Lapsen tunteiden näyttäminen kielletty? Tunnetaitojen tärkeys häpeäkulttuurin sijaan

Teksti

Kirjoitin aiemmin blogissani siitä, miten Suomessa käydessä usein huomaan tai tulkitsen sosiaalisia tilanteita niin ettei lasten oikein tulisi kuulua ja näkyä. Oli lapsen tunteet sitten positiivisia ja iloisiakin, lapsen odotetaan olevan lähinnä hiljaa ja häiritsemättä. Kotoseudullamme Tanskassa olemme tottuneempia siihen, että perheet saavat olla osa yhteiskuntaa ja lasten lapsenomainen olemassaolo sallitaan. Ymmärretään, ettei lapsella ole vielä aikuisen taitoja ja kykyjä.

Tuntuu sitä vastoin siltä, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ymmärretä, ettei lapsella ole vielä täysin kehittyneitä tunnetaitoja.

Sain blogikirjoituksestani palautetta puolesta ja vastaan. Osa oli sitä mieltä että tanskalaiset nyt ovat vain äänekkäitä, ilman käytöstapoja ja meidän pitäisi varmaan vaan pysyä sitten siellä. Osa myötäili huomioitani ja pystyi tunnistamaan ilmiön, jossa lasten olemassaolo koetaan valitettavana häiriönä ja vaivana.

Tuntuu sitä vastoin siltä, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ymmärretä, ettei lapsella ole vielä täysin kehittyneitä tunnetaitoja.

Mietin että miksi tunteiden näyttäminen on yhä vaikea asia, sekä miksi vaikenemista ja hiljaisuutta pidetään suomalaisena hyveenä?

Psykologi Heidi Livingston kirjoittaa, että vanhemmat saattavat edelleen siirtää tunteisiin liittyvää häpeää lapsilleen. Liittyykö yleinen yhteiskunnallinen asenne tunteita kohtaan siis sukupolvelta toiseen kulkeutuvaan häpeään? Tahto sallia ja ymmärtää on suuri, mutta kompastumme normatiivisuuteen, josta on vaikea irrottautua?

Kaikilla tunteilla on meille jokin sanoma ja kaikilla niillä on merkitystä. Jokainen tunne ohjaa meitä tunnistamaan itsessämme olevan tarpeen. Oli se negatiivinenkin tunne kuten suru, ahdistus – tunteen takana voi olla kyse tarpeesta tulla rakastetuksi. Ja tunnetaitoja, eli miten oppia tulkitsemaan omien tunteidensa sanomaa, hallitsee pikkuhiljaa kasvaessaan lapsuudesta kohti aikuisuutta. Ja meidän vanhempien kuuluisi opettaa lapsillemme näitä taitoja.

Lapsen tunteita voi ymmärtää vain myötätunnossa

Kaikki lähtee siitä, että me sallimme kaikki tunteet itsellemme. Siten me ymmärrämme ja tunnistamme sen lapsessamme. Jos taas emme salli tunteita itsellemme, ne aiheuttava häpeää todennäköisesti myös lapsessamme. Tai muissa ihmisissä ja muiden ihmisten lapsissa.

Sanotaanpa etten esimerkiksi kestäisi epäonnistumista. Pettymyksen tunne aiheuttaisi syvää häpeää ja pyrkisin kaikin tavoin mitätöimään ja peittämään itsessäni syntyvän tunteen. Kun lapseni epäonnistuisi ja näyttäisi siihen liittyviä tunteita, en kestäisi nähdä niitä hänessä, sillä enhän sallisi niitä itsellenikään. Ja sillä hetkellä kun en kykenisi ottamaan vastaan lapsen osoittamaa tarvetta tulla lohdutetuksi ja ymmärretyksi pettymyksen tunteessa, lapsi alkaisi kokea häpeää itsessään syntyneestä tunteesta.

Häpeä on sillä lailla vaikea elämänkumppani, että se patoo, vähättelee ja kieltää. Häpeä lamaannuttaa ihmisen. Pelko häpeästä kaventaa samalla mieltä ja ajattelua. Sitä tuskin haluaa kukaan omalle kohdalleen, tai omille lapsilleen. Onko se tunteiden häpeäminen, mitä haluamme opettaa?

Jos aikuinen häpeää omia tunteitaan, ei niitä voi hyväksyä muissakaan.

”Kuvaavaa on, miten vanhemmat reagoivat, kun lapsi tarttuu sukujuhlissa jännittyneenä polvitaipeeseen, eikä uskalla sanoa sanaakaan. On tyypillistä miettiä sitä, mitä muut ajattelevat. Silloin vanhempi saattaa yrittää kieltää lapsen tunteen. Se opettaa lapselle, että tunteiden kokemisessa tai ilmaisemisessa on jotain väärää.” Heidi Livingston.

Minä en kestänyt aiemmin itsessäni syntyvää kateutta. Sen halusi piilottaa tai sitten se purskahteli hallitsemattomasti typerinä tunteenpurkauksina.

Mutta kun varttuneempana ajattelin ja tulkitsin kateuden tunnetta, aloin ymmärtää että se liittyy kaipuuseen siitä, mitä jollakin muulla on ja jota kohti minäkin haluaisin mennä. Kateuden tunne muuttuu tunnetaitojen kautta inspiraatioksi ja ihailuksi, joka toimii motivaationa tehdä töitä sen eteen että voisin saavuttaa omia unelmiani. Kateus oli minussa syntyvä tunne, joka kertoi tarinaa siitä etten ollut siellä missä halusin.

Yleisesti varsin häpeällisenä pidettyä kateuden tunnetakaan ei siis tarvitse hävetä, vaan sitä voi oppia tulkitsemaan ja kääntämään negatiivinenkin tunne eteenpäinvieväksi voimavaraksi.

Tunteiden salliminen ja näkyväksi tuominenhan ei tarkoita myöskään sitä että busseissa, lentokoneissa ja julkisilla paikoilla saa huutaa kurkku suorana, raivota ja apinoida määrättömästi. Vaan se voisi vaikka tarkoittaa sitä, että tunteita ei pyrittäisi kieltämään vaan sallimisen kautta ymmärtämään –  ja siten lopulta hallitsemaan. Miten tunnetta voi oppia ymmärtämään ja hallitsemaan, jos sen olemassaolo jo lähtökohtaisesti kielletään?

Jos siitä tehdään jotain niin kamalaa, ettei sitä saisi edes olla olemassa?

Lapsen tunteita voi ymmärtää vain myötätunnossa. Miltä minusta tuntuu, kun väsyn tai kun tunnen kateutta? Miltä tuntuu kun epäonnistuu, pettyy? Jos lapsen tunne kielletään, lapsi ei voi oppia ymmärtämään ja hallitsemaan tunteitaan.

Jos aikuinen häpeää omia tunteitaan, ei niitä voi hyväksyä muissakaan. Kaikki lähtee aina itsestä, omasta kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

4 kommenttia
Terhi-Anneli

Moi Eira!

Kiva kun kirjoitit. Olen n.10 vuoden aikana tehnyt tällaisia huomioita, että erityisesti julkisilla paikoilla lapsilta siedetään hyvin vähän mitään ja ulkopuoliset helposti puuttuvat asiaan. En tietenkään tarkoita että kaikilla olisi näin, mutta yleinen ilmapiiri tuntuu olevan sellainen, ettei tunteita saisi näyttää.

Upeaa kuulla että teillä saa ja ettei tunteita sidota häpeään. 🙂 SE tarkoittaa sitä että sinulla on upeita tunnetaitoja ja lapsesi saavat tärkeitä eväitä kohti omaa tulevaisuuttaan.

Terhi

Avatar

On nyt pakko kysyä että oletko siis sitä mieltä että Suomessa lapset eivät saa näyttää tunteitaan? Onko sinulla nyt liikaa yleistämistä nöissä Tanskassa saa ja Suomessa ei aiheissa vai olenko ymmärtänyt väärin? Jos olen niin olen pahoillani että sain väärän kuvan.
Meillä saa näyttää itkun, kiukun, iloisuuden ynnä muut 3.5v tunnetilat. Ja minä neuvon ja tuen parhaani mukaan. Enkä häpeä jos lapseni ujostelee, huutaa minulle kaupassa ettei rakasta minua kun ei saanutkaan karkkia tai kiljuu riemusta kaupassa kun näkee jotain hienoa.

Avatar

Indeed! Suomalaisuudessa tää kumpuaa varmasti osin sodanjälkeisestä kasvatuksesta; vaikeista, kipeistä, pelottavista asioista on vaiettu tai niitä ei ole osattu oikein käsitellä ja tunteita on painettu villasella. Omassa suvussani tää ainakin näkyi ja näkyy, omat vanhempani on suuria ikäluokkia. Onneksi muurit alkaa hajoilla ja asioita tiedostetaan – mikä on lapsen kehityksen kannalta hyväksi, mikä ei…

Jos mä jotain omille tyttärilleni haluan eniten opettaa, ni sitä että kaikenlaisia tunteita on, ne kaikki on ok, niitä opetellaan hallitsemaan ja niitä katsellaan eri näkövinkkeleistä ja mikä tärkeintä, ni juuri ne tunteet rikastuttaa tätä elämää!

Kiitti täst supertärkeästä aiheesta.

Terhi-Anneli

Hei!

Aivan niin. Toki kannattaa ymmärtää menneisyyttä, jotta voi ymmärtää tätä hetkeä. Mutta aivan samoin tunteita kannattaa opetella nimeämään ja analysoimaan, jotta ei vaan ole tuuliajoilla tunteiden vietävänä. Silloin tunteiden merkitys jää peittoon,kun niillä kuitenkin on meille tärkeä merkitys.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä