Vanhemmuuden aukioloaika

Teksti

Kannan  peittoon mutkalle kietoutunutta matoa sohvalle heräämään.

Pieni varvas pilkottaa peiton laidasta ja unesta lämmin käsi kietoutuu kaulaani. Kompastelen käytävän leluihin, joita en ole jaksanut illalla uupuneena siivota. Katson keittiön ikkunaan ropisevia pisaroita, onpa ulkona pimeää. Miten se kesän valossa unohtuukaan kuinka pimeä voi maailma olla?

Ei ole aikaa pysähtyä miettimään. Syöksyn huoneesta toiseen, sytyttelen valoja, availen kaappeja, viipaloin hedelmiä, kaadan kulhoihin, herätän seuraavan, ei jaksa nousta on pakko kello kulkee etsin ensimmäiset vaatteet, toiset, sukille ei löydy pareja ja pesen hampaita vasemmalla kädellä. Sohvalla makaava alaston mato valuu lattialle ja hihittää. Riisuu sukat sen jälkeen kun puin ne. Heittää ne jonnekin sohvan taakse.

Eväslaukut on valmiina ja koululainen jumittaa television edessä kuin hypnotisoitu sun piti laittaa ne vaatteet päälle aikoja sitten.  Omassa päässä sauhuaa työtehtävät. En ole enää paikalla, vaikka ryömin etsimässä heitettyjä sukkia ja yritän ottaa kiinni apinaa, joka juoksee karkuun kirkuen.

Kuin ihmeen kaupalla ollaan kaikki autossa matkalla kohti kouluja, päiväkoteja ja työpaikkoja ajallaan. Vielä.

Päiväkodin ovella tulee stoppi kun laitoin hanskan toisen käteen, vaikka olisi halunnut laittaa ihan itse. Ei nyt ehdi alkaa mitään hanskapelleilyä kun on niin kiire ja työnnän lasta edelläni jotta kiirehtisi. Lapsi lyökin jarrut päälle, sitten tulee itku ja eteneminen loppuu siihen.

Hengitän syvään ja tunnen ärsyyntymisen nousevan. Seison hetken hengittelemässä tihkusateessa.

Minne se meni? On juossut talon taa nurkkaan piiloon.

Kävelen talon kulmaa kohti ja muistan miten minäkin juoksin pienenä tunnemyrskyissäni milloin minnekin. Koulun taa, kiikun alle, leikkimökkiin, metsään tai vaikka pannuhuoneeseen. Miten tunne ja pettymys löi yli –  ja miten hävetti jos sitä ei huomattu, sille naurettiin tai jos vähäteltiin.

Oli huono ja tyhmä kun tunsi jotain mitä ei olisi ehkä saanut. Kun tunsi jotain väärässä paikassa ja väärään aikaan.

Kurkkaan kulman taakse.

Onko lapsen tunteille aika ja paikka? Aikuisen läsnäolevuudelle ja ajalle tietty kellonlyömä? Mitä oikeastaan kerron lapselleni hänestä itsestään, kun olen kiireessä kykenemätön ottamaan vastaan tai kuuntelemaan?

Ei lapsen todellisuudessa ole kiirettä tai aikatauluja. Ei ole kuin päättymätön ajan virta joka täyttää sydämen, keuhkot ja jokaisen solun. On puissa liikkuvat lehdet, lintu joka rääkäisee talon katolla, hassun värinen auto tien varrella ja äiti, joka ei ehdi katsomaan kohti aamuisin.

Miten ei voi olla aikaa lapsen tunteille ja hetkille, jotka eivät sujukaan kuin jossakin vanhemmuuden kultaisessa ohjekirjassa? Vai onko vanhemmuudellakin jotkin yleiset aukioloajat: aamuisin 06-08 ja uudelleen 17.00 eteenpäin?

Kiire ja häsellys loppuu siihen paikkaan kun pienin jököttää siinä edessä kuin ansaan ajettu eläin.

Lapsen asento huutaa: anna minun olla tässä ja tuntea kaikki nämä tunteet. Älä pyyhi pois, vähättele tai mitätöi, käännä suuntaa.

Tunnista ja opeta, että tämäkin aalto tulee syystä, mutta että se hiipuu pois.

Se että minä haluan oppia ja tehdä itse on sinusta tyhjää eikä merkitse mitään jossain tyhmässä aikuisten maailmassa. Mutta minulle se on tällä hetkellä koko universumi. Minä haluan näyttää sinulle, että minäkin osaan. Minä pystyn ja haluan että sinä katsot.

Hetkessä lapsi saa heräämään kiirehorroksesta: mikä olikaan elämässä tärkeintä?

Miten nopeasti yksinkertainen totuus hukkuu suorittamisen alle. Kun puristaa päivästä toiseen, ei pysykään kasassa, patoaa ja unohtuu suorittamiseen.

Lapsen tunteiden raakuus ja korruptoimattomuus palauttavat minut yhä uudelleen sen totuuden lähteelle, ettei ole mitään merkityksellisempää kuin olla tässä.

Muistan miten kyyhötin samalla tavalla toivoen että joku tulisi perään ja että ne jättäisi rauhaan. Tunne oli usein ristiriitainen. Kiukutti niin että teki mieli potkia ja repiä kaikki kappaleiksi – mutta syliin vetäminen sai jotenkin aina itkettämään vaikka aiemmin ei itkettänyt yhtään. Vaikka kuinka kiukutti, viimeisinkin kiukun ripe suli pois tunteen hyväksynnässä.

Jäämme siis siihen talonkulman nurkkaan. Sylissäni katoaa viimeisinkin vastarinta talonkulman mukulakiviin – huuhtoutuu vesisateen mukana.

Sitten on aikaa laittaa itse hanskat.

Hän osaa ja minä näen miten hyvin hän osaakaan. Tilanne sinetöityy rauhoittumalla tilanteen tärkeyteen.

Me kävelemme päiväkotiin ja kun palaan takki auki autolle, olen auttamattomasti myöhässä. Mutta se mikä vielä hetki sitten oli niin tärkeää, on jo menettänyt merkityksensä.

 

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Aivan ihana teksti tärkeästä asiasta ❤
Täällä myös yksi, jonka on harjoiteltava enemmän ja vielä enemmän läsnäolemista.

https://hennahelena.fi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä