutui jalkojeni alla olevien lankkulautojen väleihin.

Kadulla ajavan autonvalot valaisivat seinää ja tajusin että oli jo yö.

Seinän hopeakuviot olivat pelkkää mustaa, mutta suu puhui yhä.

Lapset makasivat sängyissään hiljaisina, kuin yön ruusut.

Lapset makasivat sängyissään hiljaisina, kuin yön ruusut. Kuin seinällä kiipeilevät tapetin kukkaruusut, joilla ei ollut ääntä, vain voimaton kyky poimia ääniä sieltä täältä, joista osan pystyi piilottamaan lakanoihin, toisia ei saanut irtoamaan liukuvina ääniaaltoina, ei millään.

Sanat, ne olivat kuin sodan pommikoneet ja kaikkialle sinkoilevat sirpaleet, jotka repivät ja tunkeutuivat ihon alle tuhansista eri suunnista. Kaikkiin sisäelimiin hitaasti liukumaan, viiltämään näkymätöntä loputonta haavaa.

TÄÄ ON LIIAN TÄRKEETÄ ET VOI NUKKUU NYT

Olin ilmeisesti nukahtanut istualteen.

Olen taas hereillä ja kaipaan unen unohdusta. Tuntuukohan kuolema yhtä armolliselta, kuin vain nukkuisi?

Sama huuto jatkuu läpi yön. Se aaltoilee, hiljenee ja nousee taas.

Aamun sarastaessa vatsasta ei enää tulee potkuja. Lapset lepäävät vihdoinkin rauhassa. He ovat kadonneet omiin mieliinsä, unelmiinsa, jossa Senseit luovat turvavyöhykkeitä. Monimutkaisia, mutta niin selkeitä kuin tummaa tapettia pitkin kulkevat ruusut, jotka rönsyilevät kerroksesta toiseen päättymättöminä ketjuina.

Huutaja on nukahtanut.

Kiipeän lasten viereen, kiedon kovettuneen kivisen käteni heidän ympärilleen ja pikkuhiljaa jäinen sisimpäni sulaa. Jää valuu kivisinä kyynelinä heidän hiuksiinsa ja lupaa, joku päivä tämä loppuu.

Henkinen väkivalta voi aiheuttaa mielenterveysongelmia

Henkinen väkivalta voi alkaa pikkuhiljaa ja sitä voi olla vaikea tunnistaa. Se voi olla toisen hereillä pitämistä öisin ja se eroaa normaalista riitelystä: väkivallassa toinen ei uskalla sanoa mielipidettään, koska on kuitenkin väärässä ja pelkää seurauksia.

Henkinen väkivalta aiheuttaa kuitenkin ­oikeasti mielenterveysongelmia. Se sattuu kuin lyönti. Siitä voi tulla traumaperäinen stressihäiriö, jonka oireita ovat uupumus, ahdistus, masennus ja erilaiset keholliset reaktiot. Joskus väkivallan uhri ei pysty menemään edes töihin.

”Henkiseen väkivaltaan voi kuulua muutakin kiusaamista. Joskus tekijä jankkaa asioita niin pitkään illalla, ettei toinen saa edes nukkua, Kortesalmi kuvailee. Joskus taas siihen voi kuulua esimerkiksi itsemurhalla uhkaamista: jos et tee kuten sanon, tapan itseni. Monelle henkinen väkivalta on vuosikausien piina. Usein käy kuitenkin niin, että jossain vaiheessa tilanne kärjistyy jonkinlaiseen räjähdyspisteeseen. Lopulta toinen saattaa antaa takaisin samalla mitalla – tai lähteä.” Rauni Kortesalmi, terveydenhoitaja.

Lähde: Helsingin sanomat

Hae apua

Naisten Linja on tarkoitettu kaikenikäisille väkivaltaa kokeneille tai väkivallasta huolestuneille naiseksi itsensä määritteleville. Voit soittaa, ottaa yhteyttä verkon kautta tai chatat.  Sinulle vastaavat vapaaehtoiset naiset, jotka ovat koulutettuja tukemaan sinua.

Naistenlinja

 

View this post on Instagram

Terapeutti sanoi mulle tänään: ⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ "Sinä olet selvästi kartalla itsesi kanssa. Nyt on aika uskoa tunnetasolla ja pistää itsesi etusijalle. Kaikkea muuta saat epäillä, mutta et itseäsi".⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ 🌻Tänään oli ensimmäinen nettipsykoterapia- sessio Suomeen. Naama itkusta turvonneena ja keho hellänä tässä oon kuitenkin kiitollinen, että nyt sain prosessin alkuun.⁣⁣⁣⁣ Halusin terapiaan äidinkielellä 💕 ⁣⁣⁣⁣ Voimaantuminen, objektiivinen apu, kuuntelija, tuki, työkaluja selviämiseen ja traumaattisen parisuhteen prosessointiin.⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣ ⁣ Kun kaikki voimavarat ja potentiaali hukkuu toisen ihmisen mielialojen ja kaksoissidosviestinnän verkoissa selviämiseen.⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ Kun hukkuu syyllisyyteensä, ymmärtämättä miksi on syyllinen. Ja mihin?⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ On minulla toki lapset, mutta lapsille ei vanhempi voi kaataa omia huoliaan ja mun tehtävänä on suojella. Ei etsiä heistä turvaa omiin aallokkoihin. ⁣⁣⁣⁣ Eikä altistaa lapsia aikuisten suhteiden ongelmille.⁣⁣⁣⁣ Toisaalta lapset pitävät mut järjissään, muistuttavat että jokainen on rakkauden arvoinen. ⁣⁣⁣⁣ Ei ole häpeä toivoa tukea ja etsiä apua ammattilaisilta. Siksi he ovat olemassa, jotta meillä olisi apua saatavilla. Kun kaukana olevat läheiset ja ystävät eivät jaksa tukea pitkissä ja vaikeissa tilanteissa, ammattilainen pystyy. Ei ole heikkoutta pyrkiä kohti parempaa elämää. ⁣⁣⁣⁣ Minä hain tukea, jota saan oikeutuksen tunteilleni ja minuudelle, jota on vuosikymmen vähätelty.⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ Nyt uskallan jopa sanoa sen ääneen. Hyvä, hyvä alku🧡⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣ #psykoterapia⁣⁣⁣⁣ #narsismi⁣⁣⁣⁣ #epätervenarsismi⁣⁣⁣⁣ #nettiterapia⁣⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣⁣#kaksplusblogit #jyllanninsuomineito #terapia #psykoterapia

A post shared by Terhi-Anneli Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä

Pysy kartalla ja tilaa Kaksplussan uutiskirje

X